Avustuskeräykset kertovat aikakautensa kipupisteistä

 

 

Tänä vuonna jo 65:nen kerran tapahtuva  Yhteisvastuukeräys ei ole vain auttamistyön, vaan samalla suomalaisen yhteiskunnan historiaa. Kirkon keräys, jonka toteuttaa 40.000 vapaaehtoista. Keräystulos on yksittäisistä keräyksistä suurin, viime vuosina 4-5 miljoonaa euroa.

 

Keräys alkoi vuonna 1950 hyvin kotimaisin kohtein. Ensimmäisinä olivat Itä- ja Pohjois-Suomen työttömät ja kahden hallavuoden aiheuttama puute. Vuosikymmenen keräykset heijastivat ajanjakson kipukohtia: rajaseudun sairaat lapset, varattomat perheet, rasittuneet äidit, sotalesket. Vakiokohteena olivat maan diakonissalaitokset.

 

60-luvun alkuun asti puolet keräystuloksesta meni oman seurakunnan diakoniatyöhön, lähelle. Suuri muutos tapahtui 1963. Kerättiin ensimmäistä kertaa kohteeseen Suomen ulkopuolella: Se oli Ambo-Kavangon kirkko ja kehitysmaiden nälänhätä. Jälkimmäinen toistui useampana vuonna peräkkäin. Kansainvälinen kohde herätti ensin vastustusta.

 

Alkuaikoina kerättiin usein diakonian kohteisiin. Sittemmin on kirjo ollut suuri: Kauniaisten sotavammasairaala, Kainuun metsätyömieskoti, SOS-lapsikylä, monet potilasjärjestöt, ylivelkaantuneet. Tärkeänä osana keräystä on ollut tiedon levittäminen.

 

Kohteiden valinnassa  on ollut rohkeutta ja kekseliäisyyttä. Tuhat kaivoa Zimbabween, Aids-orpojen  auttaminen,  pienlainat naisille. Käytännöllisiä, helposti ymmärrettäviä asioita.

 

Tänä päivänä YV-keräyksen  tuotto jakautuu seuraavasti: 60% menee kansainväliseen kohteeseen, 10% oman seurakunnan ja 10 % hiippakunnalliseen  diakoniatyöhön ja 20% kotimaiseen, vuosittain vaihtuvaan kohteeseen. Tänä vuonna se on saattohoidon kehittäminen. Keräysvaroilla rakennetaan saattohoidolle valtakunnallista verkostoa ja koulutusta. Hälyä on aiheuttanut keräyksen juliste ja otsikko: ”Lahjoita hyvä kuolema”, joka on altis  väärintulkinnoille.

 

Polkeeko auttaminen paikoillaan?

 

Tällä vuosituhannella ei Yhteisvastuun vuositulos ole juurikaan kasvanut. Se ylitti vuonna 2000 viisi miljoonaa euroa ja on sitten vaihdellut neljän ja viiden miljoonan välillä jo yli kymmenen vuotta. Ainoa poikkeus on vuosi 2010, jolloin keräystulos nousi lähelle 7 miljoonaa. Syy oli selvä. Alkuperäisenä keräyskohteena oli köyhät lapsiperheet Haitissa. Odottamaton ja tuhoisa maanjäristys avasi meilläkin silmiä ja myös kukkaroita.

 

Tapahtuma osoitti selvästi niin Yhteisvastuukeräyksen kuin myös Kirkon ulkomaanavun ja   SPR:n ison ongelman. Halua auttaa on, mutta se ei ole jatkuvaa, vaan satunnaista ja ajoittuu ennen muuta isojen katastrofien jälkeiseen aikaan.

 

Avustusjärjestot organisoivat  myös keräyksiä. SPR, Kirkon ulkomaanapu ja lähetysjärjestöt anovat apuprojekteihinsa  tukea valtiolta. Uudemmat toimijat kuten Greenpeace ja Amnesty International tulevat vastaan kadulla, nuoret etsivät  järjestöille jäseniä eli säännöllisiä talouden tukijoita.

