[Miikka Ruokanen:] Simo Juntunen esitti Hengellisen Kuukauslehden (5/2013; Kotimaa24 10.5.) pääkirjoituksessaan, että luterilaisuudessa avioliitto kuuluu ns. maallisen järjestyksen piiriin. ”Vihkiessään avioliittoon, kirkko ja sen papit toimivat maallisella alueella, mutta siunatessaan vihittyjä ja rukoillessaan avioliiton solmineiden puolesta, he toimivat hengellisellä alueella,” hän toteaa.
On totta, että kristilliseen teologiaan ei kuulu opetusta siitä, millaisin juridisin sopimuksin ja ulkonaisin muodoin avioliitto solmitaan. Tämä on kustakin kulttuurista riippuva yhteiskunnallisen lainsäädännön asia.
Simo Juntusen argumentaatiossa on kuitenkin kaksi suurta ongelmaa.
Ensinnäkin, vaikka luterilaisuudessa avioliitto ei ole sakramentti, se on kuitenkin syvästi teologinen realiteetti, joka on olennainen osa luomisen teologiaa ja Raamatun ihmiskäsitystä. Avioliitto ei ole pelkästään yhteiskunnallinen eettinen sopimus, vaan olennaisesti myös uskonopillinen todellisuus: Jumalan luomistyöhön perustuva, ihmisen olemukseen kuuluva Jumalan asettama ja siunaama instituutio.
Vaikka avioliiton solmiminen ja aloitus ovatkin yhteiskunnallisia sopimuksia, kristillisessä vihkimyksessä aviopuolisoiksi julistaminen ja avioliiton siunaaminen ovat toisistaan erottamattomia. Avioliiton konstituutiota (perustusta ja olemusta) ja sen puolesta rukoilemista ei voi erottaa toisistaan, kuten Juntunen tekee. Ei voida sanoa, että edellinen olisi vain ”maallinen” ja jälkimmäinen ”hengellinen” realiteetti. Molemmat ovat osa ehjää, jakamatonta avioliittoteologiaa.
Kaikki suuret protestanttiset kirkot opettavat vahvaa avioliittoteologiaa, eivät siis vain katolinen ja ortodoksinen kirkko. Vaikka avioliitto yhtäältä onkin kulttuuriin sidottu eettinen järjestys, se samanaikaisesti ja erottamattomasti on myös syvä teologinen ja hengellinen realiteetti. Martti Luther opetti, että avioliitossa Jumalan molemmat regimentit, maallinen ja hengellinen, ovat samanaikaisesti läsnä.
Toiseksi, näkemys ”maallisen” ja ”hengellisen” tai ”järjen” ja ”uskon” jyrkästä toisistaan erottamisesta on vanhanaikainen. Nykyinen teologinen, eettinen ja filosofinen tutkimus korostavat, että kaikki ajattelutottumuksemme, arvomme ja normimme ovat joko tietoisesti tai tiedostamattamme ympäröivän kulttuurin ja yhteiskunnan uskomusten ja traditioitten vaikutuksen alla.
Eli ajattelutapamme, arvomme ja normimme ovat ns. kontekstuaalisia todellisuuksia: kulttuurimme uskontoineen ja uskomuksineen vaikuttaa vääjäämättömästi sekä yhteisöllisiin että yksityisiin arvoihimme. Yhteiskunnalliset arvot eivät voi perustua kokonaan ns. ”puhtaaseen järkeen” ja tähän nojaavaan uskomusneutraaliin autonomiseen ”luonnolliseen moraalilakiin”. Luonnollisen moraalilain ideaa voidaan käyttää vain rajatussa, ei absoluuttisessa merkityksessä.
Se mitä länsimaisessa teologiassa on kutsuttu järkeen perustuvaksi luonnolliseksi moraalilaiksi, on itse asiassa varsin pitkälle eurooppalaisen humanistis-kristillisen kulttuurin tuotos. Luonnollinen moraalilaki näyttäytyy aika erilaisena esim. afrikkalaisessa, intialaisessa tai kiinalaisessa kulttuurissa.
Arvojen ja normien voimakas erottaminen kirkon uskosta voi myös olla käytännössä vaarallista. Tästä selkein esimerkki olivat 1930-luvun ns. saksalaiset kristityt, joka korostivat ”puhtaaseen järkeen” nojaavia isänmaallisia arvoja. Kuvitellun uskontoneutraalin arvomaailman tilalle hiipivät poliittisen yhteiskunnan uudet pakanalliset arvot. Uskomusneutraaliksi luultu tyhjiö täyttyi uusilla uskomuksilla.
On olemassa suuri vaara, että luterilaiselle avioliittoteologialle on nyt käymässä samoin.
