Avioliitto kirkolliskokouksessa

Vesa HirvonenKirkolliskokous hyväksyi torstaina 5.11.2015 yleisvaliokunnan mietinnön 3/2015 edustaja-aloitteesta 2/2015, joka koski uutta avioliittolakia.

Mietinnössä on paljon myönteistä. Siinä kuvataan melko huolellisesti kirkon aiempia kannanottoja, joskaan niiden puutteita ei juuri huomioida. Mietinnössä myös todetaan ilmeisesti ensimmäisen kerran yhteisesti, että avioliitosta on kirkossa eri näkemyksiä. Kirkon aiemmissa yhteisissä lausunnoissa eri näkemykset eivät ole saaneet sijaa.

Hyvää on myös suhteellisuudentajun säilyminen näkemyserojen keskellä. Valiokunta toivoo uskonyhteyden säilyvän kirkossa: ”Perimmäisenä tavoitteena on, että vaikeissakin tilanteissa kirkon jäsenet kokoontuvat rukoilemaan yhdessä, viettävät yhteistä jumalanpalvelusta, puhuvat kunnioittavasti toisistaan ja pyrkivät säilyttämään keskinäisen yhteyden yhteisessä uskossa ja rakkaudessa.” (s. 21)

Myös valiokunnan varsinaiset esitykset ovat hyviä. Ensiksikin kirkkohallitukselta pyydetään tarkempaa oikeudellista selvitystä avioliittolain seurauksista. Toiseksi pyydetään piispainkokoukselta selontekoa kirkolliskokouksen ja piispainkokouksen aikaisempiin lausuntoihin perustuvasta avioliittokäsityksestä, kaikkien ihmisarvosta ja papin velvollisuuksista. Pidän tärkeänä, että tuleva selonteko huomioi myös lausuntojen ongelmat ja sen, että avioliittokäsityksestä, ihmisarvosta ja papin velvollisuuksista on kirkossa eri näkemyksiä. Kolmanneksi kirkkohallitukselta pyydetään keskustelumallia ja aineistoa. Keskustelu on erittäin tarpeen. Neljänneksi kirkkohallitukselta pyydetään avioliittoaiheista tutkimusta, mikä on myös tervetullutta.

Mietintöön sisältyy myös ongelmia. Suurin ongelma nähdäkseni on se, että mietinnön lähtökohta on vanhoillinen ja autoritaarinen: valiokunta on ottanut tehtäväkseen selvittää, ”mikä on Suomen evankelis-luterilaisen kirkon käsitys avioliitosta” (s. 3). Ilmaus ”kirkon avioliittokäsitys”/”kirkon avioliittokanta” esiintyy tekstissä eri muunnoksin lähes 20 kertaa. Onko kirkolla ylipäätään tarpeen olla yhtä ja yhteistä ”avioliittokäsitystä”? Miten odotus sellaiseen ”yhdessä sitoutumisesta” (s. 9) sopii yhteen omantunnonvapauden korostuksen (s. 15) ja aitoon keskusteluun (jota esitetään) pyrkimisen kanssa? Kirkon linja on jo pitkään ollut kunnioittaa jäsentensä omantunnonvapautta ja vapautta ottaa itse kantaa ihmiselämän kysymyksiin kultaisen säännön valossa. Edellytetäänkö kirkon jäseniä nyt omaksumaan yksi yhteinen ”kirkon kanta” avioliittoon? Luterilaisen teologian ja omantunnonvapauden periaatteen valossa kirkon ei ole tarpeen pitää kiinni yhteisestä avioliittokannasta eikä edes keskusteluissa etsiä sellaista.

Toinen ongelma nähdäkseni on, että toisin kuin valiokunta arvelee, luterilaista avioliittokäsitystä ei ole selvitetty riittävästi teologiankaan osalta. Tästä olen kirjoittanut toisaalla. Kolmas ongelma nähdäkseni on, että mietinnön tulkinta kirkkolakia ja -järjestystä juridisesti alempien asiakirjojen (esim. kirkkokäsikirja) asemasta on puutteellisesti pohdittu.

Neljäs, huomattavan vakava ongelma on, että uuden avioliittolain seurauksia ei ole pohdittu eräin olennaisin osin. Mietinnössä tehdään kyllä selkoa siitä, mikä on kirkon käsitys avioliitosta ja kirkollisesta vihkimisestä. Mietinnöstä puuttuu sen sijaan lähes täysin arviointi samaa sukupuolta olevien siviiliavioliittojen seurauksista kirkolle. Ilmeisesti ainoa asiaa koskeva kohta kuuluu näin:

”Uusi avioliittolaki suurelta osin kumonnee lain rekisteröidystä parisuhteesta. Siksi syntyy tarve päivittää piispainkokouksen ohjetta, mikäli sitä halutaan edelleen soveltaa.”

