Olen saanut viime päivinä useita viestejä vanhoillislestadiolaisilta, jotka surevat Kotimaa24:ssa käydyn lestadiolaiskeskustelun yksipuolisuutta ja perustelevat kantaansa hyvin. Samaan hengenvetoon he kuitenkin toteavat, että eivät uskalla, jaksa tai pysty ryhtymään itse blogisteiksi tai aktiivisiksi verkkokeskustelijoiksi tälle sivustolle omalla nimellään – tai edes anonyymisti – tuomaan julki sitä toisenlaista näkökulmaa. Perustelut tälle arkuudellekin ovat sinänsä olleet ymmärrettäviä.
Mutta mitä tämä kaikki kertoo uudenlaisesta tavasta viestiä, somesta, hengellisistä verkkokeskusteluista, ihmisten kyvystä käydä keskustelua toisin ajattelevien kanssa, hengellisestä herkkyydestä, pelosta, uudenlaisten mediakäytäntöjen avoimuuden suhteesta tasa-arvoon ja siihen, kuka saa äänensä kuuluviin?
Toteutuuko idea tasa-arvosta ja kaikkien äänen kuulemisesta ajan kanssa, kun ihmiset tottuvat verkkokeskusteluihin, kun yhteisöt ja organisaatiot alkavat mieltää verkkokeskustelun normaaliksi osaksi arkea? Hälvenevätkö pelot siellä ja tuolla, alkavatko normaalit käyttäytymissäännöt ja hyvät tavat jalkautua myös verkkokeskusteluihin? Vai tuleeko jatkossakin aina olemaan niin, että joku uskaltaa sanoa ja toisin ajatteleva ei uskalla kommentoida? Ovatko verkkokeskustelut ja avoin kommunikaatio vain vain vahvojen oikeus? Entä onko se kenenkään syy? Voiko asiaan vaikuttaa – ja jos, niin miten?
Toinen tämän bloggauksen ajatustenherättäjä on ollut Tuija Aallon mielenkiintoinen uusi kirja Kuinka olla avoin, työelämän uudet viestintätaidot. Kirjassa Aalto siteeraa kirjailija Pauliina Suden Hesarissa ollutta kirjoitusta:
”Näinkö sitä sitten ajetaan sananvapauden ja demokratian asiaa netin aikakaudella? Osa suoltaa ilmoille pidäkkeettä kaiken, minkä suinkin keksii, toiset vaikenevat varmuuden vuoksi, käpertyvät itsesensuurin viltin alle vihapuhetta piiloon.”
Toisaalta on selvää, että niin työelämässä, sosiaalisessa elämässä, yksityiselämässä kuin hengellisessäkin elämässä avoimuus ja vuorovaikutus mahdollistavat uusien ajatusten syntymisen ja kehittämisen, innovaatiot, sen ettei pyörää tarvitse keksiä yhä uudelleen. Avoimuus mahdollistaa kasvamisen ihmisenä ja työntekijänä. Parhaimmillaan se lisää ymmärrystä ja vähentää ennakkoluuloja.
Avoimuus palvelee tarkoituksenmukaista päätöksentekoa ja rohkaisee ilmaisemaan myös keskeneräisiä ideoita ja ajatuksia, mietteitä ja oivalluksia julkisesti. Avoimuuden kautta asiat kehittyvät nopeammin toimivaan suuntaan, kun väärän suunnan havaitsijoita on jo kesken matkan enemmän, ajatus väärästä suunnasta voidaan sanoa ääneen heti, ja tarvittaessa voidaan tarkistaa suuntaa.
Mutta miten tässä prosessissa taattaisiin ääni myös niille, jotka ovat arkoja ja pelokkaita ilmaisemaan itseään, huomioitaan, kokemuksiaan ja ajatuksiaan?
Demokraattisissa yhteiskunnissa journalistien perustehtävä on tutkia ja läpivalaista ja tehdä julksieksi vallankäyttöä. Erilaiset WikiLeaksin jäljille nousseet vuotosivustot vievät vallankäytön läpinäkyvyyden äärimmilleen. Saman tyyppisiä hengellistä vallankäyttöä luotaavia vuotosivustojakin netistä löytyy paljon. Niille on paikkansa ja perusteensa. Samalla on silti pakko miettiä myös sitä, onko olemassa sellaistakin avoimuutta, sellaista tietovuotoa, joka aiheuttaa enemmän vaaraa kuin hyötyä, joka lisää ennakkoluuloja ja syventää kuilua eri tavalla ajattelevien välillä enemmän kuin hälventää niitä.
