Menneellä viikolla on ollut monta katolista piispainkokousta. Yhdysvalloissa, Italiassa ja Chilessä on kokoonnuttu. Heti viikon aluksi tuli selväksi, ettei niissä ollut mahdollista sopia uusia paikallisia normeja hyväksikäyttöasiassa. Vatikaanin viesti oli: tulkaa helmikuussa Roomaan, silloin istutaan isoon pöytään ja päätetään.
Keskustelua on silti riittänyt, ja joitain uutisiakin on tullut. Chilen monesta suunnasta haastettu kirkko on tehnyt virallisen sopimuksen yhteistyöstä syyttäjäviranomaisen kanssa. Yhtäältä voi päivitellä kirkon sisäänlämpiävyyttä, kun jotain niin itsestäänselvää täytyy edes sopia. Toisaalta juuri Chilen katoliselle kirkolle ei tälläkään viikolla ole jäänyt liikkumavaraa. Osornon irtisanottu piispa Juan Barros istui Rancaguan syyttäjällä keskiviikkona lähes neljä tuntia. Sinne on matkalla myös emeritus arkkipiispa Francisco Javier Errázuriz. Kardinaali Errázurizin sanottiin jo monta kuukautta sitten tulleen erotetuksi paavin kuuriaa uudistavasta yhdeksän kardinaalin C9-ryhmästä. Tällä viikolla ero virallistui, mutta hänen sanottiin jäävän pois viiden vuoden kauden tultua täyteen.
Oli miten oli, Chilen kirkkoa leimaa sekä olematon liikkumatila että liikkumaton olotila. Jälkimmäistä kuvaa se, että piispainkokous CECh on päättänyt jatkaa kenttäpiispa Santiago Silvan puheenjohtajuutta vielä kolmella vuodella. Näin on toimittu siitä riippumatta, että Silva on itse haastettuna tulemaan syyttäjän juttusille peittelyasiassa. Piispainkokous ei ainakaan kosiskele yleistä mielipidettä – kuten Tuomas Enbuske kolumnissaan sanoi Suomen ev.lut. kirkon tekevän. Päinvastoin se teki selväksi, että vain oikeusistuin voi tuomita syylliseksi tai syyttömäksi eikä se aio taipua ”yleisen lynkkaamisen” uhriksi. Kovaa puhetta, mutta varmaan eri kulutukseen kuin nöyrä puhuminen syyttäjäyhteistyöstä. (Ja kovaa puhetta kirkossa, jonka toimintaa kannattaa enää 14 prosenttia kansasta: putous oli raju heti paavin vierailtua vuoden alussa.) Alla kaksi uutista samasta piispainkokouksesta, sekä viesti kardinaalin käräjistä että uhmakas ”me tehdään mitä tykätään” -viesti.
https://www.catholicnewsagency.com/news/chilean-cardinal-called-to-testify-on-abuse-case-leaves-papal-advisory-committee-47881?fbclid=IwAR1uD6y6l5cvOSYfadppJYG9x_T-Hmxhnbbee4yN5AhcILx-3MZu68YazXA
https://www.radioagricultura.cl/nacional/2018/11/16/conferencia-episcopal-confirmo-a-obispo-santiago-silva-como-su-presidente.html?fbclid=IwAR2_ACk88gez0BX4k6y6dgSA33SuM_x96Zewcq_a8uhJ7bUT73OadysH0FY
Menneellä viikolla paavi nimitti Uskonopin kongregaation apulaissihteeriksi Maltan arkkipiispa Charles Sciclunan, joka on toiminut Chilessä pedofiliakriisin selvitystöissä koko alkuvuoden. Asiat näyttäisivät menevän eteenpäin. Uskonopin kongregaatiota johtava espanjalaisjesuiitta Luis Ladaria on saanut kielteistä julkisuutta Ranskassa, joten ehkä tulevaisuuden kongregaatio on aktiivisempi pedofiliasotkujen selvityksessä. Paineet kasaantuvat helmikuuhun, jolloin Vatikaanissa kokoontuu historian ehkä yksipuolisimmalla teemalla pidettävä johtavien piispojen istunto – konsiili, mutta pedofilian ympärille kokoontuva. Onko aggiornamento, yhteiskunnan tilanteeseen ”päivitys”, muuttumassa pelkäksi ”päivittelyksi” kirkon tilasta? Tuleeko ratkaisuja, millaisia?
