Luterilainen teologi Dietrich Bonhoeffer on tullut tunnetuksi kristillisestä vakaumuksesta nousevan vastarinnan edustajana natsi-Saksassa. Hän kritisoi idealistista, haihattelevaa pyrkimystä muuttaa maailmaa, mutta otti samanaikaisesti vakavasti kristityille jo kasteessa annetun kutsun seurata Kristusta, minkä hän näki aikansa luterilaisuudessa painuneen taka-alalle. Paavalin julistus kasteessa tapahtuvasta kuolemasta ja ylösnousemuksesta kristilliseen elämään ja evankeliumien kertomus seuraansa kutsuvasta Jeesuksesta ovat saman asian eri puolta.

Bonhoeffer alleviivasi myös sitä, että kirkon toiminnan tulee perustua sanan, ehtoollisen ja rukouksen kanssa vuorovaikutuksessa olevaan konkreettiseen teologiseen työskentelyyn, jonka keskuksessa on kolmiyhteisen Jumalan ilmoitus Kristuksessa ja hänen seuraamisensa tässä ajassa, sitä oman sanoman lähtökohdista palvellen. Tulee ankkuroitua totuuteen, armoon ja rakkauteen ja katsoa kärsivien näkökulmasta asioita.

Eettisesti tämä merkitsee kutsua sitoutua kristillisen uskon ja teologis-eettisen moraalisen harkinnan pohjalta kirkkona ja yksittäisenä kristittynä siihen, mikä on parhaan käytettävissä olevan tiedon mukaan välttämätöntä. Näin jos halutaan kuunnella Jumalan ilmoittamaa rakkauden lakia ja hänen tahtoaan kuten se Raamatun sanomaa kuunnellen ilmenee. Uskon valon valaisema rakkaus tekee näkeväksi ja kekseliääksi, kutsuu kantamaan lähimmäisen kuormaa. Eri elämänalueet valtiossa, kirkossa, työssä ja kulttuurissa sekä avioliiton ja perheen piirissä ovat toisiaan varten ja kullakin on oma merkityksensä, jota toisten "mandaattialueiden" ei tule totalitaristisesti ylittää ja jyrätä.

Aikansa suureksi eettiseksi haasteeksi Bonhoeffer näki 1930-luvun alusta lähtien rauhan kysymyksen. Tämä pohdinta on sittemmin innoittanut esimerkiksi ekumeenista liikettä asian tiimoilla. Tähän liittyen hänen 4.2. vietettävän syntymäpäivänsä kunniaksi lainaus tekstistä Kristus ja rauha (Christus und der Friede 1932):
"Meidän kristittyjen tulee rakkauden käskyn mukaan olla rauhassa kaikkien kanssa, kuten myös Kristus, kun hän saarnasi rauhaa seurakunnalle, näytti esimerkkiä rauhasta veljen, lähimmäisen, samarialaisen kanssa. Ilman että meillä on tämä rauha, emme voi saarnata kansoille rauhaa. Ja useimmat, jotka pahentuvat sanaan kansojen rauhasta, asettavat jo vihollisrakkauden henkilökohtaista vihollista kohtaan kyseenalaiseksi. Kun siis puhumme rauhan asioista, tulee meidän aina pitää silmiemme edessä sitä, että kahden kansan väliset suhteet ovat syvästi analogisia kahden yksittäisen ihmisen suhteen kanssa. Asiat, jotka ovat rauhaa vastaan, ovat molemmissa vallanhimo, ylpeys, kuuluisuuden ja kunnian tavoittelu, ylpeys ja alemmuudentunteet, ihmispelko, sitten riita elintilasta ja leivästä. Se mikä on yksittäiselle ihmiselle synti, ei ole yhtään enempää hyve kansalle. Mitä kirkolle, seurakunnalle ja siten yksittäiselle ihmiselle julistetaan evankeliumiksi, se sanotaan maailmalle tuomioksi. Mutta kun kansa ei halua kuulla tätä käskyä, silloin kristityt on kutsuttu erilleen todistajina tästä kansasta. Pitäkäämme kuitenkin varamme, että me kurjat syntiset julistamme rauhaa rakkaudesta eikä turvallisuuden kaipuusta, poliittisena tavoitteena... Todellinen rauha on vain Jumalassa ja Jumalasta... Aseet kamppailussa evankeliumin vihollisen kanssa ovat usko ja rakkaus, jotka koetellaan kärsimyksessä."