Avioliiton totuus ja valhe - vai jokin kolmas tie?

Ns. tasa-arvoinen avioliittolaki tulee menemään läpi eduskunnassa. Se on mielestäni aivan varma asia. Siinä asiassa saattaa olla jo tässä vaiheessa turha potkia tutkainta vastaan.

Mikään sekulaari argumentti ei tunnu purevan tasa-arvoista avioliittonäkemystä vastaan. Raamatulla taas ei voi sekulaarissa maailmassa perustella uskottavasti mitään - ellei se ole yleisesti hyväksytyn järjen mukaista. Raamatun totuudet harvoin ovat - lähtien jo Jumalan olemassaolosta.

Piispa Björn Vikström on oikeassa siinä, että kirkon ei ole pakko säilyttää vihkioikeutta, koska avioliittoon vihkiminen on selkeästi yhteiskunnallinen instituutio. Se on myös selkeä yhtenäiskulttuurin jäänne.

Sen sijaan kirkko voi eduskunnan päätöksestä huolimatta itse päättää, millaisen opetuksen avioliitosta se voi hyväksyä oman tunnustuksensa mukaisena. Se on valtiosta irrallisen ja itsenäisen kirkon oikeus.

Jos kirkkomme valitsee katolisen ja ortodoksisen sekä anglikaanisen kirkon tien ja pitäytyy opetuksessaan perinteiseen avioliittonäkemykseen yhden miehen ja yhden naisen välisenä liittona, se merkitsee sitä, ettei kirkko silloin voi edes siunata muita avioliittoja (vaikka anglikaaneilla ja meillä luterilaisilla avioliittoon vihkiminen ei olekaan sakramentti).

Tällä ratkaisulla taas olisi mielenkiintoiset seuraukset kirkon sisällä. Osa kirkon jäsenistä tietysti pettyisi, kun heidän unelmansa yhdenvertaisesta avioliitosta jäisi ilman kirkollista siunausta. Toinen osa kokisi varmaan saaneensa jonkinlaisen torjuntavoiton, kun perinteinen kristillinen käsitys avioliitosta jäisi kirkon viralliseksi opetukseksi, vaikka valtio uuden avioliittolain säätäisikin.

Mikäli taas Suomen ev.lut. kirkko valitsee esim. Ruotsin kirkon tien ja muuttaa perinteistä opetustaan avioliitosta sekä näin ollen sallii myös samaa sukupuolta olevien liittojen kirkollisen vihkimisen / siunaamisen, vihkioikeudesta luopumisessa ei olisi mitään mieltä. Sehän olisi taas yhtenäinen valtion lainsäädännön kanssa.

Ellei sitten kävisi niin, että Suomen lainsäädännön kirkollisessa tulkinnassa edellytettäisiin, että myöskään kirkollisesta vihkimisestä ei voisi kieltäytyä Raamattuun, luonnonoikeuteen tai omaantuntoon vedoten. Tällöin siis kirkossakin avioliittoon olisi vihittävä kaikki, sukupuolisesta suuntautumisesta riippumatta. Muu olisi syrjintää, jota ei voida kirkossa hyväksyä.

Tämä kirkollinen "pakkonaittaminen" / "pakkosiunaaminen" lain edellyttämään tasavertaisuuteen vedoten koituisi monille kirkon papeille tekemättömäksi paikaksi.

Kaikki nykyiset papit ovat vannoneet pappisvalansa aikana, jolloin kirkon avioliitto-opetuksessa ja valtion lainsäädännössä oli vain yksi "perinteinen" ja "kristillinen" kanta: se on yhden miehen ja yhden naisen välinen liitto.

Jos tämä asetelma muuttuisi oman viranhoidon aikana, sellaisesta kriisistä kaikki eivät selviäisi. HSL saisi kosolti lisää bussikuskeja ja Lähetyshiippakunta ja muut kirkosta etäisyyttä jo ottaneet lisää kannattajia.

Tämän seurauksena alkaisi todennäköisesti myös samanlainen painostus ja ajojahti vihkimisestä / siunaamisesta kieltäytyviä kirkon pappeja kohtaan kuin mikä on jo nähty naispappeuden vastustajia kohtaan. Armoa ei pyydettäisi eikä sitä annettaisi. Se olisi "tulos tai ulos" -meininki. Pullikoijat pantaisiin käräjäsaleissa kuriin. Tämä on niin nähty.

Arvatenkin tämä joillekin kirkollisille "haukoille" sopisi, mutta olisiko se oikeudenmukaista, kohtuullista ja rakkaudellista, vaikka se voisikin olla laillista? Myös piispojen tehtävä kirkon yhtenäisyyden vaalimiseksi tulisi käytännössä mahdottomaksi. Kriisi ei olisi ainoastaan papiston / teologien kriisi, vaan se olisi koko kirkon kriisi.

Toisaalta tässä tilanteessa, jossa lainsäädännöllä vahvistetaan ihmisten tasaveroinen kohtelu myös avioliitossa, kirkon olisi todella vaikea perustella modernien katsomusten rinnalla tasaveroisuutta omassa keskuudessaan, jos avioliittoon ei vihittäisi / siunattaisi kaikkia.

Perinteiseen avioliittonäkemykseen pitäytymällä kirkko jäisi monien silmissä syrjinnän linnakkeeksi, vaikka se voisi perustella kantaansa Raamatulla ja ekumenialla.

Tämä ei vakuuttaisi niitä, joille Raamattu ei ole viimeinen auktoriteetti, vaan jopa homovastainen ja syrjivä kirja, "jolla voidaan perustella mitä vain", ja ekumenia on vain huono veruke reformaation lipunkantajille ja kirkon uudistuksen tiennäyttäjille.

Olisiko tässä vielä kompromissin mahdollisuutta? Ja millainen olisi sellainen kompromissi, joka kelpaisi kaikille?

Kun kyseessä ovat vahvat intohimot, joissa molemmilla puolilla on perustetu "totuus" puolellaan ja "valhe" vastustettavanaan, kompromissi on ainoa mahdollisuus selvitä eteenpäin kummankaan osapuolen menettämättä kasvojaan ja voidakseen kokea tulleensa asiassa kohdatuksi ja kuulluksi.

