Alkukesästä sain pitkästä aikaa olla rippikoululeirillä. Ripari oli monesta syystä onnistunut kokemus. Järjestysongelmia ei ollut ja nuoret jaksoivat hämmästyttävän hyvin keskittyä opetukseen vasta koulusta lomalle päästyään. Suuri ansio onnistumisessa oli kypsillä apuopettajilla ja isosilla.
Suomen Lähetysseuran viestintäjohtaja Iiris Kivimäki kutsui rippikoulua brändien brändiksi pari vuotta sitten Suomen Kuvalehdessä. http://suomenkuvalehti.fi/rajalla/2013/06/04/rippikoulu-on-brandien-brandi/ Kaupallisessa kielessä brändillä tarkoitetaan jonkun tavaramerkin ympärille muodostunutta positiivista mainetta. Jos mitä, niin rippikoulua voidaan kirkon ”tuotteista” sellaiseksi sanoa.
Monien vastoinkäymisten kirkossa iloitsemme rippikoulun suuresta suosiosta nuorten keskuudessa. On hienoa, että voimme vuosittain kohdata 82 prosenttia 15-vuotiaiden ikäluokasta. Rippikoulun suosion syitä ovat leiritoiminnan elämyksellisyys ja kouluopetuksesta poikkeava keskusteleva lähestymistapa. Ratkaiseva tekijä rippikoulun jatkuvaan suosioon on sen merkitys nuorisokulttuurin osana ja aikuistumisriittinä. Niiden aseman menettäminen vaatisi kirkolta aika paljon epäonnistumisia.
Kuitenkin lasten kastamisten väheneminen uhkaa pitkän päälle myös rippikoulun suosiota. Helsingissä kastettujen lasten määrä putosi jo vuonna 2013 alle puoleen syntyneistä. Nykyisen kehityksen jatkuessa 2020 -luvun lopulla muodostuu tilanne, jossa rippikoulun ikäluokasta puolet on kastamattomia nuoria. On vaikea kuvitella, että nykyinen nuorisokulttuurin ja aikuistumisriitin noste enää tuolloin kantaisi kastamaan puolta ikäluokasta, tai että niitä ylipäänsä enää silloin olisi olemassa ainakaan pääkaupunkiseudulla.
Suurempi uhka rippikoululle on kuitenkin sen sisäisen uskottavuuden mureneminen. Brändiajattelussa brändimokalla (brand failure) tarkoitetaan epäonnistumista tuotteen maineen ylläpitämisessä. Yhdessä brändimokan tyypissä brändia edustavan henkilön oman brändi joutuu ristiriitaan tuotteen brändin kanssa. Tästä ovat esimerkkejä palomiehen osallistuminen tuhopolttoon tai poliisin rattijuoppous.
Rippikoulussa brändiristiriitaa edustavat opettajat, jotka eivät itse usko opettamaansa asiaan. Miespapeista uskontunnustuksen allekirjoittaa 46 prosenttia, mutta naispapeista vain 23 prosenttia. (Radio Dei/KTK 2/2013 Kysely ev.lut. seurakunnan työntekijöille). Viimeisimmän kartoitukseni mukaan rippikoululaisista noin 75 prosenttia on ateisteja tai jonkun sortin agnostikkoja.
Käsittääkseni useimmissa konfirmaatioissa käytetään kysymystä, jossa riparilaiset uskontunnustuksen jälkeen ilmoittavat tahtovansa osoittaa uskonsa Jumalan armon avulla. Kun olen omissa rippikouluissani ottanut asian puheeksi ja kertonut, että kysymyksen ja ”tahdon” sanomisen sijasta konfirmoija voi vain kehottaa riparilaisia uskon osoittamiseen, ovat oppilaat aina keskustelun jälkeen valinneet yksimielisesti kehotus-vaihtoehdon. Tällainen valinta on mielestäni vain rehellinen ja johdonmukainen nuorilta, joiden taustat ovat sellaisia kuin ovat.
Sen sijaan opettajat eivät ole rehellisiä ja johdonmukaisia johdattaessaan oppilaitaan tunnustamaan uskoa, jota heillä itselläänkään ei ole. Rippikoulu saattaa muodostua kaikkien aikojen brändimokaksi, elleivät opettajat tee parannusta. Rakennamme nyt tyhmän miehen tavoin hiekalle taloa, jonka sortuminen on suuri, kun myrsky nousee.