– Miikka Ruokanen –
Dogmatiikan professori, Helsinki & Nanjing
”Se mitä länsimaisessa teologiassa on kutsuttu järkeen perustuvaksi ”luonnolliseksi moraalilaiksi, on itse asiassa varsin pitkälle eurooppalaisen humanistis-kristillisen kulttuurin tuotos. Luonnollinen moraalilaki näyttäytyy aika erilaisena esim. afrikkalaisessa, intialaisessa tai kiinalaisessa kulttuurissa.”
Olisi ollut ehkä lähempänä tottuutta sanoa järjestyksessä kristillis-humanistinen kultuurimme. sillä sen kristillisen kulttuurin, jonka moraalin laatu ei ollut 1790-vuoteen laajasti ottaen kovinkaan kehuttava, sai nykyiselle tasolleen humanismista nousseet ateistis-deisiset renessanssi ja valistus,
joita Kiina, Intia ja Afrikka eivät ole tarvineet, sillä niiden omat kulttuurit eivät oleet vajoneet aivan yhtä syvälle kauheuksiin kuin mihin kristillinen kulttuuri historiansa etenkin 1800 ensimäisen vuoden aikana ja joka kulttuuri myös synnytti kaksi kauheata maailmansotaa aloittajana yksi Euroopan kristillisimmistä maista.
Keskustelun häviää se, joka pelaa natsikortin…
Entäs sitten toi avioero. Onko sekin ”syvästi teologinen realiteetti”?
Minun on vaikea ymmärtää sitä, että jos joku puhuu perinteisen avioliiton puolesta, niin se heti tyrmätään.
Avioliitto, perhe ja niiden tuoma yhteys ja turva ovat yhteiskunnan perusyksiköitä.
Käsitys avioliitosta on alkanut rapautua rintarinnan seksuaalisen vapautumisen kanssa ikäänkuin seksi olisi parisuhteen ainut tarkoitus. Seksuaalietiikka on löystynyt niin että syrjähyppyjä pidetään aivan normaaleina ja osin niistä johtuvia parin vaihtoja samoin.
Avioliitto on kahden kauppa, mutta siihen kytkeytyy paljon muutakin, lapset, vanhemmat, suvut. Sillä on myös taloudellinen ulottuvuus jne. Samoin hengellinen.
On yhteiskuntia, joissa on kokeiltu yhteistalouksia (kolhooseja) eri muodoissa, mutta ovatko ne tuoneet onnea sen enempää ihmisille kuin yhteiskunnallekaan. Päinvastoin.
Olen syvästi huolissani yhteiskuntamme avioliittokäsityksen murenemisesta.
Hyviäkin faktoja voi tosi kätevästi torjua mielestä nimittämällä niitä natsikortiksi. Näin voi kirkon ikävät uudistusvirtaukset ja selvät analogiat siirtää keskustelusta syrjään.
Poliittisen historian puolella se ei tulisi kuuloonkaan ilman, että asianomainen itse leimautuu sympatisaattoriksi. Englannissa Irving koetti kieltää holocaustin, mutta ajautui nopeasti tiedeyhteisön ulkopuolelle.
Käsitys avioliitosta on muuttumassa/muuttunut kulttuuripiirissämme. Luterilaisuudessa on vanhastaan arvostettu ns. jatkuvan luomisen ajatusta. Olisiko niin, että luomisessa asetettiin alati uusia muotoja saava avioliitto?
Asiasta enemmän ks. Vesa Hirvosen artikkeli Kirkon kellarissa sekä Antti Yli-Oppaan väitöskirja avioliiton teologiasta Suomen ja Englannin kirkoissa.
Missäs Heilkki Leppä olet tässä ketjussa natsi-kortin nähnhyt?
Itsekin ihmettelin hetken samaa, mutta tästä sen löysin:
”Arvojen ja normien voimakas erottaminen kirkon uskosta voi myös olla käytännössä vaarallista. Tästä selkein esimerkki olivat 1930-luvun ns. saksalaiset kristityt, joka korostivat ”puhtaaseen järkeen” nojaavia isänmaallisia arvoja. Kuvitellun uskontoneutraalin arvomaailman tilalle hiipivät poliittisen yhteiskunnan uudet pakanalliset arvot.”
Pistetään nyt ”taleban”-kortti pöytään eli mitä se olisi ns ”kristillisessä” maassa?
Eikö pakko uskoa eli olisi pakko kuulua samaan uskontoon kaikkien maassa asuvien?? Tätä pidettäisiin yllä pakko kasteella ja ei annettaisi kastamattomille kansalaisoikeuksia, näinhän se voisi mennä vai onko näin toimittukin????
Tuo avioero vieläkin mietityttää, vaikka siihen ei näy uskallettavan ottaa kantaa. Onhan niitä eronneita ollut piispoissa, jos siihen virkaan pyrkivissäkin. Jotkut ovat jopa eronneet virastakin sen vuoksi. Jeesus ei oikein hyväksynyt sitä. Mutta kun uusi akka on mielenkiintoisempi kuin vanha ja jo kulunut. Onko avioero Jumalan tahdon mukaista? Enpä usko.