Ainoa uskottava kompromissi olisi kirkollisesta vihkioikeudesta luopuminen ja tasavertaisen avioliiton siunaamisen mahdollistaminen kaikille siviiliavioliittoon vihityille, jotka sitä toivovat.

Mitään pakkoa ei saisi kirkon puolelta olla. Jokainen pappi saisi siunata vain sellaisen avioliiton, joka hänen teologiansa mukaan on kristillinen avioliitto.

Tämä merkitsisi mahdollisuutta kieltäytyä esim. eronneiden uudelleen vihkimisestä, samaa sukupuolta olevien vihkimisestä ja muusta sellaisesta toiminnasta, joka papin teologian mukaan on selkeästi Raamatun ja kirkon perinteen vastaista.

Pakkoa ei saisi olla ja kaikkia näkemyksiä kunnioitettaisiin. Ei siis mitään syrjintä-leimoja perinteisen avioliittonäkemyksen kannattajille eikä luopio-leimoja uuden avioliittonäkemyksen kannattajille. "Kaikille tilaa riittää, kaikille paikkoja on" -virsi toteutuisi myös käytännössä.

Kirkko olisi todellisesti moniääninen asiassa, joka ei kirkon tunnustuksen perusteella ole pelastuskysymys eikä estä ketään tulemasta kirkollisesti siunatuksi avioliittoon. "Win-win" -tilanne kirkossa - paitsi tietysti niille, joille käy vain oma "totuus".

Aika näyttää, mihin suuntaan kirkon näkemys sitten kallistuu - vai kallistuuko enää mihinkään.

Tasavertaista olisi myös suvaita niitä, joille perinteinen avioliittonäkemys on ainoa oikea kristillinen ja raamatullinen avioliitto, johon heidän omatuntonsa venyy. Omaatuntoaan vastaan ei kukaan voi toimia - ei varsinkaan pakotettuna.

Tämän näkemyksen myötä saan tietysti itsekin joidenkin kirkollisten "haukkojen" myötä itselleni maineen, että suvaitsen "valhetta" (tasaveroista avioliittoa) ja "totuutta" (perinteistä avioliittoa) rinnakkain. Puhujakutsut ja FB-tykkäykset vähenevät.

En siis taida olla heidänkään mielestään kovin kummoinen teologi - kuten en niidenkään kirkollisten "haukkojen" mielestä, joiden mukaan suvaitsen "syrjiviä" pappeja ja järjestöjä.

Silti en ymmärrä, kuinka kompromissi olisi muuten mahdollinen kuin suostumalla luopumaan oikeassa olemisen pakosta asiassa, joka on pelastuksemme kannalta yhdentekevä.

Vai olenko ymmärtänyt myös uskonvanhurskauden ja "yksin uskosta, yksin armosta, yksin Kristuksen tähden" jotenkin väärin..? Eikö meidän kirkkona pitänyt keskittyä juuri tähän eikä ajautua sivuraiteille..?

Jokainen voi toki kokeilla kovaa haukka"-linjaa omassa parisuhteessaan ilman kompromisseja ja ilman armollisuutta toista kohtaan. Pitää vain härkäpäisesti kiinni omasta "totuudestaan" suostumatta puolisonsa "valheeseen".

Kertokaa sitten, kuinka kävi.. Voisiko kirkollamme olla jokin muu tie yhdessä eteenpäin?

112 kommenttia

  • Sari Roman-Lagerspetz sanoo:

    Perinteisen kristillisen avioliittonäkemyksen mukaan uudelleen avioituminen on synti ja haureutta, paitsi jos olet jäänyt leskeksi edellisestä avioliitosta. Esim. Roomalaiskatolinen kirkko ei edelleenkään vihi uusiin avioliittoihin eronneita ei-leskiä.

    Suomen ev.lut.kirkon kirkolliskokous torjui eronneiden uudelleen vihkimisen jyrkästi vielä 1948. Vasta presidentti Paasikiven toimet muokkasivat kirkon kantaa 1950-luvulla hieman suopeammiksi. Nykyään kirkkomme vihkii uuteen avioliittoon eronneita, myös moneen kertaan eronneita. Moneen kertaan uudelleen avioituminen ei näytä olevan – myöskään asennetasolla – minkäänlainen ongelma kirkossa nykyään, edes suurelle osalle ns. perinteisen avioliiton ja kirkon perinteiden puolustajista. Käsitykset siitä mikä on ”ikuisesti voimassa olevaa” Raamatun sanaa ja Jumalan tahtoa – kuten myös käsitykset siitä, minkälaiset perinteet ovat ikuisesti normatiivisia – on siis voimakkaasti muuttunut ihmisten mielissä. Tämä näkyy siinä, että raamatullisen avioliiton puolustajien keskuudessa on nykyään avioeroja ja uusia avioliittoja. Jos eroat ja menet uusiin naimisiin (ei-leskenä), sinun ei tarvitse kantaa ”huorintekijän” sosiaalista stigmaa. Tämän lisäksi edellämainittu asennemuutos näkyy myös mm. siinä, että suurelle osalle niistä, jotka nykyään voimakkaasti vastustavat homojen avioliittoja ja pitävät näitä liittoja lähtokohtaisesti Raamatun sanan ja Jumalan ”ikuisen tahdon” vastaisena syntinä, ei ollut mikään ongelma kannattaa viime arkkipiispan vaalissa Miikka Ruokasta. Ruokanen on kolmannessa avioliitossaan eikä ole jäänyt leskeksi kummastakaan edellisestä liitostaan.

    Mutta, onko Suomen ev.lut. papeilla nykyään kuitenkin oikeus kieltäytyä eronneiden ei-leskien vihkimisestä uusiin avioliittoihin, kirkon perinteeseen vedoten? Saavatko papit myös, niin halutessaan, opettaa kirkossa, että ei-leskenä uudelleen avioituminen on huorintekemistä?

