Ollessani jokin aika sitten Radio Dein viikon debatissa kansanedustaja Jani Toivola tiedusteli mielipidettäni tasa-arvoisesta avioliittolaista ja toisaalta siitä tulisiko kirkko tulevaisuudessa vihkimään samaa sukupuolta olevia pareja. Ohjelma-aika ei tuolloin mahdollistanut asiasta seikkaperäistä vastausta ja palaan asiaan tässä.
Nähdäkseni kysymys on kolmitasoisesta asiasta joita kaikkia tasoja tulee voida käsitellä erikseen.
Nämä kolme tasoa ovat mielestäni:
- lainsäädännöllinen taso
- kulttuuritaso
- uskonnollis-opillinen eli teologinen taso
Lainsäädäntötasolla on pelkistetysti kyse siitä, minkä muotoisia parisuhteita yhteiskunnassa voidaan virallistaa ja säädelläänkö näistä parisuhteista yhdessä vai useammassa eri laissa. Lisäksi kyse on siitä mitä oikeusvaikutuksia parisuhteen lainmukaisella virallistamisella on, missä määrin lainsäädäntö tunnistaa monimuotoisten parisuhteiden keskinäistä erilaisuutta sekä vaikuttaako tämä tunnistettu erilaisuus virallistetun parisuhteen oikeusvaikutuksiin ja jos vaikuttaa, niin miten. Lainsäädäntö määrittelee myös laintarkoittamista parisuhteista käytettävät viralliset termit.
Kulttuuritaso jakaantuu väistämättä valtakulttuurin ohella alakulttuureihin, eikä lainsäädännön voima ulotu ohjaamaan niitä täysimittaisesti. Kulttuuritasolla monimuotoisuus jäsentyy itsenäisesti lainsäädännöstä riippumatta. Eri alakulttuureihin muodostuu erilasia käytäntöjä. Lainsäädännössä käytettävät käsitteet omaksutaan, mikäli ne ovat sekä merkitykseltään että sanarakenteeltaan käyttökelpoisia. Muussa tapauksessa niiden sijalle tai rinnalle muodostuu epävirallisia käsitteitä, jotka kuvaavat erilaisia asioita kunkin alakulttuurin tarpeiden mukaisesti. Niin kauan kun ihmisiä yleisesti jaotellaan miehiin ja naisiin, myös parisuhteita kuvaavista termeistä löytyy jokin sanonta, josta yksiselitteisesti selviää onko puolisot eri vai samaa sukupuolta. Ilmaisun ei tarvitse olla arvolatautunut eikä sen käyttämistä tällöin tule pitää syrjivänä käytäntönä. Eri alakulttuurien tavat voivan muotoutua erilaisiksi ja ne voivat myös soveltaa eri käsitteitä hieman eri tavalla.
Uskonnollis-opillisella tasolla kunkin uskonnon opilliset näkökohdat nousevat ensisijaisiksi jolloin voimassaolevaa lainsäädäntöä ja yhteiskunnassa vallitsevaa kulttuuria sovelletaan siten, ettei käytännön tasolla synny ristiriitaa uskonnollisen yhdyskunnan opin ja asiassa muotoutuvan käytännön välillä. Sikäli kun yhteiskunnassa vallitsee uskonnonvapaus, tämä pätee sekä vähemmistöasemassa oleviin uskontokuntiin että mahdolliseen valtauskontoon. Esimerkiksi kirkolliset toimitukset ovat aina luonteeltaan uskonnonharjoittamista.
Toki samalla on syytä huomata, ettei uskonnonvapaus salli uskonnonharjoittamista tavalla joka rikkoon sellaisia ihmisoikeuksia, kuten ruumiillista koskemattomuutta. Esimerkiksi sormen katkaisu osana uskonnollisen yhdyskunnan hääseremoniaa tuskin olisi Suomessa luvallista. Sitä vastoin oppi jonka mukaan vaikkapa vaaleatukkaiset pukeutuvat seremoniaan eri tavalla kuin tummatukkaiset olisi täysin uskontokunnan sisäinen asia.
Luterilainen käsitys asiasta ilmenee selkeästi tunnustuskirjoista. Luther kirjoittaa avioliitoon vihkimisestä vähäkatekismuksen liitteeseen:
Maassa maan tavalla, sanoo sananlasku. Koska häät ja avioliitto kuuluvat yhteiskunnallisen järjestyksen piiriin, ei siis ole meidän pappien ja kirkon työntekijöiden asia antaa niistä säädöksiä ja määräyksiä. Jokainen kaupunki ja maa noudattakoon omaa käytäntöään ja totuttuja tapoja. Jotkut vievät morsiamen kirkkoon kahdesti, illalla ja aamulla, toiset vain kerran. Jossakin morsiuspari kuulutetaan avioliittoon saarnastuolista pari kolme viikkoa etukäteen luetulla kuulutuksella. Antaa ruhtinaan ja raadin järjestää semmoiset asiat kuten haluavat, minulle ne eivät kuulu.
Mutta jos meitä pyydetään siunaamaan morsiuspari, rukoilemaan sen puolesta tai vaikka vihkimäänkin se – kirkon edessä tai kirkossa – on velvollisuutemme tehdä, mitä pyydetään. Siksi olen halunnut laatia tämän vihkikaavan niitä varten, joilla ei parempaakaan ole, jos joku kenties tahtoisi noudattaa meidän tapaamme.
Luther siis piti erillään maan tavan, jonka hän siis hyväksyi sellaisenaan ja toisaalta seurakunnan tavan. Seurakunnan tapa ei siis välttämättä ole sama asia kuin maantapa eikä maantavan välttämättä tarvitse olla seurakunnan tavan mukainen. Lutherin esimerkkiä noudattaen kirkon ei tule puuttua siihen miten eduskunta avioliittolain säätää eikä siihen, millaisia hääseremonioita kirkon ulkopuoliset tahot toteuttavat. Sikäli kun eduskunta tai muu taho tiedustelee luterilaisen kirkon kantaa tai kysyy neuvoa, tulee kirkon tämä neuvo auliisti antaa. Tällöin kirkko tietysti ilmaisee oman kantansa omista opillisista lähtökohdistaan.
On silti syytä huomata ettei Luther tarkoittanut velvollisuudella tehdä, mitä pyydetään, kirkon opin vastaisia toimituksia. Avioliittoon siunaaminen ja siihen vihkiminen ovat Lutheria seuraten selkeästi hengellisiä toimituksia.
Luther kirjoittaa: ” Ne jotka ottivat käytäntöön tavan viedä morsiuspari kirkkoon, eivät tosiaankaan pitäneet sitä huvina vaan sangen vakavana asiana. Epäilemättä he ovat halunneet kirkossa saada Jumalan siunauksen ja seurakunnan esirukouksen; tarkoituksena ei ollut naurattaminen eivätkä pakanalliset koirankujeet.
Seikkahan on itsestään selvä. Kun joku pyytää papilta tai piispalta esirukousta ja siunausta, hän osoittaa sillä, vaikkei sitä nimenomaan sanoisikaan, että hän on antautumassa vaaralle alttiiksi ja tarvitsee kipeästi Jumalan siunausta ja seurakunnan esirukousta siihen säätyyn, johon on astumassa.”
Luterilaisen opin mukainen vihkitoimitus ei siis ole ns. kulttuurikristillisyyttä, vaan nimenomaan uskonnonharjoittamista. Kirkkohäissä kulttuuriseikat ovat alisteisia opillisen tason ratkaisuille.
Lutherin aikakautena kysymys mahdollisuudesta vihkiä keskenään avioliittoon saman sukupuolen edustajia ei ollut ajankohtainen, eikä Luther ottanut siihen erikseen kantaa. Vihkitekstien perustella Luther piti Itsestään selvänä että avioliittoon vihittävät ovat mies ja nainen.
Luther kirjoittaa Iso-Katekismuksessa, kuudennen käskyn selitysosassa: ”Jo alussa hän on asettanut avioliiton kaiken muun edelle ja luonut miehen ja vaimon erilaisiksi juuri avioliittoa varten, ei haureuteen, vaan pysymään yhdessä, olemaan hedelmällisiä, synnyttämään, ruokkimaan ja kasvattamaan lapsia Jumalan kunniaksi.” Samassa kohdin hieman edempänä tekstiä hän kirjoittaa: ” Olen sen vuoksi aina opettanut, ettei aviosäätyä saa halveksia eikä väheksyä, niin kuin sokea maailmaa ja väärät hengenmiehemme tekevät, vaan että meidän on pidettävä sitä Jumalan sanan mukaisessa arvossa.”