On myös ääniä, eikä vähiten Chilestä, joiden mukaan kirkossa ei mikään ole Franciscuksen aikana lopulta muuttunut. Progressiiviteologi Jorge Costadoat on jesuiitta, jota kuullaan laajalti. Hän julkaisi 14. marraskuuta bloginsa Suicidio eclesial, ’kirkon itsemurha’. Ongelmana on ”kirkon” ymmärtäminen vain piispojen ja pappien pyörittämäksi laitokseksi, jolloin viranhaltijat viittaavat ”kirkolla” yksinomaan itseensä. Kun maallikot sitten nousevat ”kirkkoa” vastaan, heidän maalitaulunsa ovat samat hierarkian systeemivesselit. Costadoat pitää tätä näköharhana, sillä kaikki kastetut ovat kirkko, myös muiden kirkkokuntien kristityt. Hyvä näkökulma maassa, jossa pelkästään helluntailaisia on ollut lähes 110 vuotta. Myönteisessä mielessä on niin, ettei ”kirkon kriisi” sittenkään ole niin paha, vaikka hierarkia on syvässä kriisissä – kirkko ja kirkonmiehet eivät ole sama juttu!
Hierarkian ongelma on Costadoatista se, että ”ihmiskunnan palveleminen” on unohtunut. Paavi muistutti juuri tästä itsekeskeistymisestä Chilen piispoja kevään kirjeessään. Kirkon piirissä on kuitenkin ”lukemattomia organisaatioita ja valtavan monen katolilaisen pyrkimyksiä auttaa vanhuksia, kodittomia lapsia, päihderiippuvaisia, raskaana olevia teinejä, vankeja, ilmaista koulutusta tarvitsevia köyhiä, kaikenlaisia sairaita, maahanmuuttajia, kadun asukkeja ja muita kärsiviä”. Costadoat kysyy, voiko tällainen kirkko muka olla tarpeeton. Chile ilman kristinuskoa olisi hänestä varmaan monella tavoin rennompi, mutta samalla ”ikävämpi”.
Paavi Franciscus kaipaa Costadoatin mukaan Franciscus Assisilaisen julistamaa ”köyhää kirkkoa joka on köyhiä varten” – siksi hänet halutaan savustaa ulos paikaltaan. ”Mutta paavi vain inspiroi muutoksia. Hän ei toteuta niitä. Hänen on pitänyt uudistaa Rooman kuuria, joka on tukahduttanut eri maanosien kirkkoja, mutta tähän on tultu ja vaikuttaa siltä, ettei hän ole tehnyt sitä”, Costadoat jyrähtää. Rakenteelliset muutokset, joilla rikkaiden korruptiota oli tarkoitus suitsia, antavat odottaa itseään. Sen sijaan paavin kynästä on tulossa Veritatis gaudium [’Totuuden ilo’]-kiertokirje, joka tulee antamaan vielä lisää valtaa Katolisen kasvatuksen kongregaatiolle sen valvoessa teologian opetusta ympäri maailmaa. ”Lisää pelkoa, vähemmän luovuutta” on chileläisjesuiitan mukaan luvassa. -Missä onkaan vapautuksen teologiaa ymmärtävä paavi, kuulen tämän vapautuksen teologin kysyvän.