    Noin ylipäätään, minusta Turtiaisen pelko siitä, että Suomen ev.lut.kirkko pakotettaisiin (lainsäädännön kautta) vihkimään samaa sukupuolta olevia avioliittoon ei ole mitenkään perusteltu. Suomen kirkolla on laaja oma autonomia tämäntyyppisissä kysymyksissä. Halutessaan kirkolliskokous olisi esim. voinut tehdä sellaisen lisäyksen kirkkolakiin, jossa olisi asetettu virkakielto samasukupuolisissa liitoissa eläville ihmisille, kuten myös avoliitossa eläville ja ei-leskenä uudelleen avioituneille. Tällaisia virkakieltoja kirkolliskokous ei ole kuitenkaan tehnyt, vaikka tällainen esitys (virkakielto samasukupuolisissa parisuhteissa eläville) oli käsittelyssä.

    On mahdollista, että Turtiaisen kuvailema ”kompromissi” toteutuu, jos ja kun tasa-arvoinen avioliittolaki toteutuu.

    Seksuaalivähemmistöihin liittyviä kirkkomme eettisiä ongelmia se ei kuitenkaan poista.

    Ilmoita asiaton kommentti
    • Salme Kaikusalo sanoo:

      Toisaalta kysymykset eronneiden uuteen avioliitton vihkimiset ja sukupuolineutraali avioliitto-oikeus liikkuvat eri kategorioissa. Uudelleen vihittävät ovat mies ja nainen ja siten heillä on nykyisen avioliittolain mukaan jo oikeus mennä naimisiin keskenään.

      En ole kuullut, että kirkko tai sen papit olisivat kieltäytyneet vihkimästä uudelleen avioituvia.

      Henkilökohtaisesti en näe kovin korrektina, että Ruokasta pidetään aina esimerkkinä uudelleen avioituneista. Hänen ei-liberaalien näkemystensä vuoksiko? Onhan eronneita ja uudelleen avioituneita, esimerkiksi kelpaavia muitakin, myös liberaalilla puolella.

      Ilmoita asiaton kommentti
    • Jouni Turtiainen sanoo:

      Sari R-L: ”Tämän lisäksi edellämainittu asennemuutos näkyy myös mm. siinä, että suurelle osalle niistä, jotka nykyään voimakkaasti vastustavat homojen avioliittoja ja pitävät näitä liittoja lähtokohtaisesti Raamatun sanan ja Jumalan “ikuisen tahdon” vastaisena syntinä, ei ollut mikään ongelma kannattaa viime arkkipiispan vaalissa Miikka Ruokasta. Ruokanen on kolmannessa avioliitossaan eikä ole jäänyt leskeksi kummastakaan edellisestä liitostaan.”

      Voisiko se johtua siitä, että suurelle osalle ns. klassisen kristinuskon edustajista kysymys avioliitosta ja -erosta ei nouse julistuksen, opetuksen eikä opin keskukseen?

      Opillisesti ihmisoikeuskysymykset eivät näet ole evankeliumin, vaan lain piirissä. Ne, jotka haluavat nostaa ihmisoikeuskysymykset osaksi evankeliumia, tuhoavat sen.

      Jos nimittäin ihmisoikeudet ovat osa evankeliumia eli ihmisen pelastukseen liittyvää sanomaa, kukaan ei voi pelastua enää ”yksin uskosta, yksin armosta, yksin Kristuksen tähden”, vaan pelastukseen tarvitaan myös esim. kirkollisen enemmistön / auktoriteetin määrittelemä oikea suhtautuminen vähemmistöihin.

      Näin evankeliumi tuhotaan varmasti. Ja sen myötä koko reformaation perintö. Kristuksen ja syntisen väliin ei pidä asettaa mitään. Ei ihmisoikeuskysymyksiä eikä oikeaa eettistä käytöstä / ajattelua.

      Ne, jotka ovat nostaneet parisuhdekysymykset kirkollisen keskustelun ja opin keskukseen ja osaksi evankeliumia, edustavat nimenomaan sekä raamattukysymyksessä että erityisesti julistuksen painopisteajattelussaan aivan erilaista teologiaa kuin ns. klassinen kristinusko. He sotkevat lain ja evankeliumin sellaiseksi mössöksi, josta ei enää erota kristillista uskoa poliittisten opportunistien ohjelmista.

      Tämä on merkinnyt lisäksi sitä, että kirkon päättäjien keskuudessa työntekijöitä ja lähetysjärjestöjä ei jaotella ”kelvollisiksi” ja ”kelvottomiksi” niiden raamattunäkemyksen / Kristus-keskeisen julistuksen perusteella, vaan ainoastaan ja vain suhteessaan samaa sukupuolta olevien parisuhteisiin.

      Ratkaisevaa ei siis ole ollut se, sitoudutaanko Kristukselta saatuun uskonvanhurskauteen eli evankeliumiin, vaan ihmisoikeuskysymyksiin ja muuhun ettikkaan eli lakiin.

      Minusta siis näyttää vahvasti siltä, että prof. Miikka Ruokasen saama kannatus arkkipiispanvaalissa ei johtunut siitä, etteikö hänen eetoksessaan olisi ollut huomauttamisen varaa (minkä hän on aina itsekin myöntänyt), vaan siitä, että Miikka Ruokanen on aina opetuksessaan ja julistuksessaan osannut erottaa lain ja evankeliumin ja tiennyt, mikä on kistinuskon ydin.

      Lain ja evankeliumin erottaminen ei ole mitä tahansa kirkollista jargonia, vaan uskomme erityislaatuisuuden koetinkivi.

      Jos meitä luterilaisina kristittyinä ei yhdistä usko evankeliumiin, vaan oikeanlaiset eettiset mielipiteet, yhteytemme kristittyinä on samalla tasolla kuin minkä tahansa aatteen kannattajien yhteys missä tahansa poliittisessa puolueessa.

      Ilmoita asiaton kommentti
    • Jani Salminen sanoo:

      ”Voisiko se johtua siitä, että suurelle osalle ns. klassisen kristinuskon edustajista kysymys avioliitosta ja -erosta ei nouse julistuksen, opetuksen eikä opin keskukseen?”