Avioliiton välttämättömyydestä Luther kirjoittaa: ” Jumala on vakavasti käskenyt, että miesten ja naisten on yleensä säädystä riippumatta suostuttava menemään naimisiin. Siihen he ovat luodut lukuun ottamatta joitakin aivan harvoja Jumalan valitsemia poikkeuksia. Joko nämä eivät ole avioliittoon kelpaavia tai sitten Jumala on yliluonnollisen suurella lahjallaan vapauttanut heidät, niin että he pystyvät elämään siveellisesti puhtaina olematta avioliitossa. Sillä jos luonto toimii sillä tavalla kuin Jumala on sen ihmiseen istuttanut, on mahdotonta pysyä puhtaana avioliiton ulkopuolella.”
Katolisessa kirkossa selibaattilupauksen antaneista Luther kirjoittaa:” Sillä juuri nuo, jotka suuren pyhyytensä vuoksi välttävät avioliittoa, rakastava ja haluavat siveellistä puhtautta kaikkia muita ihmisiä vähemmän. He joko elävät häpeämättömän julkisesti haureudessa tai harjoittavat sitten salassa jotakin vielä pahempaa, sellaista, mitä ei rohkene sanoiksi pukea. Siitä on valitettavasti aivan liian paljon kokemusta. ”
Lutherin tarkoitus on siis selvä. Kirkko toimii asiassa omien oppiensa mukaisesti riippumatta siitä, mitkä kulloinkin ovat ajan tavat. Muut saavat toimia asiassa omien tapojensa mukaan. Valtiovalta päättää avioliittolaista ja hyvä niin.
Avioliittokysymyksessä lainsäädäntötason, kulttuuritason ja uskonnollis-opillisen tason käsittely yhtenä pakettina ei antaisi oikeutta sen enempää yhdenvertaisuusseikoille kuin uskonnonvapaudellekaan. Tämän kaltaista ratkaisua ei vireillä olevalla lakialoitteella haettakaan. Asiat on syytä myös kansalaiskeskustelussa pitää erillään.
Lutherin kanta avioliittoon miehen ja naisen välisenä liittona on selvä. pohdittavaksi, keitä kaikkia ovat Lutherin tarkoittamia avioliittoon kelpaamattomia ja miten heidän kohdallaan siveellisyyden vaaliminen voisi onnistua. Onko se lainkaan mahdollista, kun se on niin kovin vaikeaa monille elämänsä aikana avioliiton solmineillekin. Ketä Luther sitten ilmaisullaan tarkoittikin, niin itse luotan siihen että Herra on asiassa armollinen. Samoin jää pohdittavaksi niiden ihmisten osa, joille Lutherin ohjeista huolimatta ei ole löytynyt oikeaa puolisoa. Elinikäinen avioliitto ole nimittäin ole pelkästään tahdon asia. Vaikka ihminen ulkoisten seikkojen perusteella olisi avioliittoon kelpaava, ei sen oikean löytäminen ole itsestään selvyys.
Tässäkin on syytä luottaa Herran armollisuuteen. . Seurakunnan asiana ei ole syyllistää niitä, joiden elämä ei ole mennyt aivan kirkon ihanteiden mukaisesti. Jumala heijastaa omaa rakkauttaan myös niissä ihmisisä, joiden elämä on kulkenut karikoiden kautta tai joille ei ole rukouksista huolimatta koko elämänsä aikana suotu omaa puolisoa.
Edellä oleva ei kuitenkaan vielä anna vastausta niille, joiden elämänkumppani on samaa sukupuolta. Mikäli luterilaisessa kirkossa pitäydytään ratkaisussa, että kirkko siunaa ja vihkii avioliittoon luterilaisen opin mukaisesti vain miehiä ja naisia, niin mikä sitten on kirkon vastaus puille pareille, joiden parisuhteen valtiovalta mahdollisesti lukee avioliitoksi. Muodostuuko heistä ryhmä, joka jää vaille osallisuutta kirkossa, kansanedustaja Jani Toivola asia Radio Dein debatissa pohti. Näin varmasti käy, jos ratkaisun teologinen perustelu jää ontoksi.
Pelkkä viittaus Lutherin satoja vuosia vanhoihin kirjoituksiin ei riitä. Tarvitaan myös perustelu sille, miten osallisuus käytännössä voisi toteutua. Perhetyön osalta asia on selkein. Riippumatta avioliittolain muodosta kaikissa perheissä vanhemmat eivät ole keskenään avioliitossa. Perheiden tasa-arvo ei siis ratkea avioliittokysymyksellä. Osallisuutta kirkon parisuhdetyössä kaipaavat myös monet avoparit. Otetaanko heidät tasa-arvoisesti huomioon? Pitäisikö ottaa?
Mikä sitten on näiden henkilöiden osallisuus kirkollisista toimituksista? Parisuhteen muodon ei tulisi mitenkään vaikuttaa henkilöiden omaan tai heidän lastensa kasteeseen, konfirmaatioon taikka hautaan siunaamiseen. Sitä vastoin mikäli samaa sukupuolta olevien välinen liitto ei kirkon opin mukaan ole kristillinen avioliitto, ei sellaista lennollisestikaan siunata tai vihitä kristillisen avioliiton tapaan. Tässä ei siis ole kyse osallisuudesta vaan ontologiasta, eli olevaisuudesta. Tällöin Suomen ev.lut kirkon ratkaisu rukoilla parisuhteensa rekisteröineiden puolesta ja heidän kansaan voisi toimia ratkaisumallina myös tilanteissa joissa samaa sukupuolta oleva pariskunta on solminut ns. siviiliavioliiton.
Kirkon asiana ei ole kulttuuritasolla puuttua samaa sukupuolta olevien pariskuntien hääseremonioihin. Hääjärjestelyt eivät ole luterilaisen kirkon vastuulla myöskään eri sukupuolta olevien kohdalla. Kirkko ottaa kantaa vain siihen, mitä tapahtuu kirkkosaleissa ja niiden ovien edustalla taikka muutoin kaitsentavallassaan olevien seurakuntien tiloissa ja toiminnassa sekä edellyttää viranhaltijoidensa toimivan kaikessa kirkon tunnustuksen mukaisella tavalla.
Lakitasolla määritellyissä asioissa kirkon tulee toimia lain määräämällä tavalla. Mikäli samaa sukupuolta oleva kumppani on esimerkiksi merkitty henkilön lähiomaiseksi, tulee häntä myös lähiomaisena kohdella. Tämä pätee jo nyt rekisteröityjen parisuhteiden kohdalla.
Omana kantanani totean, että yksi parisuhdelaki riittäisi, kunhan se ottaa riittävän hyvin huomioon asioiden erilaisuuden kulttuuritasolla ja uskonnollis-opillisella tasolla.
Todellisuudessa avioliittokysymys on tasan kaksiosainen asia. Ensimmäinen osa on ” ”Rakasta Herraa, Jumalaasi, koko sydämestäsi, koko sielustasi ja mielestäsi. Tämä on käskyistä suurin ja tärkein” ja toinen osa ” Rakasta lähimmäistäsi niin kuin itseäsi. Näiden kahden käskyn varassa ovat laki ja profeetat.” Kun Jumala on ainoa oikea Rakkaus, voi ymmärtää, että jos ei rakasta Jumalaa, ei voi todella rakastaa itseään eikä lähimmäisiäänkään. Rakkaus, agape, on käännetty ainakin joissakin Raamatun jakeissa sanalla armo. Armoa me tarvitsemme sekä itseämme että lähimmäistämme kohtaan, jos haluamme ”elää ihmisiksi”. Uskoa ja Rakkautta ei voi erottaa toisistaan.
Jumalan täydellisuus ja täydellinen armo.
Jos kryptisesti sanottu, vaikea on asia, ilman että saa lynkkaavan leiman keskelle otsaansa, vaikka siis kirkon perinteisen avioliittokäsityksen kannalla olen. Arkkipiispa taannoisessa puheessaan myös huomautti siitä joskus aika peittyvästäkin kohtelusta, joilla sukupuolivähemmistöjen ihmisarvoa on alennettu ja elämää tehty helvetiksi.
