Djinnejä unissa, kyyneleitä kirkossa

Reilun vuoden aikana olen puhunut uskonnosta enemmän kuin ehkä koko sitä edeltävän elämäni aikana. Syynä siihen ovat kotipaikkakunnalleni tulleet alaikäiset turvapaikanhakijat. He tulivat kulttuurista, jossa uskonto on läsnä kaikkialla, eikä sitä voinut puheenaiheenakaan välttää.

*
– Miten teillä tehdään, kun joku sairastuu? Rukoiletteko te vai viettekö sairaan heti lääkäriin?
– No, se joka on uskonnollinen, rukoilee JA vie lääkäriin. Joka ei usko, vie vain lääkäriin. Mutta luulen, että kun on vaarallinen tilanne, jokainen rukoilee vähän.
– Kun joku kuolee, mitä te ajattelette?
– Itkemme. Me saamme kysyä Jumalalta, miksi hän otti rakkaan ihmisen meiltä pois. Me saamme olla Jumalalle vihaisiakin. Mutta lopulta, kun aikaa kuluu, me totumme ajatukseen. Meidän Raamatussamme lukee: Herra antoi, Herra otti, kiitetty olkoon Herran nimi.
Ruskeat silmät napottavat minua kohti pyöreinä ja hämmästyneinä:
– Me ajattelemme ihan samalla tavalla!

*

Joskus on minun vuoroni kysyä.

– Mikä on sinun mielestäsi parasta islaminuskossa?
– Se kun me rukoilemme viisi kertaa päivässä. Ramadan. Se muistuttaa, että meidän pitää auttaa köyhiä. Ja imaami Hussein on hyvä ja tärkeä. Hän… hän… he wanted that humanity would remain.

– Pitääkö jokaisen muslimin tehdä pyhiinvaellusmatka Mekkaan tai Karbalaan?
– Kyllä varmaan. Minusta se on vähän väärin.
– Ai miksi?
– No jos joku menee ja hänellä on köyhä naapuri, jolla ei ole rahaa edes ruokaan.
– Tiedätkö, minä ajattelen ihan samalla tavalla kuin sinä!

*

Minäkin kerroin, mikä minusta on parasta kristinuskossa. No se, että meidän ei tarvitse kostaa Jumalan ja Jumalan kunnian puolesta. Jumala hoitaa sen itse, parhaaksi näkemällään tavalla, eikä se kuulu millään muotoa meille. Meillä on Jeesus, joka on kulkenut suurimman häpeän tien.
Ehkä olisin voinut sanoa jotain muutakin, mutta halusin tehdä pesäeroa islamin kunniakäsitykseen, sellaisena kuin minä sen luulen tuntevani. Meni ehkä nuorelta keskustelukumppanilta ohi maalin.

*

Huomaan, että pojilla on pienet rukousmatot ja sen sisälle käärittynä pieni kivi. Miksi kivi?
– Se muistuttaa, että ei pidä olla ylpeä ja että olemme tulleet maasta.
– Tiedätkö, meillä on vähän sama! Kun joku kuolee, pappi piirtää hänen arkulleen hiekasta ristin ja sanoo: maasta sinä olet tullut, maaksi pitää sinun jälleen tuleman.

*

Nuori poika kertoo, että häntä pelottaa. Kun hän menee nukkumaan, hän alkaa ajatella djinnejä. Djinnit ovat islaminuskossa esiintyviä henkiolentoja, jotka tekevät pahaa.

– Jos sinä olisit kristitty, minä sanoisin sinulle, että älä pelkää. Jeesus on voittanut kaikki henkiolennot. (Ja samalla muistan, kuinka nuoruudessani pelkäsin Manaaja-elokuvaa niin paljon, että jätin sen kokonaan katsomatta.)
– Mutta koska sinä olet muslimi, sanon, että älä ajattele djinnejä. Jos ajattelet, sinä tavallaan kutsut niitä luoksesi.
– En minä ajattele, ne tulevat mieleen, kun menen yksin nukkumaan.
– Koraanissahan on enkeleitä, eikö? Rukoile, että enkelit Mikael ja Gabriel tulevat ja laittavat siivet sinun ympärille. Sitten djinnit eivät tule.