Journalisti minussa vaatii ehdotonta sananvapautta, mahdollisuutta kertoa avoimesti ja julkisesti omista kokemuksistaan, näkemyksistään, tiedoistaan ja havainnoistaan. Samalla ihminen minussa suree, että sananvapaus hyödyttää käytännössä vain niitä, joilla on sana hallussaan ja rohkeutta itseilmaisuun.
Kirjassaan Tuija Aalto toteaa, että siirtyminen avoimeen ja verkostomaisen toimintakulttuuriin edellyttää perinteisen hallintoajattelun korvaamista yhteistyöllä, joka perustuu vuorovaikutukseen eikä hierarkioihin. Ajatus avoimesta, yhteisöllisestä, tasa-arvoisesta vuorovaikutuksesta, joka rohkaisee kaikkia ilmaisemaan omia näkökulmiaan, on kaunis ja tavoiteltava. Aivan varmasti se on pitkän päälle myös taloudellisesti kannattava, teknologian kehitystä edistävä, ihmisten asumisviihtyvyyttä lisäävä, monenlaista uutta hyvää tuottava toimintakulttuuri.
Silti ratkaisematta jää kysymys: Entä jos ihmisellä ei ole edellytyksiä nopeaan nettiajan vuorovaikutukseen, vauhdikkaaseen ja rohkeaan reagoimiseen, kirjoittamiseen? Entä jos ihmisen vuorovaikutustaidot ovat puutteellisia, rohkeus vähäistä, herkkyys pahastua ja loukkantua suurta?
Tekniikkaa voi aina oppia, vuorovaikutustaitojaankin voi epäilemättä kehittää. Mutta jääkö silti aina ongelmaksi persoonallinen arkuus, joka kenties estää herkän ja aran ihmisen hyvinkin viisaiden ajatusten mukaan saamisen yhteiseen keskusteluun, yhteiseen vaikuttamiseen, yhteiseen ideointiin, uuteen yhteiseen avoimuuden toimintakulttuuriin?
Jorma: oppia koskeva vastaukseni oli siellä ”nimettömän” viimeisenä! Siinä ei ole polemiikkia. Olen dogmaatikko ja koko ikäni (75 v.) olen seurannut lestadiolaisten opetusta. Myös tutkinut lestadiolaisuuden oikeudenkäyntejä ja historiallista muuttoliikettä Viipurin lääniin 1800-1900 . Myös Lohi on käyttänyt tietojani väitöskirjassaan. Että silleen! Älkäämme halveksiko toistemme tietomääriä!
Kari-Matti Laaksonen:
Tämän olen myös itse todeksi havainnut. Sanoit myös että lestadiolainen liike on herätysliike. Mutta minä sanon sinulle omana käsityksenäni, että se on ollut sitä ja sellaiseksi aikoinaan syntynytkin, mutta se ei ole herätysliike ollut enää pitkiin aikoihin millään mittarilla mitattuna. Jos nyt puhutaan yksinomaan SRK-lestadiolaisuudesta, jonka minä tunnen, se ei ole koskaan ollut herätysliike. Viimeiset 60 vuotta se on ollut ensisijaisesti perinneliike ja kristillisessä mielessä yksinomaan kasvatuskristillisyyttä.
Kari-Matti, osaatko arvioida mitkä syyt tekevät vl-liikkestä sen, joksi sitä tässä lainauksessa kuvasit? Itse ajattelen sen eroavan muista ns. herätysliikkeistä vain siksi, että tässä liikkeessä on tehokkaasti organisoitu kokonainen kavatusjärjestelmä sitouttamaan liikkeeen piiriin syntyneet ihmiset liikkeen arvoihin, normeihin ja käytänteisiin sekä tottelemaan tinkimättömästi liikkeen auktoriteetteja. Joku sanoisi tällaista aivopesuksi, mutta minä en haluaisi käyttää näin voimakasta ilmausta. Mielestäni vain tämä kasvatusjärjestelmä aiheuttaa yksilötasolla nämä mainitsemasi voimakkaat tunnekokemukset, koska ne ovat erottamaton osa liikkeeseen kuuluvan/kuuluneen identiteettiä. Vuokko taisi tuossa edellä sivuta tätä omana kokemuksenaan.
Mielestäni SRK-lestadiolaiset voisivat avoimesti ilmaista täällä syvimmät ajatuksensa. Ne samat joita SRK:n julkaisut ovat täynnänsä.
”Martti Pentti kirjoittaa hauskasti: ’Tätäkin keskustelua näyttää vaivaavan se, että sanoille annetaan niiden varsinaisen merkityksen lisäksi tunnepohjaisia lisämerkityksiä.’ Mitähän tuokin tarkoittaa?” Tekee mieleni kysyä, mitä merkityksiä ’hauska’ tässä kantaa. Nykysuomen sanakirja selittää sitä 26 rivillä mm. näin: mieltä ilahduttava, miellyttävä, rattoisa, hupainen, huvittava, mukava, viehättävä, soma, kaunis; murt. tuhlaavainen, hupa.
