Helluntaikirkot ovat tärkeä osa Chilen, kuten muunkin Etelä-Amerikan, uskontojen viuhkaa. Helluntailaisuus tuli maahan samoihin aikoihin kuin Pohjoismaihin, ja vain vähän aikaa sen jälkeen kun se ylipäätään syntyi Yhdysvalloissa. Puhutaan siis satavuotisesta historiasta, jota on tutkittu akateemisestikin jo vuosikymmeniä. C. L. D’Epinayn teos Haven of the Masses: A Study of the Pentecostal Movement in Chile on jo viiden vuosikymmenen takaa (1969) ja kertoo, kuinka köyhä maatalous- ja kaivostyöläisväestö oli otollista maaperää helluntailaisuuden julistukselle. Runsas maahanmuutto Britanniasta teki kulttuurisen linkin anglosaksiseen hengellisyyteen helpoksi Chilessä. Kirja on ehdoton klassikko kertoessaan siitäkin, kuinka helluntaipastoriksi opitaan eikä opiskella.
Helluntailaisuuden kasvu Latinalaisessa Amerikassa on ollut suurta, ja viime aikoina siitä on revitty otsikkoja vaikkapa Brasiliassa. Ei aina hyvässä: suurten uushelluntailaisten kirkkojen johtajat ovat antaneet periksi mammonan houkutuksille. Heillä on suuria kartanomaisia taloja, lentokoneita ja Edir Macedolla oli yhdessä vaiheessa jopa lentotaksiyritys. Macedon Universal-kirkko muuten rakennutti 200 miljoonan € Salomon temppeli -kopion São Pauloon (TripAdvisor). Tässä videossa kerrotaan, kuinka ”liiton arkku” tuotiin sinne takaisin 4-vuotisjuhlien (2018) yhteydessä. -Ping Indiana Jones! Talon ”kullatut” pinnat eivät ole edes messinkiä, vaan maalattua muovia – siltä ne ainakin näyttävät… No, joka tapauksessa Brasilian asukkaista yli viidennes tunnustaa protestanttista, yleensä helluntailaista uskoa.
Voisi ajatella, että helluntailaisilla menee vaikkapa Chilessä siis hyvin, varsinkin nyt kun Chilen media on repinyt katolista kirkkoa kappaleiksi vuoden verran. Näin asia ei kuitenkaan ole. Koko kevään on voinut seurata Santiagon suuren Catedral Evangélican piispa Eduardo Duránin kujanjuoksua. Evankelinen Katedraali on Iglesia Metodista Pentecostalin (perinteinen helluntaikirkko, ja iso!) pääkirkko. Miehellä on kirkon antama oikeus pastorina koota kaikki kymmenykset itselleen ja omaan harkintaansa: tästä on juttukin. (Kolehdit kannetaan siis työlle, kymmenykset menevät pastorille.) Toisaalta hänen ”ei ole pakko pitää kaikkea itse”. Netissä liikkuu videomateriaalia Evankelisen Katedraalin kokouksista, joissa köyhä kansa kantaa kirjekuorissa kymmenyksiään piispa Duránin luokse, ja avustajat kiirehtivät viemään täyden mustan säkin aina jonnekin taakse, piiloon.
Menemättä tarkemmin yksityiskohtiin: piispa Duránin suuri henkilökohtainen omaisuus kiinnostaa verottajaa, mutta kiinnostus ei vaikuta kovin suurelta. Sen sijaan TVN:n eli kansallisen tv-yhtiön väsymätön tutkiva journalisti Paulina de Allende Salazar kiersi jututtamassa viranomaisia jo viikkoja sitten. Vaikkei ymmärtäisi espanjasta mitään, on silti hyvä katsoa Informe Especialin jakso 25.4. eli kuukauden takaa. Siinä tehtiin selväksi, ettei helluntaipiispalla ole puhtaimmat jauhot pussissaan. Jakson nimi on puhutteleva: El lucro de la fe: la vida íntima de obispo Durán eli ”Uskon liikevoitto: piispa Duránin henkilökohtainen elämä”.