Ensinnäkin pappi vihkimyksessä sitoutuu julistamaan ja opettamaan aina ja kaikkialla kiurkon tunnustuksen mukaisesti. Joka ei tätä voi rehellisesti ja koko sydämellään noudattaa tulisi hakeutua muihin töihin. Toisaalta nykyisen käsikirjan kysymysmuoto on kyllä liian vaativa. Kysymys sinänsä on kyllä tarpeellinen, mutta se voisi kuulua esim. näin: ”Tahdotko Kristuksen yhteyteen kastettuna edelleen pysyä tätä uskoa tunnustavan kristillisen seurakunnan jäsenenä?” Joka tähän vastaa myöntävästi ilmaisee olevansa kirkon jäsen omasta vapaasta tahdostaan, ei yksinomaan vanhempiens päätöksen nojalla.
Tässä on ideaa mahdollisesti yhdistettynä kehotukseen uskon osoittamisesta.
Rippikoulu on erotettu usein muusta nuorisotyöstä. Kirkon työntekijöiden on vaikea havaita tätä. Riparien vetäminen kun jo, vie tosi paljon voimavaroja. Saatikka sitten sellaisen ajatuksen läpimeno, että riparin pitäisi nivoutua seurakunnan nuorisotyöhön suoraan ja heti leirin loputtua. Tuskin sitä ajatusta pälkähtää päähän.
Rippikoulutyöstä on tullut sellainen lippulaiva, joka purjehtii ohi nuorten todellisuuden. Tuo Juhanin mainitsema valehteluun kehoittaminen konfirmaatiossa on vain yksi esimerkki siitä. Paljon muutakin yhtä kummallista ripareihin liittyy. Suren sitä kun näen, miten rippikoulua usein pidetään tärkeämpänä, kuin siihen osallistuvia nuoria.
Sinänsä ripari on antaa aivan mahtavia mahdollisuuksia nuorisotyölle. Harvassa paikassa sitä osataan kunnolla hyödyntää.
Tätä olen surrut jo parikymmentä vuotta. Riparihan voisi olla nuorille sisäänheittopaikka seurakunnan toimintaan. Nyt se toimii monessa paikassa toisinpäin.
Aamen.
Rippikouluun liittyvä isoskoulutus on toisaalta monessa seurakunnassa muodostunut nuorisotyön selkärangaksi.
Kyllä koulussakin nykyään keskustellaan!
Toki keskustellaan paljon enemmän kuin ennen, mutta omien havaintojeni mukaan koulu-/opettajakohtaiset erot voivat edelleen olla aika suuria.
Kirjoituksen kysymyksenasettelun nostama huoli on aiheellinen, jos se on totta. Minusta kirjotus kuitenkin leimaa papit ja rippikoulun opettajat aiheettomasti sellaisiin, jotka ”eivät usko mitä opettavat”. Itse ymmärrän, että kirjoituksessa viitatussa kyselyssä kysyttiin uskontunnustukseen kirjaimellisesti uskomisesta. Kirkkososiologia opiskelleenna tiedän, että kysymykset vaikuttavat siihen, mitä saadaan vastauksiksi. Itse en ole 30 vuoden pappisurallani tavannut pappeja, jotka ilmaisevat, etteivät usko tai liity kirkon yhteiseen uskoon.
On totta, että kyselyssä uskontunnustuksen luonnetta koskevaan kysymykseen oli neljä eri vastausvaihtoehtoa, joista ensimmäinen kuului: ”Uskontunnustus koostuu selkeästi ymmärrettävistä väitelauseista ja lausuessaan tunnustusta henkilö ilmaisee pitävänsä niitä kirjaimellisesti tosina.” Kolme muuta olivat enemmän tai vähemmän symbolisia ja ei-kirjaimellisia tulkintavaihtoehtoja.
Mielestäni klassinen kristinuskon tulkinta uskontunnustuksista ei jätä muuta vaihtoehtoa kuin ensimmäisen vastauksen.
”Kirkon yhteinen usko” riippuu tietysti tulkinnasta. Jos kirkon yhteiseen uskoon sisältyy esim. toinen vastausvaihtoehdoista – ”uskontunnustuksen lausuminen on symbolinen ilmaus kirkon perinteeseen sitoutumisesta” – sen voivat ellekirjoittaa ateistitkin. Tältä pohjalta ei siis ole ihme, jos et ole tavannut pappeja, jotka eivät liity ”kirkon yhteiseen uskoon”.
