Delfinarion viime metrit Tapereella.

Näille altaissa kasvatetuille eläimille on temppuja opettamalla luotu, niin ihimillinen imago, että monien mielestä ne eivät enää saa olla vangittuina altaaseen. Ainoa ihimillinen tapa, mikä näiden kohdalle jäljelle jää on lopettaminen. Eli, pistetään ne pakstimeen. Niitä ei voi vapauttaa luontoon. Tai voihan ne sinne laskea, mutta eivät ne siellä kauaa eläisi. Luonto on nimittäin hyvin julma. Näin meidän näkökulmasta katsoen. Siellä ei armoa anneta eikä tunneta. Toinen mahdollisuus on viedä ne toiseen vastaavaan paikkaan. Tutusta ympäristöstään ihan uusiin kuvioihin. Sekin voi olla niille ihan liikaa. Aika hoopoa, että haluamme uskoa eläimille kuuluvan samat oikeudet kuin meillekin. Oikeuksiin kuuluu aina velvollisuuksia. Mitähän velvollisuuksia voitaisiin eläimiltä vaatia? Paradoksaalista on, kun delfiineille on keinotekoisesti luotu inhimillinen käytös, niin juuri sen käytöksen tähden ne on nyt siis surmattava. Olenkin pitkään mietiskellyt mikä meidät eläimistä erottaa. Löytyykö sinulta lukijani tähän vastaus.

  1. Lauri Lahtinen: ”Eikö luterilaisuudessa tunnusteta vanha periaate: Kirkon ulkopuolella ei ole yhtään pelastusta! Nyt odotan, että joku määrittelee kirkon, jota tässä tarkoitetaan????”

    Rooman kirkko opettaa jatkuvasti olevansa kirkkolaitoksena tosi ekklesia, Kristuksen ruumis (katso esimerkiksi Tiililä, Sata teesiä kirkosta, teesi 25). Vaikka Rooman kirkolla on olemassa tiettyä lähentymistä toisiin uskoviin, vanha periaate ”extra ecclesiam nulla salus” ”Kirkon ulkopuolella ( siis tarkoittaa: katolisen kirkon ulkopuolella) ei ole pelastusta, on silti voimassa. Sitä ei ole koskaan Rooman puolelta peruttu. Toisin uskovien on palattava Rooman helmaan, jos mieli pelastua.

    Luterilaisessa kirkko-opissa hylätään tämä Rooman käsitys laitoskirkon ja ekklesian samuudesta. Nämä eivät mitenkään ole identtiset (Tiililä, Sata teesiä kirkosta, teesi 28)

    Luterilainen kirkko-oppi on yksityiskohtaisesti esitettynä Augsburgin tunnustuksessa ja sen puolustuksessa sekä Lutherin laatimissa Schmalkaldenin kappaleissa. Mikään kirkkolaitos ei niiden mukaan ole ihmismassoineen yksi, pyhä, yhteinen eikä apostolinen. Nämä määreet kuuluvat vain ekklesialle, joka on pyhien, siis vain uskovien yhteisö. ”Jumalattomat kuuluvat aina perkeleen valtakuntaan”, kuuluivat he johonkin ulkonaiseen kirkkolaitokseen tai ei, olivat he kastettuja tai ei.

    Jos siis luterilaisen kirkon nimissä opetetaan, että laitoskirkkojen ulkopuolella ei ole pelastusta, he puhuvat vastoin Raamatun sanaa,tunnustusta ja omiaan. He tekevät kirkkolaitoksen jumalankuvaksi ja ohittavat siten ainoan laillisen jumalankuvan ja Hänen Kirkkautensa säteilyn, Jeesuksen Kristuksen (Hepr 1:3). Hän on ainoa tie iankaikkiseen elämään ja Isän yhteyteen, ei mikään kirkko!

  2. On aina iloinen asia kun joku tulee herättelemään uneen nukahtanutta evankelistaa.
    Tuon kunnianarvoisen nimityksen antoi minulle rovasti Risto Santala kerran Heinolan kaupugin kirkon portailla. Joten se ei ole oma valintani. Eikä se ole tämänhetkinen työnkuvanikaan. Vaikkakin kutsumuksena on voimassa yhä.