Kuten ”MOT”-henkisen dokumentin referaatti tässä kertoo, pelissä on myös ex-piispan pojan Eduardo Durán Salinasin omistukset. Eduardo junior sai suurta palkkaa isänsä kirkosta, eikä palkantulo loppunut senkään jälkeen kun poika oli valittu parlamenttiin. Kirkon ongelmat säteilevät näin myös politiikan kentälle. Pojalla on myös isän hankkimia asuntoja, samoin ex-sihteeri/naisystävä sai suuria lahjoja. Toisaalta valtio tuki kirkon toimintaa 160 miljoonalla pesolla Duránin aikana. Juttu kuvaa piispa Duránin nousua Evankeliseen katedraaliin 2000-luvun alussa ja sitä seurannutta meininkiä, jossa piispa hankki yli 15 asuntoa 16 vuodessa… ei siis ihme, että hänen ja työtoverien oli erottava. Sitä vaati hänen pitkäaikainen puolisonsakin, kirkon diakonissa Raquel Salinas.
Nyt, kuukautta myöhemmin, piispa Durán, Chilen johtavan helluntaikirkon johtaja, erosi lopullisesti viime perjantaina. Tiedotteen mukaan samalla ottivat lähdön neljä muuta johtavaa piispaa helluntaikirkosta: Luis González, Pedro Chacón, Osvaldo Orellana ja Juan Carlos Loyola. Nyt ei enää etsitty ”kosmeettista, vaan todellista uudistusta”. Uutta tässä ei ole kuin kirkkokunnan vaihtuminen, vastahan viime vuoden toukokuussa kaikki Chilen katoliset piispat (30 ja ylikin) esittivät eronpyynnön paaville, ja kolmannes on saanut lähteä. Chileläiset vaativat kristinuskolta enemmän, ja heillä on siihen oikeus.
Eduardo Duránin historiasta voi löytää yhtymäkohtia pohjoisamerikkalaisiin satelliittisaarnaajiin. Eikö heidänkin kohtalokseen tullut joskus suhde sihteeriin? No, USA:ssa diktatuurin aikana (!) oppinsa saanut Durán tottui kulkemaan sihteerinsä kanssa monilla ulkomaanmatkoilla – usein tietenkin Miamin kaltaisissa paikoissa, joissa on hyvä kätkeä dollareita. Mutta kun iäköityvä sihteeri vaihtui nuorempaan rakastajattareen ja mikä pahinta, Durán haki avioeroa ja meinasi uusiin naimisiin, läikkyivät uskovaisten maljat yli äyräiden. Samaan hengenvetoon kaivettiin esiin Duránin rahasotkut. Käytännössä joka vuosi mies hankki asunnon kolehtirahoilla. Asuntojen arvo on Informe Especialin mukaan hankittaessa ollut yhteensä ainakin miljardi pesoa – siis miljoonan euron luokkaa – mutta nyt jo moninkertainen. Niin voi käydä, kun kolehdit maadoitetaan papin kiinteään omaisuuteen. Tilillä on pappilan hätävaraa miljoonan mummonmarkan verran: ei olisi ehkä ongelma, mutta mutta ja mitäs ne muut tilit ja lukuisat autot?