      Ei kai sinne pitäisi nousta kysymyksen homoseksuaalisuudestakaan. Silti juuri se kysymys (kutsutaan sitä sitten raamattukysymykseksi tai miksi milloinkin) näyttää olevan elämän ja kuoleman kysymys kirkossa. Eikä vähiten ns. klassisen kristinuskon edustajien / ns. konservatiivien keskuudessa. Toisaalta on kai kyselty, että miten esim. korinttolaiskirjeen sisältö homoseksuaalien suhteen olla luovuttamaton ja muuttumaton raamattukysymys ja heterojen osalta taas ei. Onhan se aika erikoista, että hetero voi määritellä, että minua tämä sama raamatunkohta ei velvoita, mutta homoja ehdottomasti velvoittaa. On kai aika ymmärrettävää, että tällainen ristiriita herättää huomiota ja saa osakseen kritiikkiä.

      Osaisitko Jouni täsmentää, ketkä ovat nostaneet kysymyksen homoseksuaalisuudesta osaksi evankeliumia ja miten se konkreettisesti on tapahtunut? Minä olen huomannut paljon vaatimuksia eettisten kysymysten perusteellisesta käsittelystä ja vakavasti ottamisesta, mutten ole itse nähnyt niihin sisältyvän väitettä, että eettiset kysymykset korvaisivat evankeliumin.

      Ilmoita asiaton kommentti
    • Salme Kaikusalo sanoo:

      Erittäin tärkeä kommentti Jounilta liittyen lain ja evankeliumin erottamiseen toisistaan.

      Mielestäni tämä erottelukyvun puute näkyy oleellisesti juuri näissä lähetysmäärärahaboikoteissa. Lähetystyö on evankeliumin viemistä eteenpäin, mutta nyt tämän työn rahoittamisen ehdoksi on asetettu sitoutuminen samaa sukupuolta olevien parisuhteisiin.

      Ilmoita asiaton kommentti
    • Jani Salminen sanoo:

      Minäkin mietin lähetysmäärärahapäätöksiä blogia lukiessani. Blogissa korostetaan, että ihmisillä pitäisi olla mahdollisuus toimia omantuntonsa/vakaumuksensa mukaisesti. Se on hyvä vaikkakaan ei ongelmaton lähtökohta. Ei pitäisi pakottaa siunaamaan, jos katsoo sen omantuntonsa vastaiseksi asiaksi. Samoin voisi ajatella, että ei pitäisi pakottaa tukemaan taloudellisesti tietynlaista opetusta antavaa tai tietyllä tavalla toimivaa järjestöä, jos katsoo sen omantuntonsa vastaiseksi.

      Isoksi haasteeksi jää sitten vakaumusten sisältöjen arviointi. Hyvä esimerkki on toisessa uutisessa käsitelty Rovaniemen hartaustilaisuus. Jos vakaumus vaatii, etteivät tietyt seurakuntalaiset saa tulla kirkkoon, on pakko miettiä, kuinka paljon sellaiselle vakaumukselle pitää antaa tilaa.

      Ilmoita asiaton kommentti
    • Sari Roman-Lagerspetz sanoo:

      Hyviä kommentteja Jouni Turtiaiselle Jani Salmiselta.

      Näissä oppi-etiikka/ evankeliumi-laki-erotteluissa on paljon sellaista mitä on vaikea ymmärtää. Toisaalta on sellaista ajattelua (kuten Jounilla), että kysymykset avioliitosta ja homosuhteista ovat eettisiä kysymyksiä ja kuuluvat lain piiriin. Näin ne kaiketi ovat myös ns. ”kehällisiä asioita”, joista voi olla montaa mieltä. Mutta toisaalta kirkon ydinrakenteissa (mm. lähetysjärjestöissä; lähetystyöhän on kirkon ydintoimintaa) on sellaista ajattelua, että nämä asiat eivät ole ”tasa-arvokysymyksiä” vaan opillisia kysymyksiä, tarkoittaen siis kaiketi sitä, että ne eivät ole sellaisia eettisiä/kehällisiä asioita, joista voi olla montaa mieltä. Kysymystä rekisteröityjen parisuhteiden siunaamisesta/homoavioliitoista ei kai voi myöskään päättää kirkolliskokouksessa yksinkertaisella enemmistöllä, koska se on opillinen kysymys ja vaatii näin ollen 2/3 (vai peräti 3/4?) enemmistön. Kirkolliskokous saattoi tehdä päätöksen ”rukoilemisesta rekisteröidyissä parisuhteissa elävien puolesta ja heidän kanssaan” koska tällainen asia voitiin päättää yksinkertaisella enemmistöllä, kun taas siunaaminen/vihkiminen olisi opillinen asia ja siis vaatisi suuremman enemmistön.

      Avioliittoasiat ovat siis mielestäni varsin mielivaltaisella (heteroja suosivalla) tavalla toisaalta opillisia ja toisaalta eettisiä. Heterojen pokkeamisia Raamatun ”selvästä sanasta” – ja kirkon 2000-vuotisesta traditiosta – voidaan katsoa läpi sormien, mutta ei homojen. Heterojen suhteen tulkinnat voivat muuttua, homojen suhteen eivät voi.

      Yksi Raamatun selvä sana kuitenkin näyttää edelleen olevan totta, eli se, että malka omassa silmässä on pienempi ja vähäpätöisempi kuin toisten silmässä (mutta näinhän ei saisi olla… )

      Turtiaisen kommentti nostaa myös esiin muita kysymyksiä.

      Esimerkiksi: jos eettisistä ja ihmisoikeus-asioista sallitaan kaikenlaisia mielipiteitä niin miksi luterilaisilla kirkoilla oli tarve sanoutua 1980-luvulla ehdottomasti irti Martti Lutherin juutalaisvastaisuudesta (vrt. Lutherin teos ”Juutalaisista ja heidän valheistaan”). Miksi kirkko ei hyväksynyt Lutherin (ja hänen laillaan juutalaisuudesta ajattelevien) ”erilaista mielipidettä” osana kirkon moninaisuutta ja moniäänisyyttä? Kysehän oli kaiketi eettinen kysymys – eikä siis uskon ydinkysymys – joiden suhteen kirkon katto on korkealla ja seinät leveällä?