Jesuiitta Costadoatin mukaan katolilaiset ovat ”kristittyjä, jotka vaeltavat zombien tavoin etsien tunnustusta itselleen”. ”Kuinka kauan he kestävät ilman auktoriteetteja, jotka edustavat heille sen kirkon ykseyttä, johon he kuuluvat? Ajanmukaisen kirkkoinstituution jälleenrakennus voi viedä vuosikymmeniä, kenties vuosisatoja?” hän ihmettelee. Sana ”kirkko” pitäisi jättää tarkoittamaan sitä ”yhteisöjen yhteisöä, johon Kristus tahtoi kutsua osattomat”. Ja ennen kaikkea katolilaisten pitäisi ”käyttää vähemmän ammuksia anakronistiseen instituutioon, joka tulee kaatumaan yksin, ja enemmän paukkuja vallan väärinkäytön ja seksirikosten vastaiseen taisteluun, oli niitä missä oli, naisten syrjinnän, ihmisarvon nöyryyttämisen ja tapahtuvan ekokatastrofin vastustamiseen”.
http://jorgecostadoat.cl/wp/
Naapurimaan pääkaupungissa Buenos Airesissa on viikon päätteeksi lauantaina 17.11. Pride-kulkue, espanjaksi Marcha de orgullo – ylpeyden marssi. Lähtöpaikkana on Plaza de Mayo, jonka reunalla on presidentin Casa Rosada – se taas on englanniksi Pink House, mikä rimmaa LGBTQ-porukan estetiikkaan. Pride-kulkue on nousemassa myös kirkonvastaiseksi mielenosoitukseksi. Argentiinan 1967 kaapista tullut homoliike joutui 1976 sotilashallinnon myötä kulisseihin, mutta yli kahden vuosikymmenen aikana on heitetty alkuvuosien naamarit (sic!) ja paikalle saapuu satatuhatta henkeä, luonnollisesti myös ulkomailta. Argentiina ei ole vain maa, jossa syödään 70 kiloa lihaa vuodessa ja tanssitaan tangeríassa, vaan myös homoturismin kohdemaa.
Miten katolinen kirkko sitten on tämän kaiken kulttuurisen aggiornamenton kohdannut? Voisi vastata vain yhdellä sanalla: huonosti. Paavi Franciscuksen menneisyys kardinaali Bergogliona kertoo kirkonjohtajasta, joka vei kirkkoa samaan ”pyhään sotaan” homoliittoja vastaan kuin aiemmin avioerokamppailu. Kirkko hävisi molemmat taistelut. Tänä vuonna se näyttää voittaneen parlamentin ylähuoneen aborttiäänestyksen, mutta katuparlamentti kokoontuu myös Pridessa. Sen agendalla eivät ole vain LGBT-kansan erityiskysymykset, vaan koko argentiinalaisen ja eteläamerikkalaisen kulttuurin kipupisteet. Aborttia kannatetaan avoimesti, Plaza de Mayon isoäidit tuovat elävän muistutuksen totaalisen suvaitsemattomuuden vuosikymmeniltä ja uskontoneutraalia valtiota tuodaan taas esiin. Pride-kulkue ei ole vain eteläisen pallonpuoliskon kevätjuttu. Argentiinan yhteiskunnan ”juopa”, grieta, tulee taas kerran esiin. Chileläistä jesuiitta Costadoatia lainaten voisi kysyä tässäkin: Kenen puolella kirkko on, ja mitä ”kirkko” lopulta tarkoittaa? Onko siinä tilaa kaikille?
http://www.batimes.com.ar/news/argentina/buenos-aires-annual-gay-pride-march.phtml?fbclid=IwAR3Oe3Gv52xTEvHUYPZlvj3uuqQIW8C2gZXjlWCkEzIIGYQHSLZnDjjz9AQ
Jesuiitta Jorge Costadoat on blogeineen myös Reflexión y Liberación -sivulla.
Sateenkaarikansa tulee sankoin joukoin keväiseen Buenos Airesiin.