Keskustelu seurauksista voi nyt alkaa, kun Durán sanoo olevansa valmis käymään keskusteluja. Valtion näkökulmasta ainakin verovapaus yleishyödyllisyyden perusteella voisi joutua luupin alle… ja uskontoon jo valmiiksi nihkeämmin suhtautuva yleinen mielipide voi sanoa sanansa poliittisten edustajien välityksellä. Durán puolusti sadantonnin Mersua kirkolle kunniaa tuovana asiana ja pahoitteli vain sitä, ettei ehtinyt ostaa lentokonetta työkalukseen. -Mahtaako Duránin kaltaisten miljoonan dollarin miesten jälkeen myös laajemmin pöllytä helluntaikirkkojen menestyksenmaku, joka saa ostamaan lentokoneita? Niin käynee ainakin Chilessä, ehkä muissakin lähistön latinomaissa – paavin tai patriarkan, saati ison maan Nigerian tai Brasilian kontekstissa piispan lentokoneelle lienee ihan oikeasti käyttöä? Vai muuttuuko menestysteologiassa maailmanlaajuisesti jotakin, joskus? Chile on ollut edeltäkävijä helluntailaisuuden synnyssä, miksei myös sen muutoksessa?
Ai niin, ja onhan luterilainenkin piispa saanut Chilessä kyytiä. William Gorski (1950-2015 RIP) jäi 1996 kiinni taloudellisista epäselvyyksistä Chilen ”hyvässä” luterilaisessa kirkossa IELCH:issä. Muistan tilanteen hyvin, asuin tuolloin itse Latinalaisessa Amerikassa ja keskustelin brasilialaisen kollegan kanssa aiheesta. ”Läpinäkyvyyden puute” toi äkkilähdön kirkon talouspaperien tuhouduttua tulipalossa. Oh well. Gorski lähti USA:han ja jatkoi töitään liike-elämän palveluksessa, entisenä pappina. Luterilainen teologi Carl E. Braaten muistelee teoksessaan Because of Christ: Memoirs of a Lutheran Theologian kahta amerikanluterilaista, jotka toimivat sotilashallinnon vaikeina vuosina Chilessä. Gorski oli tullut vuonna 1978, ja hän johti IELCH:iä vuodesta 1986. Hän toimi yhdessä James Savolaisen kanssa samaan tapaan kuin Invisible Heroesista tuttu Tapani Brotherus. James Savolaisen, toisen jenkin, kohtaloksi koitui vasemmistolaisuus: häneen tarttui radikaalin vapautuksen teologian kautta – Braatenia tässä lainaten – ateismi ”halki, poikki ja pinoon”. Mutta se ei ehkä ollut mitään uutta, sillä Savolaisen isä oli tullut Michiganin metsiin agitoimaan suomalaisia kommunismin tielle. Aasinsillan kautta tässäkin löytyi yhteys Härmän perukoille. Mutta lopulta Savolainen löysi viime vaiheissaan tien kirkon sanomaan katolisen papin välityksellä. Mielenrauhaa!
Kiitos jälleen mielenkiintoisesta blogista.
Helluntailaisten johtajien ahneus ei ihmetytä. Samaa menoa globaalisti. Siunaus on suoraan verrannollinen rahan määrään.
On ehkä pidettävä mielessä, että tuon kirkon historia on köyhä ja kannattajatkin yhä monesti köyhiä. Toki on raastavaa nähdä monen tuovan roposensa, eikä niitä valvota. Takavuosina ilkkujia olisi riittänyt historiallisissa kirkoissakin. Suurimmat bisnespapit ovat uusimmissa kirkoissa, jotka luovat vaikutelman yrityksestä eikä kirkosta. Pohjoismainen kongregationalismi on ainakin suojellut pääomien kasautumiselta, kun kukaan ei ollut ylitse muiden. Ahneuden lisäksi voi kysyä, miksi tavoiteltiin ”katedraalia”, jossei oltu katolilaisia. Kulttuurin vaikutus? Duran valvoi kaikkiaan 66 kirkkorakennuksen juttuja. Julkisuusryvetys telkkarissa on toiminut ihan kuten Karadima Boys -porukoissa jotka veivät katolilaiset nykyiseen kriisiin. Rajua on median harjaus.
”Pohjoismainen kongregationalismi on ainakin suojellut pääomien kasautumiselta, kun kukaan ei ollut ylitse muiden.”