      Ilmoita asiaton kommentti
    • Teemu Kakkuri sanoo:

      Perinteitä on monenlaisia. Roomalaiskatolisewssa kirkossa avioliitto on sakramentti. Avioero uutta avioliittoa varten olisi sakramentin perumista. Me emme kuitenkaan edusta samaa perinnettä, emmekä samaa teologiaa. Siksi roomalaiskatolisuus ei ole meidän kannaltamme mitään perinnettä.

      Kaikki, jotka reformaation historiaa vähänkin tuntevat, tietävät kysymyksen avioerosta olleen sangen keskeinen. Sillä esimerkiksi ratkaistiin Englannin kääntyminen reformaation kannalle.

      Luterilaisessa tunnustuksessa kirjoitetaan: ”Epävanhurskas on sekin säädös, joka avioeron jälkeen estää syytöntä osapuolta menemästä uuteen avioliittoon.” 1500-luvulla syyllisen ja syyttömän määritteleminen oli varmaan helpompaa, koska kysymys ei ollut mistään erilleen kasvamisesta, vaan yleensä aviorikoksesta. Meidän aikanamme syyllisen ja syyttömän erottaminen ei ole kovin yksinkertaista ja laissahan sitä ei enää tehdäkään.

      Paljon lainatuissa Jeesuksen sanoissa puhutaan ”muun kuin huoruuden tähden”. Huoruus oli sen mukaan hyväksyttävä syy eroon ja uudelleen avioitumiseen. Sana πορνεια voidaan kääntää tiukemmin tai laveammin. Uudelleen avioitumisen rajaaminen pelkkään πορνεια:een on eräänlaista fundamentalismia. Pelkällä sääntöetiikalla ei Raamatun pohjalta pitkälle pötkitä, koska siellä otetaan kantaa loppujen lopuksi aika harvoihin asioihin. Eräs pikkupoika katseli kerran puistossa ollutta kylttiä, jossa kiellettiin koirien ulkoiluttaminen. Hän sanoikin, että kameleja saa ulkoiluttaa nurmikolla, koska kyltissä ei ollut ruksattuna kamelin kuvaa. -> Vaikka Jeesus mainitsi poikkeuksena vain πορνεια-huoruuden, siitä ei silti pidä vetää johtopäätöstä, etteivätkö esimerkiksi väkivaltaisuus tai petoskin olisi aiheellisia perusteita avioerolle.

      Tämä, mitä kirjoitan, ei ole mitään uutta oppia ja ajattelua luterilaisessa kirkossa. Tämä vastaa pikemminkin perinnettä, joka on ollut uloskirjoitettuna ainakin 1500-luvulta. Kirkossa on beckiläisen biblisismin vaikutuksesta ollut välillä pientä horjuntaa.

      Olen vihkinyt laskemqttomqn määrän uusiopareja. Viimeksi eilen. Sellaista paria ei ole tullut vielä vastaan, jolle uusi avioituminen ei olisi merkinnyt uutta alkua ja anteeksisaamista menneiden virheiden jälkeen. Minusta se on sangen kristillistä.

      Ilmoita asiaton kommentti
    • Sari Roman-Lagerspetz sanoo:

      Hei Teemu,

      Olen itse eronnut ja uusissa naimisissa, joten olen kyllä iloinen että kirkon pitkästä perinteestä on luovuttu ja uudelleen avioituneita (ei-leskiä) ei enää pidetä huorintekijöinä. Siitäkin huolimatta, että Raamatun ”selvä sana” sanoo, että ”joka hylkää vaimonsa muun kuin huoruuden tähden ja nai toisen, se tekee huorin, JA JOKA NAI HYLJÄTYN, TEKEE HUORIN (Matt.19).

      Käsittääkseni myös avioeron suhteen syyttömän osapuolen (hyljätyn) kanssa naimisiin meneminen on huoruutta – edellämainitun Jeesuksen opetuksen mukaan. Mutta, onneksi tulkinnat ovat muuttuneet ja olen näiden muuttuneiden tulkintojen kanssa samaa mieltä. Selvästi myös klassisen kristinuskon sisällä kyetään muutoksiin, koska myös heidän porukoissaan on avioeroja (ja vaimoja/aviomiehiä jätetään muunkin kuin huoruuden tähden) ja mennään uudelleen naimisiin.

      Mutta, mikään pitkä perinne ei kylläkään ole kyseessä. Vielä vuonna 1948 Suomen kirkon ev.lut.kirkon kirkolliskokous torjui jyrkästi eronneiden kirkolliset uudelleen vihkimiset.

      Mutta miksi tulkinnat eivät voi muuttua homojen osalta? Miksi heidän suhteensa ollaan fundamentalisteja – ja itsen suhteen liberaaleja?

      Ilmoita asiaton kommentti
    • Teemu Kakkuri sanoo:

      Sari R-L: ”Miksi kirkko ei hyväksynyt Lutherin (ja hänen laillaan juutalaisuudesta ajattelevien) “erilaista mielipidettä” osana kirkon moninaisuutta ja moniäänisyyttä?”

      Ei kai sitä kovin monta riviä tarvitse lukea huomatakseen, ettei sellaista tekstiä voi hyväksyä. Ehdottomuus johtuu sen sisällöstä. Siitä ei kuitenkaan seuraa, etteikö jostain aivan muusta kysymyksestä voisi sallia erilaisia mielipiteitä. Varsinkin, jos ne molemmat ovat edes jotenkuten perusteltuja.

      Kyseisen Lutherin kirjoituksen historia pitäisi joskus selvittää paremmin. Monet Lutehrin kirjat ovat muiden kuin hänen itsensä kirjoittamia. Esimerkiksi Pöytäpuheet on koottu oppilaiden kertomista, samoin Galatalaiskirjeen selitys on luentomuistiinpanoista koottu. Kuinka mahtaa olla juutalaiskirjoituksen laita? En mireti siksi, että Lutherin maine pitäisi jälkikäteen valkopestä, vaan asia kiinnostaa ihan sellaisenaan. Ehkä WA:n kriittisessä ja kommentoidussa laitoksessa onkin jotain aiheesta. Joskus on esitetty ajatus, että juutalaiskirjoituksen loppuosa olisi myöhempi lisäys. Se ei ole mahdotonta, koska 1500-luvulla ja myöhemminkin kirjanpainajat tekivät paljonkin tuollaista.