…täydellisyys…
Osmo Peltonen :”…täydellisyys…”
Niinpä niin: täydellisyys. Henk.koht. käsitykseni mukaan me emme ole vielä lähelläkään sitä ”täydellisýytta”, johon vievän portin meille on avannut mm. Atso Eerikäinen ajatuksillaan. Voisi sanoa, että ihmiskunnan telos on vielä kaukana siitä, mitä se voisi ”täydellisenä” olla. Me elämme todellisuudessa, jossa päämme päällä on tähtitaivas ja ”alla jalkain musta maa”. Mielestäni on oikein hyvä, jos ihmiset pystyvät kaiken ”reality-viihteen” keskellä pitämään mielessään, että ”Niin pysyvät nyt usko, toivo, rakkaus, nämä kolme; mutta suurin niistä on rakkaus.”
Kiitos Jukka Kivimäelle
Jukka Kivimäen kirjoitusta enemmän minua puhuttelee prof. Risto Saarisen kirjoitus ”Avioliiton esteiden poisto on luterilaisuuden pitkä linja” (Artikkeli on julkaistu alunperi Kanava-lehden numerossa 8/2010. Se löytyy netistä googlaamalla). Samoin minua puhuttelee se, mitä emerituspiispa Mikko Heikka sanoo tästä asiasta kirjassaan ”Vapaina ja tasavertaisina. Ihmisoikeudet uskontojen näkökulmasta” (2014, Kirjapaja).
Risto Saarinen sanoo artikkelissaan muun muassa:
”Protestanttisille uskonryhmille on ollut tyypillistä, että konservatiivinen kanta on sulavasti voinut hyväksyä aiempien avioesteiden purkamisen samalla kun on vastustettu edistyksen uusinta askelta. Tämän päivän Suomessa homoliittoja napakasti vastustavan konservatiivi voi siten samalla itse olla perheellinen pappi, toista kertaa naimisissa tai elää monikulttuurisessa avioliitossa. Mitään näistä kolmesta perinteisestä avioesteestä ei enää pidetä kristinuskon vastaisena”.
”Avioliiton lansäädännöllinen pohja siirtyi protestantismissa valtiolliseen lakiin, jota kirkot seuraavat. Maallisen vallan oli kirkkoa helpompi poistaa erilaisia avioesteitä ja luoda siten tasa-arvoa ihmisten välille. Kirkko arvostaa valtiovallan kykyä luoda kelvollisia lakeja. Homoseksuaalien oikeuksien parantaminen demokraattisella lainsäädännöllä jatkaa tätäkin pitkää linjaa”.
Suosittelen Saarisen ja Heikan em. kirjoitusten lukemista.
Risto Saarinen kirjoittaa artikkelissan avioesteiden poistamisesta. Omassa kirjoituksessani en sitävastoin puutu laisinkaan avioliiton esteisiin vaan ainoastaan avioliiton määritelmään.
Ei homoseksuaalisus ole Suomessa tänä päivänäkään avioeste miehen ja naisen väliseen avioliittoon sen enempää yhteiskunnassa kuin Suomen evankelis-luterilaisessa kirkossa. Kahta homoseksuaalia miestä tai kahta homoseksuaalia naista ei kuitenkaan voida keskenään vihkiä miehen ja naisen väliseen avioliittoon.
Avioliitto on siis määritelty erikseen ja viimekädessä aivan toisistaan riippumattomasti lainsäädännöllisesti ja toisaalta teologisesti. Teologinen määritelmä ei seuraa lainsäädännölistä määritelmää eikä lainsäädännöllinen määritelmä enää nykypäivänä seuraa teologista määritelmää.
Jukka,
nyt on hyvin vaikeaa pysyä kärryillä…tarkoitatko että avioliiton määrittelemisellä vain miehen ja naisen väliseksi ei ole mitään tekemistä sen kanssa, että asetetaan avioesteitä samaa sukupuolta olevien avioliitolle?
Sari
Teologisella tasolla kyse ei ole vapaavalittaisesta määrittelystä vaan ontologiasta. Lanttu ei muutu olemukseltaan porkkanaksi, vaikka sitä alettaisiin nimittää porkkanaksi.
Teologisesti samaa suopuolta olevien välinen parisuhde ei muuttu samaksi asiaksi kuin ”miehen ja naisen välinen avioliitto” vaikka sitä ryhdyttäisiin lainsäädännössä kutsumaan termillä avioliitto.
Homoseksuaaleilla ei ole Suomessa avioestettä asiaan ”miehen ja naisen välinen avioliitto”. Sitävastoin heillä on nykyään lainsäädännöllinen este asiaan ”avioliitto, kahden miehen tai kahden naisen välinen parisuhde”
Siinä tapauksessa että jatkossa lakitekstissä termi avioliitto tarkoitaisi asiaa ”puolisoiden sukupuolesta riippumaton avioliitto”, ei asia ”miehen ja naisen välinen avioliitto” silti katoaisi mihinkään vaan asia jäisi olemaan osana asiaa ”puolisoiden sukupuolesta riippumaton avioliitto”. Puhekieleen asialle muotoutuisi jokin uusi termi.
Sikäli jos kirkko jatkossakin pyhittäisi vain asiaa ”miehen ja naisen välinen avioliitto” , ei siinä otettaisi asialta ”puolisoiden sukupuolesta riippumaton avioliitto”, mitään sille jo kuuluvaa pois.
Tarkoitatko, että avioliitolla on teologisessa mielessä ikuinen ontologia (olemus) joka säilyy muuttumattomana? Sitä ilmeisesti tarkoitat. Ilmeisesti tämä ikuinen ontologia on kuitenkin käynyt läpi erilaisia muutoksia, kuten vaikkapa sen, että eronneet ei-lesket voidaan vihkiä kristilliseen avioliittoon. Ehkäpä avioliiton ikuinen ontologia onkin ”muuttuvuuden ontologia”: se voi muuttua esim. yhteiskunnallisen eettisen kehityksen myötä. Iloitsen asiasta esimerkiksi sen takia, että olen itse eronnut ei-leski, ja toisessa avioliitossa. Toivottavasti muuttuvuuden ontologia tavoittaa pian myös samaa sukupuolta olevat ihmiset.
Sari
itse asiassa ei ole muuttunut mihinkään, sillä tarkaan ottaen ihmisen toinen avioliito on ainakin jossain määrin eri asia kuin se ensimmäinen avioliitto. Näin siis joka tapauksessa, siis myös sillöin kun ensimmäisestä liitosta on jääty leskeksi.
Risto Saarinen kirjoittaa artikkelissaan:
”Nykyhetken kiista homoseksuaalien parisuhteen rekisteröimisestä ja avioliitoista on siten osa pitkää jatkumoa. Tässä jatkumossa kirkko on pääsääntöisesti halunnut pitää yllä niitä avioesteitä, joita uudistajat ovat käyneet purkamaan. Jokaisessa historian vaiheessa on pelätty avioliiton käsitteen muuttuvan ja perheinstituution vaarantuvan uudistusten myötä. Kaikki mainitut kiistat ovatkin järkyttäneet kirkon asemaa yhteiskunnassa merkittävästi.”
Tekstisää Saarinen on sekä oikeassa. että väärässä. Hän on oikeassa sikäli että aikaisemmin kysymys on ollut nimenomaan esteiden poistamisesta suhteessa siihen perusjoukkoon, joksi avioliito on määritelty. Näiden esteiden poistaminen on hiertänyt kirkossa dogmaattisista syistä ja tämä on johtanut myös paineisiin tarkastella dogmeja uudella tavalla.
Saarinen on väärässä sikäli, että nyt vireillä olevassa lakiesityksessä on nimenomaisestikin tarkoitus muuttaa sitä perusjoukkoa, jossa rajaukset tehdään. Avioliiton käsite on siis tarkoitus muuttaa sellaiseksi, joksi osa ihmisistä sen jo nyt (kulttuuritasolla) käsittää. Tässä uudessa käsitteessä sukupuolijakauman määrittely on rajaus, koska se ei enää sisälly perusjoukon määritelmää.