”On myös ääniä, eikä vähiten Chilestä, joiden mukaan kirkossa ei mikään ole Franciscuksen aikana lopulta muuttunut.”
Saman olen pannut merkille, ja olin alusta pitäen sitä mieltä, ettei mikään tule muuttumaan. Paljon on ollut toiveita herättäviä kannanottoja muutoksen mahdollisuudesta, mutta, kuten amerikkalaiset sanovat, missä on pihvi? Tietysti on niin, että paavin liikkumatila ei ole kovin laaja, koska niin monet asiat on kiveen hakattu dogmeina eikä niitä voi muuttaa kaatamatta kirkon teologisia tukipilareita.
Jorge Costadoat on mielenkiintoinen henkilö. ”Missä onkaan vapautuksen teologiaa ymmärtävä paavi.”
Vapautuksen teologiaa ei tulla virallisesti tukemaan, vaikka sitä on pakko sietää, mikä johtunee paavin/paavien suhteesta kirkon tärkeimpään ulottovuuteen.
Franciscus totesi Ruotsin vierailullaan 1.11.2016: ”…katolisessa kirkko-opissa on kaksi ulottuvuutta: ’petriininen’ eli se, joka viittaa Pietariin ja apostolien kollegioon, ja ’mariaaninen….. Tämän olen sanonut useammin kuin kerran. Kysyn, kumpi on tärkeämpi kirkon teologiassa ja mystiikassa: apostolit vaiko Maria? Maria!”
Kirkon salaamaton salaisuus on Maria. Kaikki Marialle ja Marian tähden. Paavi näkee ensisijaisesti kirkon Marian ja toimii sen mukaisesti. Kun apostolit ja heidän sanomansa on syrjäytetty Marian tieltä, ei vapautuksen teologialle löydy sellaista tilaa, jossa se voisi saavuttaa tuloksia.
Kiitos Jukka Raunulle mielenkiintoisesta blogista.
Alussa mainitsemani Vatikaanin viesti piispainkokouksille oli kuin maton vetämistä piispojen jalkojen alta. USA:n katolisen kirkon johtajat olivat kokoontuneet Marriot Waterfront Hotelin tanssi(!)saliin pitämään kokoustaan ja kuulivat johtajansa sanovan, että ”Pyhän istuimen vaatimuksesta emme äänestä täällä…”. Asiat olivat tärkeitä ja niitä oli – tosin sekavasti – valmisteltu äänestystä varten: sekä 1. piispojen käyttäytymiskoodistoa että 2. etupäässä maallikkojen johtamaa ”valvonta”komissiota seksirikosasioihin. Alkupäivä oli ”shokkiterapiaa”, sanoo tämä katolinen lehti, eikä kokouksen aluksi koettu kyykytys hetkessä laimentunut. Lopuksi vielä äänestettiin, pyydetäänkö kesän kohukardinaali McCarrickia koskevat tutkimuspaperit USA:han. Kun Chicagon ja Newarkin [homomyönteisinä ja liberaaleina pidetyt] piispat Cupich ja Tobin ehdottivat, että luotetaan paavin ja lopputulos riittää, piispainkokouksen oma ehdotus jäi häviölle, mutta äänestyksen jälkeen. Tiedä sitten, mihin Vatikaani pyrkii lykkäämällä kaikki 21.2. alkavaan istuntoon. Suomen kirkollinen demokratia on ehkä puutteellista, mutta tällainen yksinvaltainen touhu tuntuu kovasti oudolta. Sitä paitsi piispojen äänestystulokset olisi joka tapauksessa alistettu Vatikaanille. Angelus-lehti ei ole ainoa, joka katsoo USA:n katolisen kirkon vajonneen taas lisää, vaikka asioita piti korjata.https://angelusnews.com/news/pablo-kay/u-s-bishops-get-shock-therapy-session-in-baltimore