      Distinktio keskeisten ja kehällisten asioiden välillä on aina jossain määrin keinotekoinen. Sama koskee oppia ja etiikkaa. Matt 25:ssä esimerkiksi Matteus tekee nimenomaan etiikasta oppia. Vedenjakaja taivaan ja helvetin välill ei kulje vakaumuksen tai aatteen tasolla, vaan tehtyjen tekojen. Terveestä oista seuraa terve käytäntö, ortodoksiasta ortopraksis.

      Ilmoita asiaton kommentti
    • Kari-Matti Laaksonen sanoo:

      Harmillista, että Paasikivi torppasi kirkolliskokouksen lähes yksimielisen lakialoitteen, joka olisi estänyt eronneiden kirkollisen uudelleen vihkimisen. Lepsu arkkipiispa Lehtonen hyväksyi presidentin ratkaisun.

      Jos kirkolliskokoukseen joskus tulee esitys samaa sukupuolta olevien parien vihkimisestä, se vaatii 3/4 enemmistön. Onneksi.

      Ilmoita asiaton kommentti
    • Teemu Kakkuri sanoo:

      Kyllä eronneiden vihkiminen on pitkä perinne.. Luterilaisessa kirkossa on tehty niin kohta 500 vuotta. Suomen kirkossa asia ajankohtaistui toisen maailmansodan jälkeen. Sota-aikana solmittiin pika-avioliittoja ja paljon jopa lumeavioliittoja. Kun sota oli ohi, alkoi avioerojen aalto. Kirkolliskokouksen päätös ei ollut jatkumoa vallinneelle käytännölle, vaan tiukennus. Avioeroja ei agraarisessa eikä sääty-yhteiskunnassa tietenkään ollut niin paljon, koska avioliiton juridinen ja sosiaalinen ja ekonominen merkitys oli aivan toinen. Mutta avioeroja oli ja uudelleenavioituisiakin.

      Entäpä kysymys ”Raamatun selvästä sanasta”. Muistaakseni olet joskus kertonut tuntevasi hyvin helluntailaista perinnettä. Näihin vuosiin asti siellä on vallinnut toisenlainen tapa käsitellä oppia ja etiikkaa, kuin luterilaisilla. Ei ole tunnustettu tulkinnan mahdollisuutta, vaan on oltu pelkän Raamatun kannalla. Helliuntailaisuus, vapaakirkollisuus ja kirkon sisällä viidesläisyys ovat edustaneet reformoitua, lähinnä kalvinistista uskonnonfilosofiaa ja sitä kautta Raamatun tulkintaa. Luterilaisen kirkon traditio on erilainen. Täällä on aina tehty teologiaa ja tulkittu Raamattua. Joskus varmaan vähän liikaakin.

      Sen, mitä olen seurannut helluntailaisuuden viimeaikaista kehitystä, on nähdäkseni sielläkin alettu myöntää opillisten kysymysten tulkinnanvaraisuus. Ei tosin ilman ärhäkkää vastustusta.

      Jeesuksen sanojen tulkinnat alkoivat jo alkukirkossa, ei vasta 1900-luvulla. Tämä näkyy jo Paavalin kirjeissä.

      Ilmoita asiaton kommentti
    • Sari Roman-Lagerspetz sanoo:

      Teemu,

      onneksi Lutherin kirjoituksista sanouduttiin eroon, ne ovat tosiaan sen sisältöisiä ettei niitä mitenkään voi hyväksyä. Minulla itselläni on tuo Lutherin kirja ja se on tosiaan mitä hirvittävintä luettavaa, alusta loppuun.

      Olet ilmeisesti sitä mieltä, että Lutherin juutalaiskirjoitukset voisivat olla (ainakin joiltain osin) muiden kuin Lutherin itsensä kirjoittamia. Miten lienee hänen muiden kirjoitustensa laita? (vai onkohan niin että hänen hyvät kirjoituksensa ovat hänen itsensä tekemiä ja hänen kyseenalaiset kirjoituksensa muiden tekemiä..). No, en ole kuitenkaan kuullut että Lutherin kirjoitusten tekijyyttä olisi varteenotettavasti kyseenalaistettu.

      Juutalaisuutta koskeva moniäänisyys ja eri mieltä oleminen on siis kirkossa rajattua. Jotkin mielipiteet on siis ”tukahdutettu” – eettisistä syistä. Asiaa on kyetty ajattelemaan eettisesti, juutalaisten ihmisten näkökulmasta, tosin kunnolla vasta nykyisenä ihmisoikeusajattelun aikakautena ja holokaustin jälkeen 1980-luvulla. Juutalaisvastaisuus oli nimittäin yleistä sekä suomalaisessa yhteiskunnassa että Suomen ev.lut.kirkossa vielä 1800-1900 luvun vaihteessa ja pitkälti 1900-luvun puolelle saakka. Ilmeisesti kirkko siis kykenee (eettisillä perusteilla) tekemään erottelua eettisesti hyväksyttävän moniäänisyyden/ eri mieltä olemisen ja eettisesti ei-hyväksyttävän moniäänisyyden välillä. Toivottavasti tähän kyettäisiin myös seksuaali-ja sukupuolivähemmistöjen suhteen. Nykyäänhän homoista voi sanoa melkein mitä tahansa ja perusteeksi riittää se, että kyse on moniäänisyydestä ja eri mieltä olemisesta, jota ei saa tukahduttaa.

      Ilmoita asiaton kommentti
    • Jouni Turtiainen sanoo:

      Jani Salminen: ”Osaisitko Jouni täsmentää, ketkä ovat nostaneet kysymyksen homoseksuaalisuudesta osaksi evankeliumia ja miten se konkreettisesti on tapahtunut?”

      Monet seurakuntien luottamushenkilöt pääkaupunkiseudulla ovat sen tehneet, minkä olen omin korvin ollut valtuustosalissa kuulemassakin.