Mikäli perusmääritelmän muutosta kuitenkin tarkasteltaisiin pelkkänä avioesteiden poistona, merkitsisi tämä sitä, että myöskin kumppaneiden lukumäärä tai kuuluminen saman lajiin olisivat pelkkiä avioesteitä. Arvelisin kuitenkin myös niiden, jotka ovat jo kulttuuritasolla omaksuneet uuden avioliittokäsitteen mieltävät näiden esteiden merkitsevän myös uutta käsitteen muutosta.
Rinnakkaisesimerkkinä voisi todeta vaikkapa tilanteen jossa dogmatiikassa lähimmäisen käsite muutettaisiin lajiriippumattomaksi. Tällöin kaikkien tulisi siirtyä kasvissyöjiksi, sillä tappaminen on kiellettyä. Osalle ihmisistä tämä onkin jo kasvisyönnin eettinen perusta. Tässä kontekstissa myös metsästyksen ja sodankäynnin etiikkaa tulisi tarkastella rinnan. Samoin poistuisi ero eri rotuun tai uskontokuntaan kuuluvien ihmisten orjaksi kaappaamisen ja villieläinten vangitsemisen välillä.
Toisaalta on syytä muistaa että kasvikin on elävä eliö ja siispä kasvissyöntikin on tappamista.
Jukka Kivimäki,
Tuo riippuu täysin siitä, miten ”perusjoukko” alunperin määritellään.
Otetaan esimerkiksi tilanne, jossa avioliitto on sallittu vain kahden valkoihoisen välillä ja kiista on siitä, saako valkoihoinen mennä naimisiin tummaihoisen kanssa. Jos perusjoukoksi valitaan valkoihoisten ihmisten parisuhteet, tällöin on kyse siitä, että avioliittoinstituutiota muutetaan perusjoukkoa laajentamalla. Jos perusjoukoksi valitaan miesten ja naisten väliset parisuhteet, tällöin on kyse ihonväriin perustuvan esteen poistamisesta.
Aivan sama tilanne on kyseessä myös kun keskustellaan samaa sukupuolta olevista pareista. Jos perusjoukoksi valitaan miesten ja naisten väliset parisuhteet, kyse on perusjoukon laajentamisesta. Jos perusjoukoksi valitaan ihmisten väliset parisuhteet, kyse on sukupuoleen perustuvan esteen purkamisesta.
Esteen purkamisesta saa perusjoukon laajentamisen milloin tahansa kunhan vaan taktisesti valitsee itselleen mieluisan perusjoukon.
Mielestäni Risto Saarisen artikkelin ydin on siinä, että kirkolla on pitkä historia vastustaa kaikkia avioliittoinstituutioon tehtyjä muutoksia. Terminologinen kikkailu esteiden purkamisen tai perusjoukon laajentamisen osalta on mielestäni vähän epärelevanttia. Saarinen tarkoittaa esteellä sitä, että avioliiton solmimiselle asetetaan jokin rajoite kuten vaikka kumppanin ihonväri tai sukupuoli.
Olen samaa mieltä Jusun kanssa.
Nämä ”perusjoukot”, joista Jukka puhuu ovat mielenkiintoisia. Yhteiskunnallisen demokratisoitumisen myötä ne ”perusjoukot”, joita vaikkapa kansalaisoikeudet, poliittiset oikeudet ja oikeus korkeampaan koulutukseen koskevat (esim. mahdollisuus vaikuttaa itseään koskeviin asioihin ja itseään koskeviin määritelmiin politiikassa, tieteessä jne.), ovat laajentuneet. Ja hyvä niin! Tämä on koitunut esimerkiksi tavallisten suomalaisten miesten hyväksi, eli niiden, jotka eivät ole kuuluneet ylempiin säätyihin. Se on koitunut myös naisten hyväksi. Naisten vapautuminen holhouksealaisuudesta tarkoitti muun muassa sitä, että ”naiseutta” ei enää määritellä naisten ulkopuolelta käsin, vaan naiset voivat osallistua (tieteessä, politiikassa, ja nykyään myös kirkossa) itseään koskeviin määrittelyihin ja rajauksiin. Myös ”avioliiton” käsite ja määritelmä on muuttunut huomattavasti sitä kautta, että naiset ovat nykyään osa sitä ”perusjoukkoa”, joka voi osallistua ”avioliiton” käsitteen määrittelyihin. Naiset ja miehet ovat nykyään juridisesti avioliitossa tasavertaisia kumppaneita, toisin kuin ennen. Myös homoseksuaalit ovat nykyään myös päässeet mukaan siihen ”perusjoukkoon”, jolla on mahdollisuus vaikuttaa itseään koskeviin asioihin ja itseään koskeviin määrittelyihin, kuten vaikkapa sellaisten käsitteiden määrittelyihin, kuten ”seksuaalisuus”, ”parisuhde” tai ”avioliitto”.
Jusun toteamus ”Tuo riippuu täysin siitä, miten “perusjoukko” alunperin määritellään.” osuu asian ytimeen.
Määritelin heti blogi kirjoitukseni alussa:
Nähdäkseni kysymys on kolmitasoisesta asiasta joita kaikkia tasoja tulee voida käsitellä erikseen.
Nämä kolme tasoa ovat mielestäni:
1.lainsäädännöllinen taso
2.kulttuuritaso
3.uskonnollis-opillinen eli teologinen taso
Tarkastelu, jonka Saarinen tekee voittaisiin tehdä kustakin tasosta erikseen, mutta tällöin tulee tunnisttaa millä tasolla kulloinkin argumentoidaan. Tämän vuoksi Sarin viitaus Saarisen kirjoitukseen ei ole mikään kannaotto kirjoitukseeni, paitsi ehkä se ettei Saria kiinnosta koko aihe, eli tarkastelutasojen tunnistaminen.
Tarkastelutasojen tunistaminen on kuitenkin täysin välttämätöntä, mikäli aiotaan vältää yli 150 viestin mittaista ketjua toinen toistensa ohikirjoittelua.
Jukka,
Viittaukseni Risto Saarisen artikkeliin on toki kannanotto sinun kirjoitukseesi. Olen samaa mieltä Saarisen kanssa ja eri mieltä sinun kanssasi. Saarinen kannattaa samaa sukupuolta olevien vihkimistä kristilliseen avioliittoon ja näkee tämän luterilaisen teologian ”pitkän linjan” mukaisena. Sinä olet nähdäkseni eri mieltä, ja pidät samaa sukupuolta olevien avioliittoa luterilaisen teologian vastaisena. Saarisen kirjoituksessa ei myöskään erotella eri tasoja sillä tavalla, mielestäni harhaanjohtavasti, autonomiksiksi tasoiksi kuin sinun kirjoituksessasi. Lainsäädännöllinen, kulttuurinen ja uskonopillinen taso/tasot ovat keskinäisessä vuorovaikutuksessa tavalla, jonka Saarinen huomioi, sinä sen sijaan et.
Sari
IMikäli luet kirjoitustani tarkemmin, havaitset että käsittelen myös autonomisten tasojen välistä vourovaikutusta.
Näin esimerkiksi tässä: ”Uskonnollis-opillisella tasolla kunkin uskonnon opilliset näkökohdat nousevat ensisijaisiksi jolloin voimassaolevaa lainsäädäntöä ja yhteiskunnassa vallitsevaa kulttuuria sovelletaan siten, ettei käytännön tasolla synny ristiriitaa uskonnollisen yhdyskunnan opin ja asiassa muotoutuvan käytännön välillä.”
Jukka,
luin kirjoituksesi huolellisesti. Juuri kirjoituksesi pohjalta olen sitä mieltä mitä sanoin edellisessä kommentissani.
”Tämän päivän Suomessa homoliittoja napakasti vastustavan konservatiivi voi siten samalla itse olla perheellinen pappi, toista kertaa naimisissa tai elää monikulttuurisessa avioliitossa.”
Vaikka konservatiivi tai yhtä lailla liberaali pappi (myös liberaalit toimivat näin) täyttäisi kaikki yllä mainitut ilmiöt, niin heidän avioliittonsa on edelleen avioliitto kahden eri sukupuolta olevan kesken ja täyttää siten ne määritelmät, mitä avioliittoinstanssi edustaa.