    Minua harmittaa, kun kirkkomme eläväkin toiminta niputetaan usein samaan nippuun Sardeen seurakunnan kanssa. Ikäänkuin kirkossa ei enää olisi mitään hyvää. Sitten perustetaa aina uusia ja uusia seurakuntia. Sitten ne alkavat pyöriä, kuin napakelkat järven jäällä. Monista niistä puuttuu eteenpäin pyrkimisen ja kasvun näköala. Omat sisäpiiri ongelmansa tuntuu olevan kaikissa.

  3. Pelastusta ei ole konkreettisen kirkon ulkopuolella. Hengellinen kirkko ei ole konkreettisen kirkon ulkopuolella vaan sen sisällä. Tiililän virhe oli erottaa nämä toisistaan. Tunnustuskirjamme asettaa näkyvät ja konkreettiset sakramentit kirkon tunnusmerkeiksi. Näiden ulkopuolella ei ole pelastusta. Kirkkomme jatkaa johdonmukaisesti jo vanhojen kirkkoisien opetusta. Että sillä jolla ei ole näkyvää kirkkoa äitinä täällä maan päällä sillä ei myöskään ole näkymätöntä Jumalaa Isänä taivaassa.

    • Tuula

      Kolmannen uskonkappaleen mukaan kirkko on Pyhän Hengen työ, kuten ensimmäisen kappaleen mukaan luominen on Isän työ ja toisen kappaleen mukaan lunastus on Pojan työ.

    • Henk.koht. ajattelen niin, että eri kirkkokunnat ovat erilaisia polkuja kohti kaikille uskoville yhteistä päämäärää. Pappien tehtävä on jatkaa konkreettisissa kirkoissa apostolien työtä, joka on siirtynyt heille apostolisen suksession kautta.

      Ekumeenisen neuvoston julkaisu ”heijastelee Kirkkojen Maailmanneuvoston perustamisasiakirjojen tavoitetta ja KMN:n itseymmärrystä olla yhteisö,
      jossa kirkot kutsuvat toisiaan kohti näkyvää ykseyttä. Ykseys on elämän ja rakkauden lahja, ei yksituumaisuuden ja yksipuolisuuden periaate. Kirkkojen yhteisönä meitä kutsutaan ilmaisemaan sitä elämän ykseyttä, joka on annettu meille Jeesuksessa Kristuksessa, hänen elämässään, ristissään ja ylösnousemuksessaan, niin että rikkonaisuus, synti ja pahuus voidaan voittaa.

      Kuten Kirkko-dokumentissa todetaan: ”Jumalan valtakunta, jota Jeesus julisti ilmoittamalla Jumalan sanan vertauksin ja joka pantiin alulle hänen voimallisten tekojensa kautta – erityisesti pääsiäisen salaisuuden, hänen kuolemansa ja ylösnousemuksensa kautta – on koko maailmankaikkeuden lopullinen päämäärä.
      Jumala tarkoitti kirkon olevan, ei itseään varten, vaan palvelevan maailman muuttamiseen tähtäävää jumalallista suunnitelmaa”

    • Tuula

      Juuri tuo kutsu on yksi niistä lukemattomista Pyhän Hengen teoista mitä hän alati tekee. Ekumeeninen liike pyrkii löytämään yhteistä tietä keskinäiseen yhteyteen niin että myös arjessa tulisimme siksi mitä kasteemme perusteella olemme jo saaneet lahjaksi: Olla yhtä Kristuksessa.

  4. Reino

    Tulkitset Ilmestyskirjaa niin kuin ”piru lukee Raamattua”.

    Ilmestyskirjassa yleinen eli yhteinen eli maailmanlaajuinen eli katolinen kirkko on Karitsan vaimo eli Jumalan kansa.

    ilmestyskirjan portto on tämän katolisen eli yhteisen kirkon vastustaja. Ilmestyskirjassa kirkkoa vastaan opettava väärä profeetta heitetään ikuiseen tuleen yhdessä perkeleen kanssa.