      Esim. päätöksiä lähetysmäärärahojen jaosta on tehty nimenomaan sillä perusteella, että tietyt lähetysjärjestöt ovat näiden päättäjien mukaan toimineet ”syrjivästi” (vaikka mitään näyttöä tästä syrjivästä toiminnasta ei ole ollut – on ollut vain ennakkoluuloisia mielipiteitä lähetysjärjestöistä).

      Lähetysjärjestöjen tukea on leikattu monien luottamushenkilöiden mielestä nimenomaan siksi, että lähetysjärjestöt eivät ole toteuttaneet Kristuksen evankeliumia puolustaessaan nykyistä voimassa olevaa avioliittonäkemystä ja torjuessaan samaa sukupuolta olevien suhteiden siunaamisen (minkä siis kirkkommekin on tehnyt).

      Kyllä tässä nyt haiskahtaa lain ja evankeliumin sotkeminen..

      Ilmoita asiaton kommentti
    • Teemu Kakkuri sanoo:

      Sari R-L: ”No, en ole kuitenkaan kuullut että Lutherin kirjoitusten tekijyyttä olisi varteenotettavasti kyseenalaistettu.”

      No sitten et lukenut, mitä juuri äsken kirjoitin. Lutherin suositimpiin ja tärkeimpiin kirjoihin kuuluva Galatalaiskirjeen selitys koottiin hänen oppilaittensa luentomuistiinpanoista vuonna 1535, jolloin luennoista oli jo hyvän aikaa kulunut. Suomessakin suuren levikin saanut Pöytäpuheita sisältää sitä sun tätä ja mukana on oman aikaansa lentäviä lauseita, joita meni Lutherinkin nimiin. Ja sitten joitain tunnettuja Luther-sitaatteja ei ole koskaan löytynyt hänen kirjoituksistaan. Esim tunnettu lause omenapuun istuttamisesta ja maailmanlopusta.

      Ilmoita asiaton kommentti
    • Jani Salminen sanoo:

      Eronneiden uudelleen avioitumisesta puhuttaessa on varmasti syytä olla tarkkana. Vuoden 1948 jälkeen eronneita on alettu vihkiä RAJOITUKSETTA kirkossa. Syyllisyyden tutkinta käsittääkseni säilyi lainsäädännössä kuitenkin tuolloin. Kiinnostavaa asiassa on tarkastella kirkon opetusta ihmisen seksuaalisuudesta. Nykyinen käsitys vastannee aika hyvin Teemun kuvausta; uusi avioliitto on aina uusi mahdollisuus. Tämä heijastaa 60-luvulla kirkon virallisesti omaksumaa ja lausumaa käsitystä, jonka mukaan seksuaalisuus on ihmisyyden syvintä ydintä. Näin ollen on luontevaa, että kirkko antaa uudelleen avioitumisen mahdollisuuden ja siunauksensa myös avioliitossaan epäonnistuneelle, jonka ihmisyys (ja seksuaalisuus) ei kuitenkaan muutu. Käsitys avioliitosta on siis muuttunut muuttuvan ihmiskuvan myötä. Toisaalta tämä muutos on kuitenkin tarkoittanut selkeää irtiottoa aiemmasta ja aiemmin ehdottomana pidetystä raamatuntulkinnasta. Nyt keskustelua käydään siitä, onko seksuaalisuus ihmisyyden ydintä myös homoseksuaalin kohdalla. Ihmistieteiden ja yhteiskunnan puolella yhtäläisyysmerkit homo- ja heteroseksuaalisuuden välille on jo piirretty.

      Ilmoita asiaton kommentti
    • Jani Salminen sanoo:

      Jouni, mielestäni seurakunnan päätöstä sen omien lähetysmäärärahojen käytöstä ei voi pitää seurakunnan evankeliumikäsityksen määrittelynä. Eihän tällainen määrärahapäätös sano evankeliumista mitään eikä ota siihen mitään kantaa.

      Kirkossa näyttää nyt olevan useampia näkemyksiä siitä, mitä kirkko on päättänyt esim. pappeudesta ja parisuhteensa rekisteröineiden toimimisesta kirkon töissä ja että miten kirkon virallisten lähetysjärjestöjen tulisi suhtautua näihin päätöksiin.

      Toisaalta kuten blogissasi kuvaat, ihmisillä on omantunnonkysymyksiä. Sellainen on aivan ilmeisesti esim. pappisnaisen ja parisuhteensa rekisteröineen palkkaaminen tai näihin teemoihin liittyvä opetus. Nyt päätöksiä tehdään omantunnon pohjalta, suuntaan tai toiseen. Minua vähän ihmetyttää, että miksi yhteen suuntaan omatunnon pitäisi olla sidottu (on pakko hyväksyä ja rahoittaa) mutta toiseen suuntaan ei (ei ole pakko hyväksyä ja palkata).

      Ilmoita asiaton kommentti
    • Sari Roman-Lagerspetz sanoo:

      Teemu,

      tarkoitin, että Lutherin ”Juutalaisista ja heidän valheistaan” teoksen tekijyyttä ei ole kyseenalaistettu, akateemisten tutkijoiden toimesta. Jos ne olisi (perustellusti) kyseenalaistettu niin luterilaiset kirkot varmastikin tiedottaisivat tästä ripeästi. Lutherin juutalaisvastaisuus ei nimittäin ole mikään ylpeilyn aihe luterilaisille, päinvastoin.

      Toinen asia: Sanot, että Suomen kirkon torjuva kanta eronneiden uudelleen vihkimiseen (vielä vuonna 1948) johtui ”beckiläisestä horjunnasta” ja että kyseessä oli ”tiukennus entiseen”. Tarkoitatko, että kirkon sääntöjä eronneiden uudelleen vihkimisen suhteen tiukennettiin entisestä, vuonna 1948? Tekikö kirkolliskokous tällaisen sääntöjen tiukennuksen? Mihin lähteisiin nämä tietosi perustuvat?