”…astui ylös taivaisiin, istuu Jumalan, Isän, Kaikkivaltiaan, oikealla puolella…” Ovatko tämä selkeästi ymmärrettäviä väitelauseita, joita voi pitää kirjaimellisesti tosina? Mihin suuntaan vaikkapa Turun tuomikirkosta katsoen on ’ylös’? Montako taivasta on olemassa, seitsemän vai yhdeksän? Täältä päin vai taivaista katsoen oikealla? Tämä on toki saivartelua, mutta kirjaimellisuushan on.
Uskon kyllä, että ekumeeniset uskontunnustukset ilmaisevat oikein kristillisen uskon keskeisimmät opit. Mutta Juhanin siteeraamasta kyselytutkimuksen vaihtoehdosta olisi pyyhittävä pois ainakin sana ”kirjaimellisesti”, jotta voisin sen hyvällä omallatunnoilla allekirjoittaa. Varsinkin apostolisessa uskontunnustuksessa on useita sellaisia ilmaisuja, joiden merkitys vaatii taustaselityksiä, alkaen jo siitä, että eihän Jumala ole minun isäni kirjaimellisesti, vaan hengellisesti ja symbolisesti, tuo vertauskuvallinen termihän perustuu Jeesuksen antamaan opetukseen. Nikean tunnustus on käsitteellisesti selkeämpi sellaisenaankin. Molemmat tunnustukset luen kyllä aivan rehellisin mielin jumalanpalveluksessa. Rippikouluopetuksessa niitä on syytä helppotajuisesti avata ja selittää, jotta konfirmoitavilla olisi käsitys siitä, millaista uskoa heidän kirkkonsa tunnustaa.
Valtava ristiita siinä kuitenkin on, jos pappi kehoittaa konfirmaatiossa kaikkia sanomaan ”tahdon”. Tosi pahalta tuntui, kun minulle sanottiin, että pappi käskee heitä valehtelemaan siinä. Sehän jo pelkästään pudottaa pohjan koko opetukselta. Nuori kokee, että silmänlumekristillisyys riittää. Eikä mitään muuta odoteta.
Aamen!
Rippikoululta brändinä vie pohjan pois, jos kuvitellaan, että pitää sitoutua uskontunnustukseen kirjaimellisesti tosina väitelauseinta. Sehän olisi ihan absurdia. Silloin Gagarin oli oikeassa. Ja kuinka Jeesus voisi istua Jumalan, Isän oikealla puolella, jos Jumalala ei ole ”puolia”.
Mielestäni tällaisen uskon vaatiminen on ollut se suuri tulppa, joka pullautta rippikoulun käyneet ulos kirkosta.
Se on sitä paitsi vastoin kaikkea sitä, mitä kirkkomme yli 150-vuotinen
lähetystyön historia on opettanut: kullekin kieliryhmälle ja aikakaudelle pitää puhua sille ymmärrettävällä kielellä. Tässä meillä on valtavasti opeteltavaa. Vai kukapa ei olisi käyttänyt sanaa ”vanhurskaus” rippikoulussa?
Uskontunnutus on tarkoitettu ymmärrettäväksi ihan konkreettisesti. Toki siinä on symbolisia aineksia kuten Raamatun tekstissäkin, mutta eivät nekään vailla merkitystä ole. Esim. ”Isän oikealla puolella istuminen” aukeaa, kun ymmärtää, mitä oikea puoli ylipäänsä raamatullisisessa kielessä tarkoittaa.
Nuorten aikuisten runsas kirkosta eroaminen tuskin johtuu siitä, että kirkko opettaa tunnustuksensa mukaisesti, varsinkaan jos se ei teen niin. Uskontunnustuksen ymmärtämisessä ei ole ollut ongelmia läpi vuosisatojen ja erilaisten kulttuurien lukuunottamatta hyvin lyhyttä liberaaliteologian hapattamaa aikaa.
Ennen kristinusko loi kieltä – niinkuin se tekee edelleen niissä maissa, joissa syntyy uusia kirjakieliä raamatunkäännösten seurauksena – mutta länsimaissa uskon kieli on marginalisoitumassa opetuksen rapautumisen vuoksi ja kirkon vaikutusvallan heikkenemisen myötä.
Sama ’oikea puoli’ – teemahan näkyy myös Jeesuksen vertauksessa toisen, siis vasemman, posken kääntämisestä.