Tämä uudenmallinen avioliitto on kokonaan toisenlainen liitto kuin edellä olevat. Siksi on käyty keskustelua siitä, onko se avioliitto ja voiko lainsäädäntöä muuttaa niin, että myös uutta liittoa kutsutaan avioliitoksi eikä esim. parisuhdeliitoksi. Kaikki juridiset oikeudet voidaan kyllä järjestää samalle tasolle molemmissa liittomalleissa.
Luulen, että Sari Roman-Lagerspetzin pointti oli nimenomaan siinä, että aina kun kristillisen avioliiton määritelmää on muutettu avioliiton esteitä poistamalla konservatiivit ovat puolustaneet aikaisempia muutoksia, mutta argumentoineet, että juuri tämän viimeisin muutosehdotus olisi jotenkin huono.
Samanlainen keskustelu mitä nyt käydään homoseksuaalien oikeudesta avioliittoon on käyty siitä, voiko papilla olla perhe, voiko eronnut mennä uudelleen naimisiin ja hyväksytäänkö monikultuuriset (esim uskontojen väliset) avioliitot.
Ps. tarkoitian avioliittoinstituutiota ei instanssia.
Jusu, kyllä noinkin kun kirjoitat, mutta kyse on aina ollut miehen ja naisen mahdollisuudesta solmia avioliitto.
Voisin kuvitella, että kun ensimmäistä kertaa on vihitty kristitty ja muslimi keskenään, joku olisi saattanut vastustaa tätä sanomalla että ”kun aina on ollut kyse kahden kristityn välisestä avioliitosta”.
Ja kun eronneiden uudelleenvihkiminen aloitettiin, joku saattoi vastustaa tätäkin toteamalla että ”kun avioliitossa on aina ollut kyse siitä, että ensimmäinen ja elinikäinen suhde ja muut suhteet ovat sitten muita suhteita vaikka ihan samanarvoisia, mutta ehdottomasti eri nimisiä”.
Aina kun avioliittoa muutetaan, sitä voi vastustaa väittämällä, että kun juuri tuollaista avioliittoa ei ole koskaan ennen ollut.
Jusu Vihervaara :”Voisin kuvitella, että kun ensimmäistä kertaa on vihitty kristitty ja muslimi keskenään, joku olisi saattanut vastustaa tätä sanomalla että “kun aina on ollut kyse kahden kristityn välisestä avioliitosta”.
Voi hyvin kuvitella, että kun on joskus kodissaan järjestänyt häät, jossa kristitty ja muslimi ovat avioituneet, ja jossa paikallisen seurakunnan kirkkoherra ja muslimiyhteisön imaami ovat istuneet vierekkäin olohuoneemme sohvalla seuraamassa mm. afrikkalaisia häätansseja, kun olohuoneessa on puhuttu ainakin viittä erilaista kieltä ja olin ostanut muslimisulhaselle häälahjaksi oman Koraanin ja rukousmaton, en koskaan voi ajatella muuta kuin että en ole koskaan kelvollinen toimimaan yhdessäkään uskonnollisessa organisaatiossa.
”Voisin kuvitella, että kun ensimmäistä kertaa on vihitty kristitty ja muslimi keskenään, joku olisi saattanut vastustaa tätä sanomalla että “kun aina on ollut kyse kahden kristityn välisestä avioliitosta”.
Ja kun eronneiden uudelleenvihkiminen aloitettiin, joku saattoi vastustaa tätäkin toteamalla että “kun avioliitossa on aina ollut kyse siitä, että ensimmäinen ja elinikäinen suhde ja muut suhteet ovat sitten muita suhteita vaikka ihan samanarvoisia, mutta ehdottomasti eri nimisiä”.
Aina kun avioliittoa muutetaan, sitä voi vastustaa väittämällä, että kun juuri tuollaista avioliittoa ei ole koskaan ennen ollut.”
Pidetäänkö tässä nyt jotenkin itsestäänselvänä olettamuksena, että kaikki nuo muutokset ovat tänä päivänä täysin hyväksyttyjä kristittyjen keskuudessa? Että niitä ei enää vastusteta?
Toisekseen, on syytä olla tarkkana siinä että onko avioliittoa ja sen sisältöä muutettu, vaan ainoastaan tiettyjä ”sääntöjä” ja normeja ja rajoitteita siinä.
Joka tapauksessa on syytä puhua siitä MIKÄ AVIOLIITTO ON?. Mitä se määritelmällisesti on, ja onko siinä jotain luovuttamatonta. Jotain sellaista minkä poistamisen tai muuttamisen jälkeen se ei olisi enää avioliitto vaan jotain muuta?
Mielenkiintoista sinänsä, että avioliitosta, sen sisällöstä, määritelmästä, rajoitteista ym. puhuttaessa, ”liberaalit” viittaavat aina menneisyyteen ja ”konservatiivit” tulevaisuuteen 🙂
Molempiin saanee viitata. Mutta pitäisin tärkeänä että katsotaan MYÖS sinne tulevaisuuteen. Eikä vain tulevaisuuteen vaan kaikkiin niihinkin muutosehdotuksiin, joita on jo ilmassa.
Missä tullaan rajalle. Onko jotain mitä avioliitossa täytyy säilyttää, jotta siinä säilyy se jokin, mikä yhä toimii yhteisenä nimittäjänä erilaisten avioliittokäytäntöjen kesken?
On kysyttävä onko avioliitto ylipäätään niin tärkeä, että se on syytä säilyttää? Onko siinä lähtökohtaisesti kyse seksistä ja seksuaalisuudesta, vai pelkästä elämänkumppanuudesta? Jolloin sitä ei olisi syytä kieltää esim. sisaruksilta tai ystäväporukalta, jotka haluavat olla toisilleen perhe.
Mielestäni avioliiton suhteen mitään ei voi pitää niin itsestäänselvänä, ettei asiaa tarvitsisi ottaa esille, nyt kun puhutaan (jälleen) avioliittoon liittyvistä muutoksista ja sen asemasta.
Sen vielä sanon, että en edelleenkään itse pidä kristillisenä avioliittona sellaista, jossa kristitty menee naimisiin esim. muslimin kanssa.
Avioeron suhteen kirkon olisi tosiaankin syytä tiukentaa käytäntöään. Kuten vihkimällä korkeintaan toisen kerran avioliittoon, ja silloinkin vain jos eroamiselle on ollut pätevä syy. (En katso rakkaudelliseksi käytäntöä, ettei mistään syystä koskaan saisi erota.)
Samoin avioliittoteologiaa olisi syytä pitää esillä Ja vähintään perehtyä siihen eikä vihkiä liukuhihnalta kaikkia jotka kirkkoon tulevat vihittäviksi, ties kuinka monennen kerran… Vailla vakaumusta tai aikomustakaan pitää Jeesusta kunniassa avioliitossaan.
Kristillisen avioliiton sisältö on vapaissa suunnissa, katolisuudessa ja ortodoksikirkossa säilynyt, koska sen säilyttäminen on katsottu vaivan arvoiseksi. Luterilainen kirkko on löperöitynyt tässä jo ajat sitten ja hävinnyt pelin. Mielestäni ihan tästäkin syystä vihkioikeudesta olisi syytä luopua. Kirkko on epäonnistunut.
Mutta siis, kyllä näitä aiemmin otettuja vapauksia kristillisen avioliiton suhteen yhä vastustetaan. Joten eivät ne oikein sovi uusien muutosten ja vapauksien ottamisen oikeuttajaksi…
Sari Weckroth: ”Mutta siis, kyllä näitä aiemmin otettuja vapauksia kristillisen avioliiton suhteen yhä vastustetaan.”
Jotkut ihmiset valitsevat elää oppositiossa halki elämänsä.
Jukka Kivimäki: ”Omana kantanani totean, että yksi parisuhdelaki riittäisi, kunhan se ottaa riittävän hyvin huomioon asioiden erilaisuuden kulttuuritasolla.”
Kaksi kysymystä:
(1) Mitä ovat käytännössä kulttuuritasolla huomioitavat erilaisuudet? Esimerkkejä?
(2) Koetko, että nykyinen kansalaisaloite tasa-arvoisesta avioliittolaista ei ota näitä erilaisuuksia riittävän hyvin huomioon kulttuurisella tasolla?
Kysyn ihan mielenkiinnosta ilman sarvia ja hampaita sekä ilman ennakko-oletuksia siitä, mikä Jukan vastaus on tai pitäisi olla.