    Samalla linjalla laumaa hajottavista hengistä on varoitus viettelevistä hengistä Matt. 18 : 1 – 10.

  5. Pekka Pesonen: ”Minua harmittaa, kun kirkkomme eläväkin toiminta niputetaan usein samaan nippuun Sardeen seurakunnan kanssa. Ikäänkuin kirkossa ei enää olisi mitään hyvää.”

    Sardeen seurakunnassa, vaikkei Herrallamme ollut mitään aihetta sitä erikseen kehua, oli ”muutamia harvoja nimiä, jotka eivät ole tahranneet vaatteitaan”!

    Nämä eivät tietenkään olleet niitä omavaraisia, jotka pyrkivät omaa hengellisyyttään pönkäämään omilla, hengellisillä teoillaan pysyäkseen ainakin toisten silmissä ”elävien” kirjoissa. He olivat niitä, jotka olivat tulleet sisälle jokapäiväiseen parannukseen ja pysyivät siinä.

    Tämä näkyi heidän teoissaan: he pestä lotrasivat kamppeitaan joka päivä Karitsan veressä tunnustamalla samalla likaisuutensa. Sitä kautta he olivat saaneet oikeuden pukeutua valkeisiin vaatteisiin eli lahjavanhurskauteen, joka saadaan ja annetaan täysin omia tekoja, vain uskon kautta, yksin armosta! He halusivat elää valossa myös oman elämänsä suhteen! (1Jh 1:7)

    Tämä tosiasia pitäisi meillä ”niputtajilla”, jotka näemme vain kuollutta ja suuressa luopumuksessa elävää kristillisyyttä ympärillämme, pysyä mielessä! Jos vielä yksikään salotorpan tuiju jotenkin lepattaa kuolleessa kirkossa, pitäisi meidän tehdä kaikkemme, että valo siellä vahvistuisi!

    Parhaiten tämä onnistuu, jos kuulemme Mestarin ääntä: ”HERÄJÄ VALVOMAAN JA VAHVISTA JÄLJELLEJÄÄNEITÄ, jotka ovat olleet kuolemaisillaan!” Tämän kehotuksen noudattaminen on sitä oikeaa parannuksen tekoa!

    Tämän kehotuksen kuuli aikoinaan Urho Muroma, joka lehtensä nimeksikin otti Herää valvomaan!

    Emme saa kuitenkaan menettää kirkollisessa kiintymyksessämme reaalitajuamme. Joskus on tilanne, jolloin meidän tulee kuunnella toista Hengen kehotusta: ”Lähtekää siitä ulos, te minun kansani!” (Ilm 18:4) Se on silloin, kun on kysymys tilanteesta, jolloin joudumme pakosta olemaan suuressa Babylonissa, tuossa uskonnollisuuden ja maailman sekoituksessa, osallistumaan (kuten alkuteksti nimenomaan varoittaa!) sen synteihin! Sellaisesta kirkkolaitoksesta siinä vaiheessa on lupa ja viisastakin erota, ennen kuin ”rysähtää”!

    Minäkin tunsin henkilökohtaisesti mainitsemasi Risto Santalan, Risto ennen kuolemaansa kirjoitti varoituksen, että ”kirkkolaiva on jo saanut pohjakosketuksen”! Tätäkin varoitusta on syytä kuulla!

    Luterilainen kirkkolaiva on hylkäämässä uskonpuhdistuksen suuren lahjan. Luther ei itse eronnut kirkosta, mutta älköön kukaan unohtako sitä tosiasiaa, että hänet hyvin radikaalisti erotettiin. Siinä vain toteutui Jeesuksen edeltä puhuttu sana. ”Teidät erotetaan synagogasta ja joka tappaa teitä, luulee tekevänsä uhripalveluksen Jumalalle”!

    • Ilmestyskirjan ”uloslähtö” viittaa Baabelista pois lähtöön eli vanhaaan perinteiseen Jerusalemin temppelissä tahtuvaan liturgiaan paluuta.

      Niinpä Reinon tulkinta on tasan tarkkaan päinvastainen kuin Ilmestyskirjan.

