Avioliittokeskustelun pattitilanteen syistä

Piispainkokous toivoo eilen julkistetussa avioliittokäsitykseen liittyvässä lausunnossaan kunnioittavaa keskustelua. Sen olennaisia piirteitä ovat on piispainkokouksen mukaan pyrkimys ymmärtää toistensa lähtökohtia, johtopäätöksiä ja perusteluja sekä asiaan keskittyminen. Tässä hieman yritystä analysoida asiaa.

Kirkon ja kulttuurin ajautumiseen avioliittokeskustelussa pattitilanteeseen on nähdäkseni kaksi toisiinsa kietoutuvaa syytä. Lisäksi muutama mietelmä kolmannesta.

1. Autonomia vs. heteronomia. Kulttuurimme ei enää siedä ajatusta, että voisi ja saisi olla olemassa heteronomisia, ts. ulkoa asetettuja rakenteita (hetero tarkoittaa tässä toista kuin itse, ei viittaa heteroseksuaalisuuteen). Kaikki sellaiset nähdään yksilön autonomiaa rajoittavana väkivaltana. Samaan jatkumoon kuuluu mm. käsitys sukupuolesta valintakysymyksenä. Avioliitto jonain Jumalan asettamana pysyvänä rakenteena on tässä katsannossa ulossulkevaa, alistavaa väkivaltaa.

Tilalle tarjotussa ajattelussa avioliitto nähdään jonakin kulttuurin ja sosiaalisten järjestelmien mukaan muovautuvana rakenteena, jonka sisällön kulloinenkin aika ja ihmisyhteisö päättää. Tämä sopii yhteen tiettyjen kirkollisten piirien olemassaololleen hakeman oikeutuksen kanssa, jonka mukaan uskonto on vähän kuin kiva leikki, jolla on ihmisyhteisön kannalta positiivisia vaikutuksia, mutta ei tietenkään totuusarvoa. Uskonto muovautuu ajan mukaan, mm. sen perusteella mitä talous ja valtio milloinkin vaativat. Seurataan aikaa ja myötäillään poliittista painetta. Ehkä kirkolle putoaa jokin muru sieltä päättäjien pöydästä.

Tämän vastakohtana on näkemys, jossa annettu asia voi olla ja on lahja. Ihmisen itsensä ulkopuolelta annettuihin rakenteisiin sisältyy siunaus. Ne helpottavat ihmisyhteisön toimintaa tarjoamalla tarttumapintaa ja suuntaviivoja. Rakenteet eivät ole pakottavia. Pastoraalisista syistä niistä voidaan yksilöllisesti poiketa: Kaikkien ei tarvitse elää rakenteen mukaan, eikä tämä ole väkivaltaa. Rakenne itsessään kuitenkin pysyy.

2. Yhden mallin periaate. Edellisen kanssa kietoutuu yhteen jännitteisesti protestanttisten valtioiden yksimallisuuden periaate. Kaikkien pitää sen mukaan elää saman mallin mukaan. Tämä malli on (ollut) avioliitto. Muulla tavoin elävät outoja. Avioliiton piiriin pääseminen on sosiaalista hyväksyntää, joka on myönnettävä kaikille elämisen muodoille.

Jo Raamatussa ja UT:ssa on kuitenkin havaittavissa, kuinka avioliiton rinnalla on kirkossa muita elämänmuotoja. Seurakunnissa on leskiä ja neitsyitä, jotka omistautuvat laupeudentyöhön ja saavat elatuksen seurakunnalta, toimien piispojen, papiston ja diakonien kanssa. Johannes Kastaja on erämaassa elävä erakko. Näitä erämaahan vetäytyneitä ja heidän yhteisöjään on muitakin ja näistä muotoutuu munkkeus (< monachos, erakko) ja luostarilaitos.

Luostarilaitoksessa ilmenee ajan myötä useita ongelmia, jotka liittyvät mm. omaisuuden kertymiseen luostareille ja siihen, että rikas ja mukava elämänmuoto ja luostareiden toimiminen rikkaiden sukujen ylimääräisten lasten sijoituspaikkana houkuttelee niihin paljon ihmisiä, joilla ei ole luostarielämään kutsumusta. Reformaatio arvostelee ankarasti luostarilaitoksen väärinkäytöksiä. Kuitenkin luterilaisillakin alueilla jotkut luostarit saivat jatkaa toimintaansa reformoituina, Suomessa ensin Naantalin birgittalaisluostari. Kruunu takavarikoi silti ajan mittaan miltein kaikkialla luostarien varat ja maat.