Eduskunnan käsitelyssä oleva lakiesitys ei mielestäni anna riittävää mahdollisuutta käsitellä parisuhteita keskenään samanarvoisina, mutta erilaisina.
Kussakin asiakontekstissa tulisi olla mahdollisuus valita, käyttetäänkö yleisilmaisua, joka kattaa parisuhteen niiden sukupuolijakautmasta riippumatta vai sellaista erityis ilmaisua, josta myös sukupuolijakauma ilmenee. Näin esimerkiksi vältetäisiin syrjinnän vaikutelma asiossa, joissa tosiasiallisesti ei ole tarkoitus syrjiä vaan palvella kutakin asiakassegmenttiä parhaalla mahdollisella tavalla.
Mietin sitä, onko tuo ylipäätään lainsäädännöllä ratkaistavissa oleva asia ja onko ehdotetussa lakiluonnoksessa jokin erityinen kohta, jota pitäisi muuttaa jotta tarkoittamasi tavoite toteutuisi paremmin?
Jos on kyse jonkin asiakassegmentin palvelemisesta, mielestäni lainsäädäntö – nykyinen tai uusi – eivät estä palvelun kohdistamista kunkin asiakkaan mahdollisimman hyvän palvelun takaamiseksi.
Ehkä kaipaisin vielä hieman konkretiaa.
Tarkoitan esimerkiksi sitä että tarjotaan eri palvelukonseptia kohdistetuna miehen ja naisen muodostamille aviopareille ja toista konseptia pariskunnille joiden osapuolet ovat samaa sukupuolta. Enkä tässä tapauksessa tarkoita sitä että konseptien valita olisi välttämättä ehdoton, vaan sitä että pariskunnat ilman suurempia selostuksia tietävät, kumpi konsepti on tarkoitetu heille ja osaavat luontevasti välttää kulttuurillista törmäyskurssia. Kieltämättä asian ratkaisu lainsäädäntöteitse olisi hankalaa.
Toinen asia, joka ei liity edelliseen on se, että nyt vireillä olevan lain sijaan voitaisiin toteuttaa parisuhdelainsäädännön kokonaisuudistus. jossa lainsäädäntöä hiottaisiin muuteoinkin. Esimerkiksi vihkiseremoniat voisi siirtää kokonaan uskontokuntien ja toisaalta yksityisten ohjelmatoimistojen asiaksi.
Tällöin käräjätuomareiden viikonloppukeikkailu loppuisi ja liiton vahvistamiseen riittäisi tällöin asianosaisten ja todistajien allekirjoittama lomake, joka toimitettaisiin rekisteriviranomaiselle seuraavana arkipäivänä.
Yhtäältä ymmärrän, mitä haet takaa, mutta toisaalta pidän ongelmanasettelua hieman teennäisenä tai teoreettisena.
Joku saattaa järjestää palvelua, jonka ensisijainen kohderyhmä ovat vastanaineet. Joku haluaa palvella lapsettomia aviopareja. Yksi tarjoaa palvelua erityisesti ikääntyneille pariskunnille. Joku tarjoaa palveluita, joiden pääasiallinen kohderyhmä on samaa sukupuolta olevat parit. Joku palvelu osuu parhaiten sellaisten parien tarpeisiin, jossa toinen osapuoli on maahanmuuttaja.
En silti näe, että lainsäädännössä tarvitsisi olla oma sana jokaista parisuhdetta varten, jonka tarpeisiin joku keksii (liike)toimintaa järjestää. Minusta yrittäjä pystyy kommunikoimaan palvelun sisällön ilman, että lainsäätäjä tekee erilliset lailliset instituutiot muukalaisliitoille, homoliitoille, vastanaineille tai seniorirakastuneille.
Jukka, miksi viljelet sellaisia sanoja kuin ”palvelukonsepti” ja ”ohjelmatoimisto” puhuessasi maallisista avioliitoista?
Sari
Maalliset häät eivät liity uskonnoharjottamiseen toisin kuin kirkkohäät.
Jukka,
Kun puhut uskonnon, kulttuurin ja lainsäädännön vuorovaikutuksesta, esitänpä seuraavanlaisen kysymyksen.
Jos asetetaan tapahtumahorisontiksi seuraavat 50 vuotta tästä hetkestä eteenpäin ja tehdään oletus, että eduskunta säätää tasa-arvoisen avioliittolain vuoteen 2020 mennessä.
(1) Oletatko, että kirkko tekee päätöksen ryhtyä siunaamaan/vihkimään samaa sukupuolta olevia pareja tulevan 50 vuoden aikana?
(2) Jos oletat kirkon tällaisen päätöksen tekevän, mikä on arvauksesi, minä vuonna se tapahtuu?
Kelpuutan vastaukseksi myös sen, ettet usko eduskunnan muuttavan avioliittolakia, mikäli se on vilpitön ennustuksesi siitä, mitä tulevaisuudessa tulee tapahtumaan.
En tiedä vastausta Jusun kysymykseen, eikä minulle ole annettu asiasta profetiaa, mutta kirjoitan kuitenkin oman skenaarioni.
Arvelisin ettei ”aloite tasa-arvoisesta avioliittolaista” mene Suomessa läpi, vaan sen sijaan lähivuosina toteutuu ”parisuhdelainsäädännön kokonaisuudistus”, jossa vastaavat tavoitteet pitkälti toteutuu.
Asiaan lähdetään kuitenkin maan hallituksessa ns. puhtaalta pöydältä sitomatta asiaa suoraan siihen viitekehykseen, johon nykyinen avioliittolaki asian vielä väljästi liittää. Arvelisin ettei parisuhdelainsäädännön kokonaisuudistuksessa enää tavoitella suoraa jatkumoa entiseen yhtenäiskulttuurin aikakauteen.
Arvelisin että lakiuudistuksessa uskonnollisille yhdyskunnille jää kullekin mahdollisuus määritellä omat vihkiseremoniansa, eikä niiltä edes odoteta samankaltaisuutta. Tämä siis tapahtuu kuluvalla vuosikymmenellä tai seuraavan alussa.
Arvelisin että kuluvan vuosisadan aikana jokin Suomen ev.lut. kirkon jatkumossa olevista kirkoista (3-5) järjestää vihkiseremonioita myös samaa sukupuolta oleville pareille, ei kuitenkaan kaikki, eikä välttämättä niistä tuossa vaiheessa jäsenmäärältään suurin. Ennen uutta murrosta kirkossa samaa sukupuolta olevia pareja ei tulla vihkimään ja tämä johtuu kirkon päätöksentekojärjestelmästä.
Kannattaa huomata, että niillä alueilla, joilla paineet avioliittokäsityksen muutokseen ovat vahvimmat, myös kastettujen osuus lapsi-ikäluokasta on pienin. Harvalle aikuiselle äänioikeus kirkollisvaaleissa on yksistään riittävä syy mennä kasteelle ja käydä rippikoulu.
Samoin kannattaa huomata, että muutosta vastustavat valtaosa on varauksetta esim. kirkon nykyisellä virkakannalla. Kirkosta jo lohjenneisiin ryhmiin he eivät siis siirry.
Näin ollen 3/4 määräenemmistö muutoksen puolesta ei täyty ennen muusta syystä toteutunutta murrosta. Arvelisin kuitenkin että jo kauan tätä ennen kirkkomme virallisen organisaation ulkopuoliset tahot alkavat toteuttaa samaa sukupuolta oleville pareille kirkkohäiden tyyppisiä seremonioita.
Jos sitten kävisi niin, että eduskunta hyväksyisi lakimuutoksen jo tänä vuonna, käynnistyisi kirkossa parin vuosikymmenen mittainen ilmiriita, josta tulee yksi kirkon hajoamisen varsinaisista syistä. Kirkkomme ei ole vielä kypsä siihen, että yhtenäiskulttuurin aika on jo ohi.
Sateenkaari yhteisöillä olisi jo nyt täysi mahdollisuus organisoida itse parisuhteiden siunaustilaisuuksia sellisten henkilöiden toimesta, jotka eivät ole sidottuja kirkkomme pappisvirkaan. Sikäli jos lakimuutos tulee, niin tuskin nämä yhteisöt vuosikymmeniä odottavat vaan ottavat asian omiin käsiin.
Kiitos vastauksesta. Jospa minäkin sitten innostun kirjoittamaan oman skenaarioni.