  6. Matias Roto: ”Reino Tulkitset Ilmestyskirjaa niin kuin “piru lukee Raamattua”.”

    Täytyy myöntää, Roto, että olen täällä niiden Ilmestyskirjan tulkitsijoiden erittäin hyvässä ja kunnia-arvoisessa seurassa, jotka mielestäsi lukevat, ”kuin piru Raamattua”. En tosin edellä tulkinnut kommentissani lukijoille omia tulkintojani, vaan selostin muutamien samaa mieltä edustavien perusteluita. Samalla tulkintalinjalla kyllä olen, sen myönnän!

    Näitä samoilla linjoilla olevia oli Osmo Tiililä, jonka kanssa henkilökohtaisesti aikoinaan keskustelin ja vaihdoin ajatuksia.

    Samoin Uuras Saarnivaaran kanssa olimme henkilökohtaisesti tuttuja, vaikken kaikkia hänen mielipiteitään esimerkiksi Upposesta ja Lapsosesta allekirjoittanut. Kerronpa tässä erään episodin, kuinka Uuraksen, tämän ”käveleväksi Raamatuksi” kutsutun miehen urautunut teologia näytti heilahtavan vaarallisesti raiteiltaan.
    Olimme eräässä ystäväkodissa Jämsässä erään tilaisuuden jälkeen, kun hänen sihteerinsä, jolla oli lapsuudesta asti vaikea verisairaus, jonka oli määrä viedä hänet hautaan muutaman viikon sisällä, yllättäen rukouksen kautta parantui. Seuraavana aamuna hän tuli vastaani portaissa ja ihmetteli, mitä hänelle on oikein tapahtunut. Oli jopa saanut unen päästä kiinni ilman lääkkeitä, mitä ei ollut vuosikausiin tapahtunut! (Parantuminen osoittautui myöhemmissä tutkimuksissa pysyväksi.)

    Seuraavana iltana olimme jälleen samassa kodissa. Kysyin: Tahtoisiko tohtori, että hänenkin puolestaan rukoiltaisiin? Tämä filosofian tohtori ja teologian tohtori töpösteli rukoiltavaksi, parkaisten: Voi, kun minäkin tahtoisin!

    Näyttää siltä, että kun saamme joskus nähdä Jumalan valtakunnan voiman toimivan käytännössä eikä vain sanoissa, siinä monet teologiat pelkistyvät hyvin yksinkertaisiksi! ”Jumalan valtakunta ei ole sanoissa, vaan voimassa!”

    Martti Luther kuuluu myöskin siihen porukkaan, josta Roto, sanot, että ”tulkitsevat, kuin piru Raamattua”!

    Tästä Osmo Tiililä kirjoittaa teesissään nro 30:

    Pääkohta toistettakoon: ulkonainen kirkkolaitos ja ekklesia eivät ole yksi ja sama. Ekklesia eli oikea Kristuksen kirkko ovat ”ne pyhät uskovat ja karitsaiset, jotka kuulevat Paimenensa äänen”, kuten Luther kirjoitti Schmalkaldenin kappaleissa (”die heiligen Gläubigen und Schäflein, die ihres Hirten Stimme hören”).

    Uskonpuhdistuksessa oli siis päästy periaatteessa takaisin alkuperäiseen käsitykseen ekklesiasta.

    Ekklesia ei ole mikään ulkonainen laitos, ei mikään mahtitekijä paaveineen ja piispoineen tavoittelemassa maailmanvaltaa, ei mikään komeiden menojen, messukaapujen, paljaaksi ajettujen päitten, pitkien vaippojen ja seremonioiden kirkko, vaan noiden ”piskuisten”, joitten ihmeellisyys on siinä, että he uskovat.

    He ovat ”kuninkaita ja pappeja”, paavi sen sijaan – Lutherin mielestä – antikristus.

    Uskonpuhdistus oli maallikoiden suuri esiinmarssi. Yleinen pappeuden periaate, jonka Vapahtaja itse jätti seuraajilleen ja jonka Pyhän Hengen vuodatus helluntaina käytännössä vahvisti, palautettiin taas arvoonsa.