Harvoja poikkeuksia lukuunottamatta luostareiden toiminta lakkaa reformaation myötä. Avioliitosta tulee miltei ainoa hyväksytty elämisen malli. Yksin eläneitä naisia ja muita outoja vainotaan noitina ym. epäilyttävinä. Osittain tämän on katsottu liittyneen kruunun tarpeisiin kasvattaa väestöä sotien ja talouden tarpeisiin. Kirkko pistetään työhön kasvattamaan valtiolle paljon kansalaisia.

Monta sataa vuotta protestanttisilla alueilla kestänyt yhden mallin periaate heijastuu siihen, että sen sijaan että rakennettaisiin useita rinnakkaisia erilaisia elämänmalleja, outouden ja hyväksynnän ongelma yritetään ratkaista ahtamalla kaikki elämänmallit ainoan hyväksytyn, avioliiton piiriin. Avioliiton omaa uniikkia luonnetta tiettynä isyyteen, äitiyteen ja perheen perustamiseen liittyvänä kutsumuksena ei tunnusteta.

3. Kysymys avioliiton luonteesta annettuna instituutiona on eri asia kuin kysymys homoseksuaalisen käyttäytymisen (joskus myös halun) synnillisyydestä. Avioliiton oman uniikin luonteen arvostaminen kristillisenä instituutiona ei suoranaisesti liity tähän. Suomalaisessa keskustelussa nämä asiat on kuitenkin sotkettu toisiinsa. Kristillisen syntiopin on annettu latistua kysymyksestä sielun liikkeiden syvimmistä motivaatioista, joita kaikkia ei voi itse valita (Netflix-sarja Darkin sanoin: tahto ei tahdo mitä se tahtoo) kysymykseksi siitä, mitä saa tehdä. Tällainen pintapuolinen syntioppi on helppo liittää käsitykseen, että jos ei pidä jotakin jonakin, kysymyksessä on aivan ilmeisesti syrjintä. Loppupeleissä tämä kostautuu tietenkin kirkolle, joka ei pysty enää puhumaan synnistä mielekkäällä tavalla. Ihmiset etsivät siten apua syvimpiin mielenliikkeisiinsä syvyyspsykologialta. Miksi kirkollinen syntipuhe vaikuttaa latteammalta kuin Sopranos? Niinpä.

8 kommenttia

  • Pekka Väisänen sanoo:

    Päästiinkö eteenpäin vai tipahdettiinkö pyllylleen.

    Asia voi olla katsojasta kiinni mutta jotakin syntyi. Nyt papit voivat käsikirjaa luvalla käyttää samansukupuolisessa konsensuksen vahvistamisessa halunsa mukaan soveltuvasti.

    Näin rukousten ja siunauksen subjekti statuksessa saadaan viitoittaa minne pappi sen parhaaksi tahtoo lähettää. Kätevää on myös kirkolliskokouksen huomaaminen jolloin ikäviä asioita ei tarvitsee tuoda nähtäville tuumaamista varten käsikirjan sanoituksissa.

    Oleellinen asia huomattuna on toki lainhoitovelvoitteen katsominen kun kerran oikeus papille on annettu kirkollisessa vihkimisessä.

    Onko jotakin nyt synnytetty on kysymys paikallaan.

    Ilmoita asiaton kommentti
    • Pekka Väisänen sanoo:

      Tulosta voi himmentää se ettei Piispojen lupauksilla ole kyse kirkollisesta vihkimisestä vaan konsensuksen vahvistamisesta samanmielisyyden ymmärtämisessä samansukupuolisessa asiassa.

      Piispojen lupauksilla pappi ei myöskään voi luvata kirkon siunausta enempää kuin sen alttarin siunausta.

      Ilmoita asiaton kommentti
  • Sari Weckroth sanoo:

    Hyvä puheenvuoro. Kiitos.

    Ilmoita asiaton kommentti
  • Kari Paukkunen sanoo:

    Hyvä blogi, kiitos. Monia ajatuksia herättäviä näkökulmia. Pattitilanteen synnyn taustat näyttävät selkeiltä. Miten pattitilanne laukaistaan?

    Ilmoita asiaton kommentti
  • Matti Pulkkinen sanoo:

    Hyvä Ilmari Karimies! Minusta on hyvä, että haluat etsiä ratkaisua evankelis-luterilaista kirkkoa vaivaavaan ongelmaan kiihkottoman analyyttisesti. Sinun ajatuksissasi ei mielestäni ole myöskään mitään vikaa.

    En ole protestantti, joten en mielläni edes puutu kirkkonne ongelmiin ja toivon, että teidän keskuudessanne ei synny skismaa. Ne on helppo saada aikaan, mutta lähes yli-inhimillisiä sovittaa. Minun itäinen kirkkoni ja roomalaiskatolinen kirkko ovat olleet vihoissa vuodesta 1054, joten toivon, että ette tee samoja virheitä, mitä kirkossani on tehty ja tehdään edellen.