Näen, että Tahdon2013 liikkeen jättämällä aloitteella on mahdollisuus mennä läpi. Sitä toki uhkaa hallituksen kaatuminen ja ennenaikaisiin eduskuntavaaleihin joutuminen sekä se, saako se suuressa salissa enemmistöä puolelleen. En pidä aloitteen läpimenoa itsestään selvänä. Pidän sen läpi menoa suunnilleen yhtä todennäköisenä kuin sen hylkäämistä.
Meillä on aika tuore ”avoliittolaki” ja adoptiolakikin on vain pari vuotta vanha. Isyyslakia ollaan käsittääkseni päivittämässä, mutta tuskin siten, että vuodelta 1975 peräisin olevaa lakia korvattaisiin kokonaan uudella. Avioliittolaki täyttää pian 100 vuotta, mutta tästä huolimatta en usko, että Suomessa olisi tulisi lähivuosina kovin mittavaa parisuhdelainsäädännön kokonaisuudistusta ainakaan samaa sukupuolta olevien parien avioliiton takia. Viimeksi mainittu on kuitenkin aika yksinkertaisella tavalla lisättävissä nykyiseen avioliittolakiin. Käsittääkseni kansanedustajien jättämä lakialoite oli tehty yhteistyössä oikeusministeriön kanssa.
Sikäli kun nykyinen eduskunta ei kansalaisaloitetta hyväksy, uskon että seuraava tai viimeistään sitä seuraava eduskunta tulee hyväksymään hyvin samansisältöisen lakimuutoksen. Lakimuutoksen kannatus on noussut tasaisesti vuodesta toiseen ja kun ottaa huomioon, että asia on ollut tapetilla jo yli 10 vuotta, mikään ei viittaa siihen, että lakimuutoksen tarve poistuisi tai se muuten haudattaisiin.
Mielestäni kirkolla on jo nyt kiista siitä, pitääkö samaa sukupuolta olevien parien suhde siunata. Teoriassa parisuhteen nimen muuttaminen ei sitä kiistaa oleellisesti muuta. Käytännössä kiista varmasti voimistuu, koska se realistoituu entistä voimakkaammin kysymykseen: voiko kirkko säilyttää relevanssinsa yhteiskunnassa, jos sillä on erilainen avioliittokäsitys kuin ympäröivällä yhteiskunnalla. Kysymys on siinä mielessä koominen, koska homojen kirkkovihkiminen olisi kirkolle äärettömän marginaalinen asia tilaisuuksien volyymilla mitattuna.
Jos kirkko sallisi homoparien vihkimiset, ne keskittyisivät hyvin pitkälle pääkaupunkiseudulle, jossa puolestaan enemmistö kirkon papeista olisi niitä valmis järjestelmään. Uskoisin, että niitä pystyttäisiin pääkaupunkiseudun seurakunnissa järjestämään sulassa sovussa jo tänä päivänä vaikka jokainen seurakunnan jäsen ei niitä suurella riemulla ottaisi vastaan. Asiaan toistaiseksi nurjasti suhtautuvien pohjoisten ja itäisten hiippakuntien tuskin tarvitsisi asialla itseään vaivata. Pitäisin hyvänä saavutuksena, jos näissä hiippakunnissa järjestettäisiin edes yhdet homohäät vuodessa.
Tämä olisi kuitenkin liian helppo ratkaisu, joten helpompi on jatkaa vuodesta toiseen riitelyä aiheesta. Olisi tavallaan aika ironista, jos homoseksuaalisuus kaataisi koko kirkkoimperiumin. Kirkon päätöksenteon ongelma on mielestäni se, että 25% vähemmistö pystyy pitämään koko kirkkolaivaa panttivankinaan.
Jusu
Skenaariosi muistuttaa Ruotsin kirkon ratkaisua, joka on toki käytännöllinen, mutta on mielestäni teologisesti mätä. Näin siksi ettei kirkko voi antaa lupaa sen enempää teologiansa vastaiselle pyhitykselle, kuin antaa kenellekkään lupaa syrjiä toista.
Teologinen este saman sukupuoliseln parisuhteen pyhitykselle joko on tai ei ole. Nähdäkseni tätä asiaa ei voida tulkita adiaforaksi. Pyhitäminen ei siis ole asia, josta voisi todeta että pyhitetään silloin, kun sitä pidetään tarkoituksen mukaisaena ja muutoin ei pyhitetä. Kirkon yksittäinen viranhaltija ei siis voi evätä pyhitystä asiassa jota kirkko teologiansa mukaan pyhittää.
Sikäli jos kahdelle itsenäiselle kirkokunnalle muodostuu asiasta keskinäinen opillinen kiista, ei asian välttämättä tarvitse johtaa keskinäisen alttariyhteyden murtumiseen. Näin siksi ettei parisuhteen pyhitys ole kirkossamme sakramentti vaan sakramentaalinen toimitus. Kirkkojen yhdistymisen esteeksi asia sitävastoin muodostuu.
En siis ainakaan tällä hetkellä tunnista perustetta jolla samassa kirkossa voisi olla asiasta kaksi eri oppia.
Ymmärrän tilanteen, Olen parhaillaan asiakkaan luona ratkaisemassa tilannetta, jossa yritys on vaarassa menettää satojen miljoonien liikevaihdon sen takia, että tuohekehitysosasto ei pysty tekemään tuotetta aikataulussa seuraamalla yrityksen virallista prosessia ja yrityksen virallisen ohjeistuksen mukaan virallisista prosesseista ei saa missään tilanteessa poiketa.
Kamppailtuaan ongelman kimpussa lähes kaksi vuotta, yritys lopulta nimitti projektin johtoon henkilön, jolle annettiin valtuudet ”tehdä tarvittavat toimenpiteet asian ratkaisemiseksi”.
On hämmentävää nähdä, miten helposti asia saatiin ratkaistua ja järjenvastaista, miksi viisaat ihmiset hakkasivat päätänsä seinään järjettömän pitkään osaamatta kiertää itse rakentamiaan esteitä.
Ken luottaa ettei kirkossamee synny mitään murroksia, lukekoon vaika näitä artikkeleita.
https://www.kotimaa.fi/artikkeli/esikoislestadiolaiset-vastustavat-liikkeen-omia-sakramentteja-adressilla/
https://www.kotimaa.fi/artikkeli/luther-saatio-viisitoista-vuotta/
Kumpaankaan em. ryhmään ei väkisin työntämälläkään mahdu kaikki ne, jotka ns.. liberaalit nykyään luokittelee konservatiiveiksi.
Jukka on oikeassa. Kirkossa on paljon kristittyjä, joiden otsaan on lyöty leima ”konservatiivi” ilman sen kummempia kriteerejä. Tuo leima on pääsääntöisesti tarkoitettu negatiiviseksi, millä leimataan sen kantaja vanhoilliseksi, syrjiväksi, kaiken vastustajaksi. Jokainen ajatteleva ihminen näkee, että tuollaiset leimat ovat perusteettomia, valheellisia ja tarkoitettu ajamaan leiman antajan omia agendoja.
Minua aina hieman hämmentää kun ”konservatiivia” oletetaan haukkumasanaksi.
Kuvatessa erilaisia aatteellisia tai poliittisia aatesuuntia usein esitetään ajatus kolmesta suuresta ideologista: konservatismista, liberalismista ja sosialismista.
Konservatismi välttää muutosta ja tukee perinteisiä normeja. Termiä käytetään useimmiten politiikassa kuvaamaan liikkeitä jotka yrittävät säilyttää vallitsevia yhteiskunnallisia näkemyksiä. Arvokonservatismi viittaa yhteisön perinteisten arvojen kannatukseen, konservatiivisuuteen arvojen suhteen.
Liberalismi etsii yhteiskuntaa, jota kuvaa yksilöiden ajatuksenvapaus, rajoitteet hallituksen ja uskonnon vallassa, lain voima, vapaa ajatustenvaihto, vapaaseen yrittäjyyteen perustuva markkinatalous sekä läpinäkyvä hallinto. Arvoliberalismiin kuuluu mm. ihmisoikeudet: sananvapaus, uskonnonvapaus, yhdistymisvapaus, yleensäkin ihmisten oikeus päättää itse omista ei-taloudellisista asioistaan.