Tämä on totta ja se irrottaa pohjoismaisen helluntailaisuuden Amerikan kuvioista, joissa siunaus on sama asia kuin oma suihkukone tai superauto. Omien helluntailaisten kokemusteni perusteella täällä erotuttiin lähinnä ”kenellä on arvokkaampi kello” -tasolla, mikä on toki karrikointia eikä sitä voi yleistää. Suomessa paljon repimistä aiheutti helluntaikirkon synnytystuskat, kun itsenäisiä seurakuntia yhdistettiin melko härskein keinoin. Kongregationalismi ei enää toimi samalla tavalla kuin 20 vuotta sitten.
Tässä pitää koko ajan pitää mielessä että korruptio ja taloudellinen epärehellisyys rehottaa kaikkialla Etelä-Amerikalaisiissa maissa ja koko yhteiskunnassa. Olen monesti miettinyt, minkälainen valuvika Etelä-Amerikkakaisten maiden perustoissa on. Kai missään ei ola pystytty luomaan kestävää yhteiskuntarauhaa?
Osallistuin viitisentoista vuotta sitten isoon herätyskonferenssiin Guatemala Cityssä. Kävin siellä monta kertaa ja ystävystyin joidenkin uskovien kanssa. Kuitenkin, jouduin toteamaan, että samalla nämä veljet ja sisaret olivat valiit huijaamaan minulta rahaa. KUn tiedustelin lähettikaveriltani että mitsä on kyse, hän sanoi, että heidän ajatuksissaan on ihan paikallaan huijata pohjois-amerikkalaisia ja euroopalaisia kun meillä on mistä ottaa.
Itse olen kyllä erityisesti Kolumbiassa tavannut paljon rehellisiä pienten seurakuntien pastoreita, joiden talousajattelu on ihan tervettä. Tosin sielläkin on aivan tavellista, että nuori pari miettii, perustaimmeko ravintoan tai seurakunnan. Seurakunnan pyörittäminen nähdään siis ansaitsemiskeinona muiden hommien joukossa.
Tällaisiila megaseurakuntien tähtipastoreillahan on mopo karannut jo sinä vaiheessa kun kuukausipalkat alkavat mennä yli 5000 euron. Kiitos Herralle että meillä ei Pohjolassa ole tätä ilmiötä. Toisaalta meidän ongelma useimmissa herätysliikkeissä seurakunnissa on, että varakkaat seurakuntaliset joilla on kunnon talot ja autot erilaisiis komiteoissa ja johtokunnissa talousasioista päättäessään muuttuvat melkoisiski pihtareiksi kun pitäsi maksaa läheteille kunnoa palkka ja järjestää heille erilaisia etuisuuksia. Omiin menoihin ollaan valmiita panostamaan, mutta kun lähetystyön tarpeet on kyseessä aletaan melkein aina pelaamaan pähkinöillä. Tällaien köyhäilykään ei ole kovin mieltä ylentävää seurattavaa.