Uskontunnustuksessa on monta kohtaa, joiden ”uskomisen” tentistä tuskin pääsisin läpi kolmenkymmenen vuoden riparikokemuksesta huolimatta. En ajattele Jeesuksen istuvan niin, että jos tulisin valtaistuinsaliin takaapäin, hän olisikin Jumalan vasemmalla puolella. Lisäksi en tiedä, mikä on se ”tuonela”, jossa Jeesus kuolemansa jälkeen piipahti. En myöskään tiedä, miksi pitää mainita se maaherra, joka tuomion langetti. Ristiinnaulitseminen olisi voinut tapahtua, vaikka maaherrana olisi ollut Matti Virtanen.
En silti koe mitään ristiriitaa opettaessani rippikoulussa ja puhuessani myös uskontunnustuksesta. Kuten Vesa tuossa edellä väkevästi todisti, hengellisen slangin käyttäminen ja uskonnon pelisääntöjen vaatiminen ovat paljon vaikeampia rippikoulun ongelmia.
Ks. vastaukseni Vesa Häkkiselle. Lisäksi muutama ajatus. Onneksi uskontunnustuksen pätevyys ei riipu meidän ymmärryksestämme. Myös hattua voi joskus nostaa, kuten Luther suositteli liian vaikeiden Raamatun kohtien edessä. Tosin moniin asioihin voi löytää lisävalaistusta kohtuullisella vaivannäöllä. Esim. maaherran mainitseminen ristiinnaulitsemisen yhteydessä liittää Jeesuksen elämän viime vaiheen historialliseen – ja ei-kristillisistä lähteistä todettavaan – yhteyteen, millä on tärkeä todistuksellinen merkitys.
Olen samaa mieltä, se ei ole ymmärryksen tunnustus. Ja se alkaa sanoilla ”Minä uskon Jumalaan” eikä ”Minä tiedän Jumalasta” tai ”Minä olen oikeassa Jumalaa koskevissa asioissa”.
Ja tiedän kyllä, että maininta Pontius Pilatuksesta on uskontunnustuksessa kertoakseen Jeesuksen oleva lineaarisessa historiassa läsnä ollut Jumala. Sen olisi kuitenkin voinut hoitaa vaikkapa kirjoittamalla ”syntyi neitsyt Mariasta Augustuksen ollessa Rooman keisarina” tai jotain muuta. Meillä nyt vaan on sellainen uskontunnustus, joka on, ja näillä pelimerkeillä pelataan.
Elias Tanni :”Olen samaa mieltä, se ei ole ymmärryksen tunnustus.”
Kenelle uskon tunnustus lopulta on ”ymmärryksen tunnustus”. Esim. henk.koht. olen kulkenut melko pitkän maallisen matkan, jonka jälkeen voin vihdoinkin sanoa, että nyt ”ymmärrän uskontunnustukseni”.
Tähän maalliseen polkuun on lapsesta asti liittynyt vastausta vaille jääneitä kysymyksiä esim. siitä, miksi en saa olla mukana luterilaisen kirkon tyttökerhossa kuten ”kaikki muut” tai leireillä, joille ”kaikki muut” saavat osallistua. Miksi sunnuntaiaamuisin on pukeuduttava pyhäpukuun ja istuttava jumalanpalveluksen aikana hiljaa tuolilla, vaikka jumalanpalvelusta ei kuule tai miksi pääsiäinen on tärkein vuoden juhlista, jolloin mennään kirkkoon, mutta koskaan ei mennä joulukirkkoon, jonne ”kaikki muut” menevät.
Kuten aiemmin olen kirjoittanut: selitys löytyy ”ryssänkirkkolaiseksi” leimautumisen pelossa ortodoksitaustansa meiltä kuolemaansa asti salanneen karjalaisen isoäidin hautakivestä, jossa hänen hautakiveen kaiverretut etunimensä kertovat, että hänen ensimmäisen etunimensä nimipäivä oli päivä, jolloin ei vietetty hänen nimipäiviään, vaan muisteltiin ja juhlittiin sitä pyhittäjä-äitiä, jostä hänen toinen etunimensä kertoi.
Konkreettisuuden halveksimisen taustalla kummittelee aina gnostilaisuuden tai vähintäänkin spiritualismin haamu. Minulle ei ainakaan tuota vaikeuksia uskoa Jeesuksen istuvan Isän oikealla puolella. Vaikka ehkä kysymys lienee idiomaattisesta ilmauksesta. Mutta jos ylösnoussut Jeesus söi kalaa opetuslastensa kanssa, eiköhän Hän kykene myös istumaan.