Konseravtiivin ”olettaminen” haukkumasanaksi pohjautuu vahvasti vallitsevaan tilanteeseen. Konservatiivi-sanasta on tehty haukkumasana itsen kanssa eri tavalla ajattelevia kristittyjä kohtaan leimaamalla sana negatiivisin varauksin.
Huomioksi Jusulle ettei liberalismi sana varsinaisessa merkityksessä perusta lainvoimaan, vaan julkisen vallankäytön minimointiin ja yksilöiden keskinäkiseen sopimusvapauteen. Klassisen liberalismin ja anarkismin olennaisin ero on siinä, että jälkimmäinen vastustaa myös yksilöiden sopimuksen varaista keskinäistä vallankäyttöä. Kummallekin yhteinen vastakohta on totalitarismi.
Minä ajattelen näistä aatesuunnista tavattoman paljon yksinkertaistettuna siten, että:
konservatismi pyrkii säilyttämään asioiden nykyisen tilan sekä vaalii yhteisön perinteisiä arvoja ja perinteisiä uskomuksia.
liberalismi maksimoi yksilönvapauden ja minimoi valtion roolin. Samalla se kannustaa tekemään päätökset omalla järjellä sen sijaan, että turvaudutaan myytteihin, uskontoihin tai auktoriteetteihin.
anarkismi pyrkii lakkauttamaan valtion, koska se ei hyväksy pakkovaltaa, poliittista auktoriteettia eikä byrokratiaa.
Liberalismin ongelma käsitteenä on siinä, että sitä käytetään myös puhuttaessa vapaamielisestä arvomaailmasta ja jopa muutoshakuisuudesta. Esimerkiksi yhdysvaltojen konservatiivipuolue on enemmän esimerkki klassisesta liberalismista pyrkiessään rajoittamaan liittovaltion roolia kuin että se olisi arvoliberaali siinä mielessä, mitä liberaalilla politiikalla nykykielessä tarkoitetaan.
Jos taas ajatellaan konservatismin historiaa, se syntyi Euroopassa vastapainona ihmisjärkeä, vapautta ja tasa-arvoisuutta korostaneelle valistusajattelulle. Konservatismi arvosteli valistusajattelun ja liberalismin oppia ihmisjärjen kyvykkyydestä selvittää todellisuuden arvoitukset. Tilalle konservatismi asetti uskonnollisen lähestymistavan.
Avioliittoa on hyvin kuvattu yhteiskunnan (kantavaksi) perussoluksi. Pahoinvoinnin mittarina toimii täten sitten ne surkuteltavan suuret eroluvut. Sitäkin huolimatta avioiliitolla on merkittävin yhteiskuntaa rakentava merkitys, koska suvut jatkuvat sitä kautta (laillisesti). Sillä on myös maalliseen regimenttiin kuuluva siunaus, vaikka sen sisällä olisikin eripuraa. Samaa sukupuolta olevat ihmiset voivat olla kavereita, ei aviopari. Sen suhteen on olemassa järjen ja teologian maailmassa vain yksi taso: Mahdotonta.
Niiden, joille kolmitasoisuuden hahmottaminen avioliittokysymyksessä on vaikeaa, kannattaa testata samaa mallia esimerkiksi kysymykseen arkipyhistä.
Kolme tasoa on tällöinkin: 1. lainsäädännöllinen taso, 2. kulttuuritaso, 3. uskonnollis-opillinen eli teologinen taso
otan tarkasteluesimerkiksi juhannuksen ja helatorstain vieton.
Kirkkovuodessa Juhannusta vietetään Johannes Kastajan muistopäivänä ja se ajoitus on puolivuotta ennen joulua. Käytännössä vietämme sitä nykyään kesäkuun 20. ja 26. päivien välisenä lauantaina.
Luukkaan evankeliumin 1:26 mukaan Johannes Kastajan äiti Elisabet oli kuudennella kuukaudella kun enkeli Gapriel ilmoitti Marialle tämän tulevan raskaaksi. Sikäli kun joulu oikealla paikallaan joulukuussa, on juhannus oikealla paikallaan kesäkuussa, mutta ajoitus puoli vuotta ei ole teologisesti tarkka. Juhannuksen vietto aina lauantaina on siten teologisesti mahdollista.
Helatorstaita vietetään neljäntenäkymmenentenä päivänä pääsiäisestä Jeesuksen taivaaseenastumisen muistoksi. Koska Kristus ylösnousu kolmannen päivän aamuna, eli sunnuntaina, on siitä neljäskymmenes päivä aina torstai.
Suomessa helatorstai oli vuosina 1973–1991 siirrettynä edellisen viikon lauantaihin. Silloin sen nimenä oli Kristuksen taivaaseenastumisen päivä. Tuona aikana Kristuksen taivaaseenastumisen päivän ajoitus kirkkolaissa oli ristiriidassa sen teologisen ajankohdan kanssa.
Kirkkovuodessamme pitkäperjantain ja pääsiäisen jälkeen helatorstai ja helluntai ovat selvästi merkittävämpiä päiviä, kuin esimerkiksi juhannus. Tästä huolimatta juhannuksesta on kulttuuritasolla muodostunut näitä merkittävämpi juhla. asia ei ole teologian mukainen, mutta ei varsinaisesti sodi sitä vastaankaan. Asiaan toki vaikuttaa seikka, että myös juhannus aatto, vaikka ei olekaan kirkollinen pyhäpäivä, on määritelty arkipyhäksi.
Kuten helatorstain teologia ei muuttunut silloin kuin päivää vietettiin lakimuutoksen vuoksi lauantaina, ei myöskään avioliiton raamatullinen merkitys muutu lain muutoksen myötä.
Virkakysymyksessä kirkkomme ei oppinsa mukaan liki kahteen tuhanteen vuoteen käyttänyt oikeuttaan vihkiä virkaan sekä naisia että miehiä, vaan käytti oikeuttaan rajata virka vain miehille. Nyt kirkkomme ei enää käytä oikeuttaan rajata virka vain miehille vaan käyttää oikeuttaan vihkiä virkaan sekä naisia että miehiä. Kirkkomme on päättänyt, ettei Raamatun oppi ole kirkossamme muuttunut eikä kirkkomme ollut harjaoppinen ennen virkakannan muutosta eikä ole harhaoppinen myöskään muutoksen jälkeen.
Helatorstain osalta kirkkomme ei vastaavaan kaksoisteologiaan kyennyt. Kykeneekö kenties avioliittokysymyksessä?
Kuvitellaan, että Jeesus astui taivaaseen torstaina 17. toukokuuta. Vuosiluku on luonnollisesti se, minä vuonna se tapahtui ”ensimmäisen kerran”. Mielestäni tämän perusteella on yhtä perusteltua viettää vuosipäivää:
(1) joka vuonna torstaina riippumatta päivämäärästä
(2) joka vuonna toukokuun 17. päivä riippumatta viikonpäivästä
Kun vielä ottaa huomioon pääsiäisen laskentakaavan, voimme olla varmoja, että juhlimme helatorstaina aniharvoin taivaaseenastumisen täsmällistä vuosipäivää.
Sikäli kun tarkoituksena on juhlia vuodesta toiseen eri paikkaan pomppivaa pääsiäistä seuraavaa neljättäkymmenettä päivää, on helatorstai juuri oikealla paikalle. Ja mikään ei tietenkään estä meitä antamasta ajatuksissamme tuolle päivälle erityistä merkitystä.
Sikäli kun emme tiedä edes täsmällistä vuotta jolloin Jeesus on syntynyt tai syntymäpäivän tarkkaa ajankohtaa (Raamatun kuvauksen perusteella keskitalvi lienee kaikkein epätodennäköisin ajankohta), suhtaudun hieman kevyesti argumentaatioon siitä, kuinka tärkeää on juhlia jotain uskonnollista juhlaa juuri jonain tiettynä päivänä.
Käsitykseni mukaan monet pakanajuhlat on ajoitettu luonnon kiertokulun mukaan. Joulu on vuoden pimein aika talvipäivän seisauksen kohdalla ja Juhannus puolestaan valoisin kesäpäivän seisauksen kohdalla. Ei voi olla käymättä mielessä ajatus, että kristinusko olisi halunnut hyödyntää ja korvata nämä pakanajuhlat asettamalla Jeesuksen merkkipäivät keinotekoisesti aivan kuin sattumalta juuri samoille päiville…