Vai olisiko niin, että Latinalaisessa Amerikassa vasta nyt totutaan vapaaseen tiedonvälitykseen, erilaisten yksinvaltojen jälkeen? CNN raportoi kuukausi sitten megachurcheista USA:n näkökulmasta (siellä niitä on toista tuhatta): 2000 henkeä käy viikottain, ja muutenkin niitä luonnehtii: karismaattinen johtajuus, vibrantti jumalanpalveluselämä ja huippuluokan ääni- ja viestintätekniikka. Juttu mainitsee pari skandaalia USA:ssa: yksi pastori osti vaimolleen 200 000 US$ Lamborghini-maasturin, toinen perheelleen 1,7 miljoonan talon. Selityksiä riitti. Mutta niinpä skandaali heräsi siellä hetkessä eikä muhinut lähes 20 vuotta. https://edition.cnn.com/2019/04/27/us/what-is-a-megachurch-explainer/index.html Toisessa kuukauden takaisessa CNN-jutussa on mielipide kirkonjohtajien rikastumisesta: syynä on kirkkojen verovapaus Amerikoissa, ja vaikkei rikastumisessa ole mitään pahaa (sinänsä), niin pitäisi kertoa mitä kirkko rahoilla tekee – niinhän hyväntekeväisyysjärjestöissäkin hommaa valvotaan. ”If you want to make your preacher rich, that is fine with me, but I believe that megachurches should have to let us know what they are doing with the money. I believe it should work the same way charities work. Every charity has to let you know how much of the money is going to their mission. But churches don’t have to do that, because church finances are the one and only place where America truly separates church and state. Churches don’t pay income tax or property taxes.” https://edition.cnn.com/2019/04/27/opinions/kamau-bell-united-shades-of-america-looks-at-megachurches/index.html
Minusta Megachurch on vasta 10 000 jäsenenen seurakunnat. 2000 jäsentä ei minusta ole sellainen, mutta tietysti kuka vaan saa määritellä sen miten tahansa. USA:ssa on ”amerikkalainen unelma” ja nämä rikkaat pastorit ovat sen henkilöitymiä uskovien kuvioissa. Kun köyhät ihmiset uhraavat rahoistaan näille he samalla antavat heidän elää ikäänkuin kuninkaalliset meillä Pohjolassa ihanne-elämää joka jotenkin sitten kuuluu kaikille. He elvät ihanne, elämää muidenkin puolesta, ja uhraamalla muut osallistuvat siihen ja samaistuvat siunaukseen ja menestykseen. Kolumbiassa on myös paljon kokaiinikapupalla rikastuneita ihmisiä jotka poikkeavat köyhästä massasta mutta joita samalla jotenkin ymmärretään ja hyväksytään. Kun tällaisia tulee uskoon, on iahan tavallista, etteivät ne luovu kokaiinikaupoilla saadusta omaisudestaan. Parannusta ei siis tehdä kuin aika pinnallisesti verrattuna siihen, miten meillä Suomessa toimitaan. Rikoksilla saadusta omaisuudesta luovutaan ja aloitetaan uusi elämä ”tyhjin käsin”.
Meillä Suomessahan ei tällaista menestysteologiaa ole, eikä perustuslaissamme puhuta mitään ”onnen tavoitelusta”.
Olen Bogotassa tavannut tällaisten megaseurakuntien pastoreita, ja he kyllä olivat mukavia ja aivan tavallisia, helposti lähestyttäviä kohteliaita miehiä. MInun vaikutelma esim. G-12 johtajasta Caesar Castellanosta oli oikein hyvä ja uskon, että hän on rehellinen mies joka ei ole korruptoitunut. Hänen ssurakaunnassaanhan on ehkä 300-400 000 jösentä. Tietysti siinä pyörii isot rahat, mutta isot on sitten kulutkin. Tämä rikkauden korostus kyllä on Pohjois-Amerikasta ehkä paljolti tuotettu ihanne. Ovathan monet Etelä-Amerikan seurakunnat ja denominaatiot sieltä synnytettyjä ja monet sieltä johdettujakin. Tässähän heillä on aivan luonnollinen näkemys apostolin virasta ja yhden miehen johtajuudesta. Sillon herätysliikkeeni talouskin voi olla yhden perheen käsissä ja koko systeemi rakennettu niin, että se on kuin perhe-yritys jota sitten ei ulkopuoliset voi valvoa tai kontrolloida. Meillähän tällainen ei onnistuisi kun kulttuurimme on erilainen.