Uskontunnustus on luomisen ja ruumillisuuteen luomisen ylistystä. Se alkaa sillä, kuinka Jumala on kaiken näkyvän ja näkymättömän luoja. Se päättyy ruumiin ylösnousemiseen. Näiden välissä on inkarnaatio, Herran lihaksituleminen, ihmiseksi syntyminen. Olisi uskontunnustuksen intention vastaista alkaa hengellistämään ja henkistämään siitä sopiviksi katsomiaan kohtia.
Taidanpa jatkossa alkaa kyselemään riparilaiselta sitä, miksiköhän kirkko pitää niin tärkeänä ulkoläksyjen hyvää osaamista.He todennäköisesti eivät sitä juuri ajattele. Tekevät sen kun käsketään.Tai mistä sen tietää ennenkuin kysyy.
Mielenkiintoisia hetkiä edessä.
Hyvä kysymys. Kerrothan jossain vaiheessa myös vastauksista.
Martti Pentti: ”Tämä on toki saivartelua, mutta kirjaimellisuushan on.”
Sekin voi kyllä olla keskustelussa (ja mainitsemassani KTK/Radion Dein kyselyssä) ongelma, mitä kukin kirjaimellisuudella tarkoittaa. Raamattua on läpi vuosisatojen tulkittu monesta eri näkökulmasta, mutta esim. Luther piti ensisijaisena kirjaimellis-historiallista tulkintaa, joka ei todellakaan tarkoittanut saivartelua. Periaatteessa kaikki sanat ovat symboleja, joista ihmisillä on erilaisia tulkintoja. Kuitenkin ajoittaisista väärinkäsityksistä huolimatta ihmiset kykenevät kohtuullisen hyvin ymmärtämään toisiaan. Kun Jumala antoi meille pyhän sanansa, emmeköhän voi luottaa siihen, että sitä myös riittävästi ymmärrämme, vaikka emme aina kaikkea käsitä. Samaa ajatusta voidaan soveltaa uskontunnustukseen, joka on ikäänkuin Raamatun opillinen tiivistelmä. Uskontunnustuksen arvo vain kasvaa aikoina, jolloin harhaoppien määrä on valtaisa.
——————
Martti Pentti: ”Rippikouluun liittyvä isoskoulutus on toisaalta monessa seurakunnassa muodostunut nuorisotyön selkärangaksi.”
Tämä on totta ja hieno asia. Mielestäni nuorille tulisi seurakunnissa antaa paljon nykyistä enemmän vastuuta, kuten muillekin seurakuntalaisille.
—————–
Elias Tanni: ”Meillä nyt vaan on sellainen uskontunnustus, joka on, ja näillä pelimerkeillä pelataan.”
Juuri näin.
Tulin juuri konfirmaatiosta. Meilläpäin se on mahdollisimman pian leirin jälkeen, jottei hyvä fiilis pääse katoamaan. Mikäli sitä pitkitetään ja siirretään parin kuukauden päähän, niin hyvä fiilis on ehtinyt jo kadota. Nuorisotoimina alkaa täällä myös heti. eikä vasta joskus syksyllä.
Nuoriso ei pidä kirkon toimintaan osallistumista mitenkään poikkeavana puuhailuna. Enneminkin taitaa olla outoa, jos ei ole mukana. Harvassa paikassa on asiat tällä mallilla. Täällä nuoristyötä ei ole erotettu rippikoulutyöstä. Se erottaminenhan tapahtuu nuorten näkökulmasta juuri tuon pitkittämisen tähden.
Harvassa paikassa ripari on osattu liittää saumattomasti muuhun nuorisotyöhön.Leirin lopussa nuoren ei tarvitse murehtia hyvän fiiliken loppumista viimeisenä iltana. Sillä samaa fiilistä on mahdollisuus lähteä heti kokemaan porukoiden kanssa seuriksella.
Joten täällä nurkilla asiat on mallikaasti hoidettu. Vastaavaa en ole päässyt kyllä muualla näkemään.
Kysyin muuten yhdeltä nuorelta sitä miksi hän uskoi ulkoläksyjen olevan tärkeitä. Hän vastasi:”jotta osaa messussa lausua ne”. Joten ihan turhaan taidan kantaa huolta heidän ymmärryksensä laadusta. Sanoi myös ymmärtäneensä jo riparilla jotain. sain käsityksen, että ymmärtää nyt jo enemmän. Herkästi me vanhat aliarvioimme nuortemme uskonasioiden ymmärtämisen tasoa.
”Nuorisotoimina alkaa täällä myös heti. eikä vasta joskus syksyllä.”
Hienoa! Missä tallainen seurakunta on? Käytettiinkö konfirmaatiossa muuten kysymystä vai kehotusta?