Minä en ymmärrä Valman viestiä.
Mitä se on suomeksi tai ruotsiksi?
En ole Valman kirjoituksista tai tiedoista sanonut sanaakaan suuntaan tai toiseen.
Kysyn edleen tätä ja toivoisin kyllä saavani vastauksenkin siihen: Onko se hyvä mitä ihmiset lestadiolaisessa talostelussa kokevat oikesti tuosta uskosta vuotavaa hyvää vai vain sitä hyvää minkä pitäisi itseasiassa kohdata jokaista.
Jos joku on sitä mielätä että lapsuu tuossa liikeessä oli ihan ok nin tuskin se lapsuus samoilla ehdoilla liikeen ulkopuolellakaan olisi ollut huonoa.
Kuitenkin jos katsotaan niitä pahoinvoinin syitä niin kyllä ne vain liian usein ovat tuosta uskosta vuotavia pahoja hedelmiä.
Miksi lestadiolaisuuden sisällä oleva hyvyys liitetään tuohon uskoon vaikka sillä ei jos rehellisä ollaan ole mitään tekoa uskon kanssa. Eihän lestadiolaisuuden tiimoilta yleisesti hekutetut hyvät asiat ole kritiikittä hyviä ja toteudu kaikien kohdalla.
Jos lestadiolaista oppia tarkastelaan siten kun se SRK julkaisuissa tulee ilmi niin voidaan vetää se kysymys – miksi tuon uskon mukainen elämä ei tuo jokaiselle siinä uskossa olevalle oikesti sitä hyvää elämää.
Katri, meidän kokemuksemme voivat olla joskus aivan päinvastaisia. En ole ns. VL, mutta oman kokemukseni perusteella olen varma siitä, että lapsuus uskovaisessa kodissa antaa paremmat eväät elon taipaleelle. Aineellinen ja taloudellinen niukkuus lieventyi sillä, että elämässä oli toivo ja luottamus Jumalan johdatukseen. Kotiini ei koskaan tuotu viinapulloa, eikä siellä kukaan esiintynyt humalassa. Mitä uskosta Jumalaan olen oppinut, sen opin äidiltäni. Pidän sitä opetusta itselleni arvokkaampana kuin suorittamaani kahta maisterintutkintoa.
Ei se mitään, Jorma Ojala! Jos et ymmärrä, ei voi mitään! Artikkelissa: ”Miten suhtautua vl-liikkeestä eronneeseen?” kysyit VL-opista ja minä vastasin, kun satun tietämään siitä jotakin. Vastaus on siinä viimeisenä! Jooten harasoo!
Tuskin kukaan osaa ymmärtää tai kiittää sellaista juttua, jota ei ole edes nähnyt tai lukenut – oli sen kirjoittaja kuinka viisas ja tietäväinen tahansa.
Niin se vaan menee, Valma. Huonoa on vaatia minultakaan.
Jukalta:
”Kenen varauksellisesti tai kielteisesti suhtautuvan mielipide muuttuu lestadiolaisuuteen myönteisemmäksi, jos lestadiolainen kertoo myönteisesti liikkeestään?”
Totta kai asialla on vaikutusta. Kokeillaanpa. Vl-liikkeen positiiviset puolet:
1) ”Yksin uskosta, yksin armosta ja Kristuksen ansion tähden” -lausahdus on liikkeen pääsanoma. (Vaikka sanoma sössitään helposti jollakin ”höpösynnillä”, eli autuus menetetään jonkin sellaisen asian kautta, mitä Raamattu ei synniksi ilmoita, silti tuo kultalause on olemassaan liikkeessä.)
2) Jos ja kun liikkeen sisällä sovitaan asioita, laitetaan nk. armon pohjattomaan mereen, asiat on silloin sovittu, eikä niitä enää kaivella esille ja vapaus vallitsee kaikkien riita-osapuolten kesken. (Hoitokokouksissa ei tapahtunut läheskään aina näin, eikä myöhemminkään aina, mutta sanottasiinko että pääsääntöisesti.)
3) Vl-perheet ovat usein tasapainoisia ja onnellisia, elämä on värikästä ja lämminhenkistä jne. (Tosin kaikki perheet ei ole ja asiaa todistavat liikkeen omat saarnapuheet, kun siellä puhutaan usein vanhempien väsymisistä tiellä ja matkalla ja kehoitetaan ottamaan apua vastaan myös yhteiskunnan taholta jne.)
Eih, ei onnistu. Näköjään mistä tahansa asiasta puhun vl-liikkeen tiimoilta positiivisesti, siinä on olemassaan toinenkin puoli. Äh, yrittäköön joku muu!