Valiokunta ei kuitenkaan tee tätä asiaa koskevaa esitystä piispainkokoukselle. Miten kirkko siis tulee suhtautumaan kyseisiin avioliittoihin? Valiokunta ei pohdi myöskään seurauksia, joita samaa sukupuolta olevien parien mahdollinen sulkeminen kirkollisesti vihittävien parien joukosta saattaa merkitä. Millaisen viestin se lähettää seksuaalivähemmistöille? Millaisen viestin se lähettää kaikille kirkon jäsenille ja yhteiskuntaan? Kirkollinen vihkikäytäntö alkaa näyttää syrjivältä. Haluavatko heteroparit tulevaisuudessa osallistua syrjivänä pitämäänsä käytäntöön? Romahtaako kirkollisesti vihittävien määrä entisestään? Olisiko piispainkokouksen selontekoa laatiessaan syytä pohtia uuden avioliittolain seurauksia näiltäkin osin?

Vesa Hirvonen
Tulkaa kaikki -liikkeen koordinaattori

  1. Lainaus: ” Suurin ongelma nähdäkseni on se, että mietinnön lähtökohta on vanhoillinen…”

    Jos kaikkea lähdetään säätämään eri tavoin kuin Sanassa on tyyliin ”tuo ja tuo on minusta vanhoillista tai ei miellytä minua” niin ollaan loputtomassa suossa. Kyllä idea kaiken kaikkiaan on että me sopeudumme Sanaan eikä toisin päin.
    Raamattu on mielestäni hyvin selkeä siinä mikä on miehen ja naisen liitto enkä näe mitään syytä lähteä vesittämään kirkon avioliittokantaa siitä poikkeavaksi.
    Ensisijaisesti voidaan miettiä millaisen viestin kirkko lähettää jos se myy Raamattunsa maailmalle ja seuraa poliittisia vaikuttimia sen sijaan.

    • Kysymykset vanhoollisuudestat tai udistuksellisuudesta ovat toisarvoisia verrattuna siihen, mikä on tunnustuksen mukaista ja mikä ei.

      Jos jossakin asiassa on toimittu tietyllä tavalla satoja vuosia, ei ole mikään pakko toimia samoin vastakin, jos myös uusi käytäntö vastaa kirkon tunnustusperustaa.

      Sitävastoin jokainen muutos, vähäinenkin, joka poikkea kirkon tunnustuksesta on aina askel kohti harhaa.

      Kirkon tunnustus nojaa yksin Raamatuun. Ei perinnäissääntöihin eikä Raamatun ulkopuoliseen ihmisviisauteen.

      Tunnustuksemme mukaisesti Jumala alun perin tarkoitti avioliiton miehen ja naisen väliseksi, kuten kirjoitettu on. Muunlainen avioliitto ei vastaa tätä tarkoitusta, vaan perustuu ihmissäädökseen. Tätä ihmissäädöstä toki on kunnioittava maallisen lain edessä, mutta ei maallisella läinsäädännöllä pidä muokata Jumalan Sanaa. Kirkko pysyy tunnustuksessaan vaikka valtion laki on toinen.

  2. Naispappeus oli luopumista kirkon periteestä. Perinteestä luopuminen johtaa meitä luopumaan myös Raamatun auktoriteetin periaatteesta. Tästä periaatteesta luopuminen johtaa väkisinkin monista muistakin asioista luopumiseen. Lopulta olemme täysin rähmällään perustavaalaatua olevien periaatteiden kieltämisen edessä. Tämä kehitys pakottaa lopulta luopumaan myös kirkon perustuksista. Jo nyt tämä lopputulos on hyvin nähtävissä.

    • Pekka Pesonen
      Perinne ja Raamatun auktoriteetti eivät ole sama asia. Luther opasti meitä lukemaan itse Raamattua ja saarnaamaan suoraan Raamatusta. Se mitä Raamatussa lukee on paljon olennaisempaa kuin se, mitä meistä edellinen tai sitä edellinen sukupolvi on kenties saarnannut.

      Avioliitto -kysymyksestä tunnustuskirjamme toistavat sitä samaa mitä on luettavissa myös suoraan Raamatusta ja kirkkomme järjestys on tunnustuksemme mukainen. Jokainen sukupolvi voi löytää saman vastauksen aina uudelleen Raamatusta.

      Pappisvirka kysymyksessä Raamattua auktoriteettina pitävä voi päätyä useampaankin eri johtopäätökseen. Raamatusta löytyy paimenvirka, mutta ei suoraan kirkkojärjestyksemme mukaisesta pappisvirkaa. Augsburgin tunnustuksen mukaisesti kirkkoon on asetettu asianmukaista kutsua edellyttävä evankeliumin opettamisen ja sakramenttien jakamisen virka. Tunnustuksen puolustuksen mukaan myös pappisvihkimys on osa kirkollistä järjestystä, mutta kuuluu kuitenkin inhimillisen järjestyksen piiriin. Sakramenttien pyhyys ei riipu niiden toimittajan pyhyydestä.