 

 

Kaikki järjestöt pyrkivät suunnitelmalliseen ja pitkäjänteiseen toimintaan. Mutta jos vain tsunami tai maanjäristys avaa auttajien mielet, on sen rakentaminen vaikeata. Samalla tiedämme, ettei äärimmäinen hätä, nälkä ja sairaudet ole poikkeuksia, vaan satojen miljoonien ihmisten arkipäivää.

 

Jo 70-luvulla lähti liikkeelle prosenttiliike maailman  ravinto ja terveystilanteen muuttamiseksi. Sen näkyvinä puolestapuhujina toimi m.m. kirjailija Väinö Linna ja arkkipiispa Mikko Juva. Liikkeellä oli kaksi tavoitetta. Ensiksi, että  Suomi nostaisi kehitysyhteistyönsä yhteen prosenttiin BKT:sta. Ja toiseksi, että mahdollisimman moni kansalainen sitoutuisi samaan. Yhden prosentin luovuttamiseen kuukausituloistaan jollekin avustusjärjestölle. Haasteen polttavuus ja ajankohtaisuus on säilynyt tähän päivään. Viimeksi sen puolesta puhui Julkisen sanan neuvoston puheenjohtaja Risto Uimonen.

 

Miksi me autamme?

 

Miksi ihmiset sitten auttavat toisiaan? Onko se omahyväistä kiitoksen kerjäämistä vai jaloa toimintaa ihmiskunnan hyväksi? Kai jotakin siltä väliltä. Motiiveja on erilaisia: tasa-arvo, oikeudenmukaisuus, maailman parantaminen, syyllisyys, huono omatunto. Kärsivän hädän näkeminen ja halu auttaa on jotakin perusinhimillistä, ihmisessä olevaa.

 

Epäilemättä ihmisessä asuu muutakin, kuten ahneutta. Silti niin naapurin kuin kaukaisen lähimmäisen todellisen tilanteen näkeminen motivoi meitä auttamaan. Se ei ole vain tunne, myös järkemme puhuu yhteenkuuluvuuden ja yhteisvastuun puolesta.

 

Yhteisvastuukeräyksen julki lausutut periaatteen vetoavat moniin suomalaisiin. Keräysmateriaali kertoo auttavansa heikkoja ja hädänalaisia Suomessa ja kehitysmaissa. Lainaus: ”Tukemme on mahdollisimman konkreettista – autamme ihmisiä auttamaan itse itseään . Avun saaminen ei katso syntyperään, uskontoon tai poliittiseen vakaomukseen.”

 

Tuoreen tutkimuksen mukaan  vain 3% suomalaisista pitää keräyksen kirkollista taustaa esteenä siihen osallistumiselle.

 

Heikki Palmu

 

Julkaistu Turun Sanomien aliona 12.02.14

1 kommentti

  • Reijo Mänttäri sanoo:

    Uskoisin, että tämä evlut kirkon organisoima keräys on kuluiltaan pieni. Keräyksen ja kerääjien kulut ovat olleet pienimmillään 5% ja suurimmillaan 95%.

    Ilmoita asiaton kommentti
  • Kirjoittaja

    Heikki Palmu
    Heikki Palmu

    Tähän päivään mennessä olen ollut yli puoli vuosisataa lehtikirjoittaja, noin puoli vuosisataa kirjailija, yli neljäkymmentä vuotta luterilainen pappi ja yli kolmekymmentä vuotta työnohjaaja. Ja mitä vielä? Nyt, vanhuudessani yhä haluaisin olla yhteydessä muihin ihmisiin ja vähän myös vaikuttaa maailman menoon. Kirjoitan aktiivisesti. Kun saan kirjan valmiiksi, kuten viimeksi "Oulusa koulusa. 60-lukulaisen muistelmat." (Kirjapaja 2016), alan tehdä seuraavaa.