Tärkeä pointti. Juttelin erään eteläamerikkalaisen missiopomon kanssa: köyhät eivät tunne kateutta ”omaa” johtajaansa kohtaan, jota he ovat auttaneet nousemaan piispakseen tai pastorikseen. Oleellista on tuo samaistuminen: koska johtajalla menee hyvin, niin tunnemme osallisuutta tähän hyvinvointiin. Toisaalta megachurch-johtajan on annettava itsensä karismansa kautta laumalleen takaisin! Pastori ei ole mikään klassinen kulmahuone-toimari, vaan hengellinen johtaja ja julkinen hahmo. Chile on pienempi maa kuin USA ja yhden perheen eli Duránin megameininki ei ollut enää aisoissa. Lisäksi piispa Duránin upotti seksi eikä raha. Luku 2000 pitänee ymmärtää, että kerralla on paikalla vähintään parituhatta, että tunnelma syntyy. Yoido Full Gospel Church Koreassa johtaa peliä yhä, jäseniä seurakunnalla on jäseniä puoli miljoonaa, Castellano kuulostaa kyllä mielenkiintoiselta. Naapurimaasta Venezuelasta on uutinen katolisesta äärivastakohdasta: uusi hiippakunta perustettiin El Tigreen, mutta 14 seurakunnassa on vain 3 hiippakunnan omaa pappia, 300 000 katolisen kirkon jäsentä kohti. Sekään ei toimi. Papit ovat varmaan kaikonneet, kun ei edes öljy-yhtiön työntekijät pääse töihin bensapulan takia. Köyhyyskään ei ole hyvä juttu. https://cruxnow.com/church-in-the-americas/2019/06/01/new-diocese-old-problems-bishop-takes-stock-of-venezuelan-sees-needs/
Jukka ” Oleellista on tuo samaistuminen: koska johtajalla menee hyvin, niin tunnemme osallisuutta tähän hyvinvointiin. Toisaalta megachurch-johtajan on annettava itsensä karismansa kautta laumalleen takaisin! Pastori ei ole mikään klassinen kulmahuone-toimari, vaan hengellinen johtaja ja julkinen hahmo”.
Aivan, sikäläinen kultturi on erilainen kuin meillä, ja suurtenkin seurakuntien pastorit ovat kuin ”naapurin poikia”. Kun näin tämä, hämmästyin ensin, mutta sitten ymmärsin saman. He oikeasti antavat itsestään ihmisille ja heillä on myös tärkeä asema yhteiskunnssa. Castellanosin vaimo on ollut senaattorina ja heillä on hyviä sosiaalisia ohjelmia joiden on tarkoitus vähentää köyhyyttä ja lisätä työllisyyttä Kolumbiassa. Juuri tähän kirkkojen työn tulee tähdätäkin, että Jumalaan hyvä siunaus hyödyttäisi koko yhteiskuntaa.
Sitten kunnon kestävien perustojen rakentaminen sikäläisiin yhteiskuntiin on kyllä vaikea. Jos sinulla on ymmärrystä tähän, olen erittäin kiinnostunut. Siis mikä perustoissa on vikana? Kirjavinkkejä?
Guatemalassa tutustuin 10 000 hengen megaseurakunnan pastoriin Harold Caballerokseen. Hän oli juridiikaan ja teologian tohtori USA:n yliopistoista. Samalla hän yhdessä herätyskonferenssissa, jossa oli väkeä 148 maasta antoi peräkkäin tervehenkisen profetian jokaisen maan edustajille. En ole koskaan nähnyt moista! Siis siellähän tällainen apostoli vastaa meidän piispaa. Hän sittemmin pyrki presidentiksi, mutta päätyi kuitenkn ulkoministeriksi. Nyt hänellä on poliittinen puolue, jolla on selkeä sosiaalinen ohjelma, hjolla on tarkoitus vähentää korruptiota ja köyhyyttä sekä listät työllisyyttä ja yrittäjyytta sekä erityinen panostus koulutukseen ja nuorisoon.
Etelä-Amerikassa on monia tällaisia erittäin hyviä apostoleja jotka varjelevat sydämensä ja voivat siten palvella kansaansa vuosikymmeniä. Parhaimmillaaan heidän ymmärrys ja kokemus apostolin virasta on aivan toista luokkaa kun täällä Suomen ev.lut. karismaatikkojen ”hiekkalaatikoissa”. Siis siellä on oikeita Jumalan miehiä ja myös naisia.