*

Parin Suomi-vuoden jälkeen moni islaminuskoinen nuori on uskossaan vahvempi kuin tänne tullessaan. Puhelimeen on ladattu oikea rukoussuunta, ja puhelin hihkaisee viiden päivittäisen rukouksen merkiksi. Usko(nto) antaa perusturvan ja rakenteen elämälle, jossa ei muita pysyviä tukipylväitä ole. Eikä ketään saa käännyttää avun varjolla kristityksi. Se on halpamaista. En haluaisi itse joutua tilanteeseen, jossa leipävarras nostetaan katon rajaan ja sanotaan: saat leivän, saat avun, jos käännyt pois siitä, mikä on tukirakenteesi ja sinulle rakasta jo lapsuudesta lähtien

*
On toki nuoria, jotka ovat ”vain” tapamuslimeita. Sitten on ne toiset keissit, joille islam on osoittautunut pettymykseksi. Joku vetää mutkat suoriksi ja sanoo: Islam on Taleban. Taleban tappoi minun isän.
Joku sanoo, että oli kuullut kotimaassaan kristinuskosta, ja halusi täällä ottaa siitä selvää. Se johti seurakuntakouluun ja kasteelle.
– Mutta kukaan ei saa tietää. Jos tietää, niin se on vaarallista minulle ja minun perheelle.
– Minun vanhemmat sanoivat, että en ole enää heidän lapsensa, kun olen kristitty.

– Minulla on Jeesus sydämessä.
– Menin kirkkoon, kuuntelin musiikkia, minun puolesta rukoiltiin ja minua alkoi itkettää.
Yksinkertaista. (Mutta riittääkö Maahanmuuttovirastolle?)

*

Yhtä kysymystä en muslimiystäviltäni kysy: mitä ajattelet, jos joku ystäväsi kääntyisi kristityksi. En halua saattaa  heitä kiusaukseen – ihmisen mieli alkaisi ehkä miettiä, kuka se ”joku” on. Pysyn salaisuuksien vartijana. Vastaanottokeskuksissa ne ovat kipeitä salaisuuksia, kun samassa ahtaasas huoneessa yksi asettelee rukousmaton lattialle ja kumartuu kohti Mekkaa, toinen yrittää muiden huomaamatta ottaa selvää ihan toisen uskonnon salaisuuksista.

Itseäni katson joka aamu peiliin: muistathan, että uskonto ei ole syy arvottaa ihmisiä. Kaikki yhtä hyviä, samalla viivalla. Muslimiystäväni näyttävät kiitollisilta, kun sanon, että rukoilen heidän puolestaan. Minua kosketti suuri suru, ja muslimiystäväni sanoivat: rukoilen puolestasi.

Viimeiseksi säästän kysymyksen, jonka kysyi sunni-isän ja shiaäidin poika. Hän korosti olevansa ”erilainen muslimi” tai ei muslimi ollenkaan. Hän iloitsi, kun kerroin, että Suomessa saat olla kristitty, muslimi, hindu, buddhalainen – tai voit olla vailla mitään uskontoa.
Mutta se pojan kysymys. Olin valmiina ottamaan sen vastaan ja panemaan peliin kaiken tietämykseni.

– Kun pieni lapsi jää sodan keskelle yksin ilman äitiä ja isää. Miksi kukaan Jumala antaa sen tapahtua?

*

Nuoret, joista tekstissä puhutaan ovat shiamuslimeja, kuten jo viittaukset imaami Husseiniin ja pyhiinvaelluskaupunki Karbalaan antavat ymmärtää. Teologisia hienouksia ei tekstissä ole, sillä keskustelut liikkuvat arkitasolla ja ne käydään vähäisellä yhteisellä suomen kielellä. Tavoitteena on rakentaa rauhaa ja löytää yhteistä erilaisuuden keskellä. Joku toinen on kokenut toisenlaisia kohtaamisia.

Kirjoittaja on seurakunnan työntekijä

”Kirjoitin tekstin ymmärryksen lisäämiseksi: kohtaamisiin kannattaa heittäytyä, yhteistä voi etsiä ja löytää, erilaisuudelle voi sanoa että kiinnostavaa. Kirjoitan tekstissä myös kristinuskoon kääntyneistä. Toivon, että julkaisette tekstin anonyymina. Ihan vain varmuuden vuoksi.”

Kirjoittaja

kirjoittaja anonyymi
kirjoittaja anonyymi
ANONYYMI-blogissa voi kirjoittaa nimettömästi asiasta, joka on arkaluonteinen tai sillä tavoin hankala, että oman nimen käyttäminen ei ole mahdollista. Kirjoittaaksesi ota yhtyettä Ylläpitoon.