    Tämä tulos oli, samoin kuin oppi uskonvanhurskaudesta ja Jumalan sanan ottaminen määräävän ohjeen asemaan, uskonpuhdistuksessa tapahtunutta ”kopernikaanista käännettä”, maailmanhistoriallinen vapautusteko”:

    Oletko sinä, Matias Roto, tätä maailmanhistoriallista vapautustekoa turhentamassa? Minusta näyttää siltä, mitä tuolla edellä kirjoitin:

    ”Jos siis luterilaisen kirkon nimissä opetetaan, että laitoskirkkojen ulkopuolella ei ole pelastusta, he puhuvat vastoin Raamatun sanaa, tunnustusta ja omiaan. He tekevät kirkkolaitoksen jumalankuvaksi ja ohittavat siten ainoan laillisen jumalankuvan ja Hänen Kirkkautensa säteilyn, Jeesuksen Kristuksen (Hepr 1:3). Hän on ainoa tie iankaikkiseen elämään ja Isän yhteyteen, ei mikään kirkko!”

    • Reino

      Irrotat Lutherin lauseen yhteydestään ja panet sen puhumaan Lutheria vastaan.

      Samoin. Seuraat Ilmestyskirjan tulkinnassa sellaisia jotka vääntävät musta vaikeaksi ja valkean mustaksi.

      Esimerkkinä Ilmestyskirjan teologiasta otan sanan ”valkea vasta”. Se on kastepuku ja koska kaste lahjoittaa vanhurskauden niin Ilmestyskirjan valkea vaate on vanhurskauden vaate. Sardeen seurakunnassa siis oli muutamia jotka olivat luopuneet kasteen armosta eli tahri eet sen uskon jonka he kasteesa olivat vastaan ottaneet. Siellä oli. Myös niitä jotka olivat uskollisesti pitäytyneet kasteessa saamassaa Kristuksen vanhurskaudessa.

      Ilmestyskirja siis kehottaa uskon kestävyyteen niin ettei saa lähteä omille teilleen siitä kansasta johon kaste on liittänyt vaan uskollisesti yhdessä Jumalan kansan kanssa elää armoliiton yhteydessä.

    • Reinon Luther sitaatti on Lutherin Isosta katelismuksesta. Siinä Luther sanoo, että Pyhä Henki vetää kirkon kirkon helmaan, tekee työtään tätmän kirkon välityksellä ja sanoo myös ettei kukaan voi pelastua ilman kirkkoa. Lutherin teologiassa kirkko on Pyhän Hengen työ.

      Suosittelen lukemaan tuon kolmannen jskonkappaleen selityksen Isosta natekismuksesta ja itse näkemään tuo että miten kirkko on Pyhän Hengen työ.

Kirjoittaja

Pekka Pesonen
Pekka Pesonen
En osaa olla huolissani kirkon kriisistä. Sisältyyhän jokaiseen kriisiin aina myöskin mahdollisuuksia. Yllättäviä käänteitä kirkkohistoriamme on täynnä. Odotan jotain hyvää tästäkin vielä tulevan. Luovana ja jääräpäisenä tyyppinä koluan kaikki vaikeimmat tiet. Helpommalla pääsisi, kun osaisi olla hiljaa, mutta kun en osaa. Kova pää on jo saanut monta kovaa kolhua. Luulisi niiden jo riittävän. Verovirkailijan ura on takana ja siitäkin uskaltaa jo mainita. Eläkeläisenä ei näköjään saa sitäkään aikaan, mitä työelämässä sai, kun oven illalla sulki. Mitä kaikkea sitä on silloin ehtikään: puheenjohtamisia, , nuorisotyötä, lähetyssihteeri, raamattupiirejä, saarnoja ja Avioparitoimintaa. Siinä ehkä rakkaimmat vapaaehtoistehtävät. Kaikkea tuota ja paljon muuta on takana. Nyt kuluu aika näissä pohdiskeluissa. Eikä tiedä voiko edes itseään ottaa kovin vakavasti.