    • Pesonen: ”Naispappeus oli luopumista kirkon periteestä. Perinteestä luopuminen johtaa meitä luopumaan myös Raamatun auktoriteetin periaatteesta.”

      Tulevaisuus on täynnä uusia perinteitä kun vanhat kuolevat pois.

  3. Pitää siis vääntää rautalangasta tämä rakenne juttu. Evakeliumi on elävä ja voimallien. Se saa sydämet hehkumaan rakkaudesta Jeesukseen. Miksi tätä hehkua on maassamma niin vähän? Siksi ettei oivalleta miten evankeliumi toimii – ja vaikuttaa. Evankeliumilla kun on oma toimintaperiaatteesa. Tietyt periaatteet on oltava voimassa, jotta evk. voi tuottaa iloa, rauhaa ja sitä rakkauden hehkua. Nimittäin Pyhän Hengen tulee johtaa meidän askeleemme sanaan ja sen kautta Jeesuksen ristin luo vapautuaksemme taakoistamme. Muutoin ei hekua synny.

    Entäpä jos tuo ensimmäinen askel jätetään pois. Miten muut askeleet voivat sen jälkeen toteutua. Niinpä nytkin kristikansamme sanoo iloitsevansa ja riemuitsevansa. Mitenkään se ei kuitenkaan heissä näy. Hehku puuttuu. Jotakin olennaista on unohtunut. Tarvitsemme Jumalan sanan arvostamisen periaatetta. Jotta Jumalan sana voi puhutella meitä ja avata evk:n salaisuuden.

    • Sanaa ja sakramentteja välineinä käyttäen lahjoitetaan Pyhä Henki, joka niissä, jotka kuulevat evankeliumin, vaikuttaa uskon missä ja milloin Jumala hyväksi näkee.

      Sinun tai minun ei ole lupa asettaa Jumalalle lisäehtoja missä ja millloin Hän hyväksi näkee.

    • ”Evankeliumilla kun on oma toimintaperiaatteesa.” Evankeliumi ei ole kone eikä Pyhä Henki ole sitä käyttävä polttoaine. Jumalan mahdollisuudet eivät ole kiinni siitä, ymmärrämmekö me Hänen periaatteitaan.

    • Mitä Martti Pentti tuolla tarkoitat? Eihän mihinkään koneeseen Pekka Pesonen viitannut vaan Jumalan sanan arvostamisen puutteeseen nykyisin. Siinä olet oikeassa, että Jumalan mahdollisuudet eivät ole kiinni meidän kenenkään ymmärryksestä.

  4. Mitä enemmän evankeliumia tutkin sen ihmeellisemältä sen ”koneisto” näyttää.
    Sehän on ilosanoma suomeksi. Miksi tämä ilo on niin vähän esillä. Pappi sanoi kirkossa, että iloitsemme ja riemuitsemme siitä. Mitenkähän riemuitaan, niin ettei kukaan huomaa sitä? Eli evankeliumi ei ole todella vaikuttanut kuulioissa elämää ja uskoa. Sitä on kuultu vain järjellä ei sydämellä. Miksikö näin on? Siksi ettei evankeliumi ole näitä kuulioita oikeasti edes vapauttanut synnistä ja kuolemasta. Jotakin on jäänyt huomaamatta. ilosanoma on ilosanoma vain niille jotka ovat kokeneet jotain uhkaa, jonka evk on poistanut. Vain siitä syntyy spontaani ilo ja jopa riemu. On siis ensin oltava jokin uhka, jotta evankeliumi voi synnyttää iloa ja jopa riemua. Tässä on yksi näistä ”mekanismeistä”, joita on useita muitakin. Ei evankeliumi vaikuta mitään jollei sen sanoma millään tavalla kosketa.

  5. Jos kerran evankeliumi ei mielestänne ole lainkaan uhattuna, niin miksi vastustatte asiaa. Eikös Martti esittänyt, että muut asiat saavat kirkossa muuttua, mutta evk.ei.
    Juuri evk.n muuttamisen tähden olen asiaa vastaan.
    Mikäli kirkko hyväksyy asian, niin evankeliumikin on ennepitkää uhattuna. Tilalle tulee toinen ”evankeliumi” joka hyväksyy sellaista minkä Raamattu kieltää.

Kirjoittaja

Tulkaa Kaikki
Tulkaa Kaikkihttps://tulkaakaikki.net/
Blogiin kirjoittavat Tulkaa kaikki -henkiset seurakuntavaikuttajat eri puolilta Suomea, kukin omissa nimissään. Yhteistä meille on pyrkimys toimia kirkossa avarakatseisesti lähimmäisyyden hengessä. Tulkaa kaikki -liikkeen perusajatuksen mukaisesti haluamme herättää rehellistä keskustelua kirkon perustehtävästä, lisätä kirkollisen päätöksenteon avoimuutta ja luoda siltoja eri tavoin ajattelevien välille.