    Katolisille ja meille ortodokseille avioliitto on sakramentti tai mysteeri (käymme pientä kinaa nimityksestäkin), mutta sellaisena se on olleellisesti hyvin toisenlainen, kuin luterilainen avioliittoinstituutio. Raamattu ei ole sellaisenaan koskaan määritellyt avioliittoa kovin tarkasti. Avioliittoinstituutio kristillisessä maailmassa periytyy yksityiskohdissaan roomalaisesta oikeudesta, joka määritteli sitä omaisuuden hallinnan ja perimisen muotona.

    Jos tarkastelemme Suomessa reformaation jälkeen noudatettua avioliittolainsäädäntöä, löydämme siitä paljon määräyksiä, joita meidän on vaikea ymmärtää. Esimerkiksi puhdasoppisuuden ajalla papin virkaan nimitetyn voitiin määrätä naimaan edeltäjänsä leski tai tytär tämän toimeentulon turvaamiseksi. Omaisuudeton nainen olisi joutunut todella vaikeaan tilanteeseen. Jos tarkastelemme vuoden 1734 lain naimakaarta sellaisena kuin se säädettiin, törmäämme sääty-yhteiskunnan pikkutarkkoihin määräyksiin avio-oikeudesta.

    Koska reformaation jälkeen avioliitto ei ollut sakramentti, maallisella vallalla oli suuri vapaus määritellä avioliittoinstituutio. Raamatusta on hyvin vaikea johtaa sellaista avioliitoinstituutiota, joka maassamme perustui vuoteen 1929 asti voimassa olleeseen naimakaareen.

    Minusta ei historiallisesti katsoen ole ongelmallista, jos protestanttiset kirkot seuraavat samaa sukupuolta olevien vihkimisessä samaa käytäntöä, jossa avioliiton ehdot määrittelee maallinen lainsäädäntö. Olen pelkästään iloinen, jos kirkossanne voidaan vihkiä mies- tai naispareja. Minun kirkossani sakramenttia ei käytönnössä voida muuttaa, joten tässä suhteessa pidän reformaatiota jopa hyvänä asiana.

    Ilmoita asiaton kommentti
    • Kari Paukkunen sanoo:

      Matti Pulkkinen, “Katolisille ja meille ortodokseille avioliitto on sakramentti tai mysteeri (käymme pientä kinaa nimityksestäkin), mutta sellaisena se on olleellisesti hyvin toisenlainen, kuin luterilainen avioliittoinstituutio. Raamattu ei ole sellaisenaan koskaan määritellyt avioliittoa kovin tarkasti.”

      Koska Raamattu ei sinun mielestäsi määrittele avioliittoa kovin tarkasti (sitä sanaa ei Raamatussa käytetä), niin miten ortodoksit ovat päätyneet omaan käsitykseensä, jota eivät voi muuttaa? Olet kuitenkin iloinen Suomen luterilaisen kirkon avioliitto käsityksen muuttumisesta toiseen suuntaan?

      Ilmoita asiaton kommentti
  • Matti Pulkkinen sanoo:

    Hyvä Kari Paukkunen! Ortodoksisessa kirkossa avioliittoa ei ole koskaan määritelty kovin tarkasti, koska se on osa perinnettä ennen kirkolliskokouksia; ts. jotain joka on aina ollut. Vihkimiselle on vakiintunut kaava miehelle ja naiselle. Perinteisesti vain mies ja nainen voidaan vihkiä.

    Avioliiton teologinen selitys liittyy ortodoksiseen pelastusoppiin, jossa pelastuminen on jumalalliseksi tulemista. Mies ja nainen yhdistyvät tuonpuoleisessa Jumalan yhteyteen. Ortodoksinen avioliitto jatkuu kuoleman jälkeenkin Jumalan valtakunnassa.

    Koska ihmiset ovat vain ihmisiä, maan päällä voi sattua avioeroja. Kirkko voi vihkiä eronneen uudelleen, mutta tässä on rajoituksensa.

    Ortodoksisessa kirkossa tätä lähes 2000 vuotta vanhaa traditiota voitaisi muuttaa vain, jos kaikki kirkot ovat koolla ekumeenisessa kirkolliskokouksessa, ja tämä kirkolliskokous hyväksyttäisiin myöhemmin ekumeeniseksi.

    Ilmoita asiaton kommentti
  • Kirjoittaja

    Ilmari Karimies
    Ilmari Karimies

    Lutherin uskokäsityksestä väitellyt teologian tohtori. Toiminut Helsingin piispan teologisena sihteerinä, kirkolliskokouksen perustevaliokunnan sihteerinä sekä kahdessa pohjoismaisessa luterilais-katolisessa dialogikomissiossa. Reformaation teologian tuntiopettaja Avoimessa yliopistossa.