      Oman käsitykseni mukaan kirkkomme pitkä perinne on ollut se, että avioeroon on suhtauduttu kielteisesti. Avioliitto solmitaan ”kunnes kuolema teidät erottaa”. Avioero on tuonut mukanaan myös sosiaalisen stigman, etenkin sille osapuolelle joka syyllistyi aviorikokseen, ja varsinkin jos hän oli nainen. Asenteet (myös ns. klassisen kristinuskon kannattajien keskuudessa) ovat kuitenkin, etenkin 1900-luvun keskivaiheilta lähtien muuttuneet suuresti. Todennäköisesti vielä 1950-luvulla olisi ollut mahdotonta edes kuvitella, että etenkin arvo-konservatiiviset, Raamatun auktoriteettiin sitoutuneet tahot voisivat kannattaa esim. arkkipiispavaalissa kahdesti eronnutta, kolmannessa avioliitossa olevaa ehdokasta.

      Ilmoita asiaton kommentti
    • Jani Salminen sanoo:

      Sarin esille ottama Ruokanen on tietysti ajankuva siinä missä arkkipiispanvaalin loppusuoran kilpakumppaninsa Mäkinen, joka puolestaan kannattaa samaa sukupuolta olevien parisuhteen siunaamista kirkossa.

      Kiinnostavaa tuossa eronneiden rajoittamattomassa vihkimisessä on, että myös se, osin Teemunkin kuvaamalla tavalla, oli osaltaan reaktio vallitsevaan todellisuuteen ja tosiasioihin. Samaa sopeutuvaa reagointia edusti piispojen seksuaalieettinen kannanotto 60-luvulla. Teologiset perustelut muutoksille ovat sittemmin löytyneet, mutta toisaalta muuttuneet opetukset ovat jättäneet vielä ratkaisua kaipaavia ristiriitoja, kuten esimerkiksi ambivalentti, ketjussa kuvattu suhtautuminen korinttolaiskirjeeseen tai ihmisen seksuaalisuuden luonteeseen (ihmisen ydintä heterolla, jokin määrittelemätön ”taipumus” homolla) jne.

      Ilmoita asiaton kommentti
    • Teemu Kakkuri sanoo:

      Tässä näköjään joutuu kertaamaan sitä, mitä on jo kirjoittanut. Luterilaisen kirkon kanta uudelleenavioitumiseen on vuodelta 1537. Se julkaistiin kirjassa nimeltä Paavin valta ja johtoasema. Kyseinen kirja vahvistettiin osaksi tunnustuskirjoja 1580. Ruotsin kirkko, johon suomalaisetkin hiippakunnat kuuluivat vahvisti sen omaksi opikseen Upsalassa 1593. Sitä ennen avioeron perusteet olivat jo 1571 kirkkojärjestyksessä.

      Minulla ei ole kotonani kirkolliskokousten 1876-1948 käsiteltyjen asioiden hakemistoa ja Mikko Juvan tiivis kkirkolliskokouksen historiateos Kirkon parlamentti on sekin toisessa kodissani. En siis pysty tarkistamaan, mutta minulla on sellainen käsitys, ettei eronneiden vihkimisestä ollut ennen 1948 mitään päätöstä. Asia ajankohtaistui sodanjälkeisessä eroaallossa. Kirkolliskokoukset eivät suinkaan tehneet päätöksiä kaikista mahdollisista asioista.

      Vuoteen 1930 asti avioerot myönsi piispa alioikeuksien suosituksesta. 1930 avioerot siirtyivät kokonaan alioikeuksille. Avioeroasioita onkin vanhemmalta ajalta tuomiokapitulien arkistoissa. Vuoden 1686 kirkkolain ja 1734 yleisen lain naimiskaaren ehdot ja rajoitukset noudattelivat melko tarkasti tässä keskustelussa mainittuja (aviorikos, hylkääminen, syyllisyys).

      Biblisistien horjumisella en tarkoittanut vain kysymystä avioliitosta, vaan luterilaisen tunnustuksen asemaa kaikkiaan. Saksalainen teologi Johann Tobias Beck korosti Raamatun ensiarvoisuutta tunnustukseen nähden. Beckiläisyydellä oli huomattava vaikutus Suomen kirkossa 1800-luvun loppupuoliskolla ja vielä 1900-luvun alkupuolelle asti. ”Mitä Raamattu sanoo” tuli tärkeämmäksi kuin miten luterilainen reformaatio oli uskoa ja Raamattua tulkinnut. Monien muiden asioiden ohella tämä mahdollisti myös suhtautumisen avioeroon kiristymisen.

      Ilmoita asiaton kommentti
    • Teemu Kakkuri sanoo:

      Kysymystä Lutherin kirjoitusten pseudepigrafioista ei tavanomaisissa ja suomalaisten tuntemissa biografioissa (Kittelson, Manns-Loose, Bainton) juuri käsitellä, mutta aivan kuten Raamattuakin tutkitaan kriittisesti, myös Lutherin kirjoitusten syntyhistoriaan ja erilaisiin versioihin on tutkimuksessa pureuduttu.

      Kysymystä Lutherin kolmen juutalaisteoksen aitoudesta käsittelee ainakin Heiko A. Oberman teoksessa The Roots of Anti-Semitism in the Age of Renaissance and Reformation.

      Juutalaiskirjoituksen – tai niitä on kolme – aitous on todennäköinen niiden vaikutushistorian perusteella. Joitakin Lutherin aikalaisten toimenpiteitä juutalaisen uskonnon harjoittajia kohtaan olisi vaikea ymmärtää ilman lähdettä, Lutherin kirjoitusta. Toisaalta on mahdollista, että teosten uudelleenjulkaisija Nikolaus Selnecker pisti joukkooon vähän omaa ruutiaan. Reformaation vuosikymmeninä pseudepigrafiat olivat yleisiä ja Lutherin nimissä kulki paljon poliittisia intohimoja herättäneitä kirjoituksia.

      Ilmoita asiaton kommentti
    • Salme Kaikusalo sanoo:

      Kiitos Teemu mielenkiintoisista historian tiedoista koskien avioliittoa ja avioeroa sekä Lutheria.

      Ilmoita asiaton kommentti
    • Jani Salminen sanoo:

      Paavin valta ja johtoasema -teoksessa vuodelta 1537 tosiaan otetaan kantaa avioliittoasioihin. Siinä korostetaan aviorikosten tutkimisen tärkeyttä: ”Koska juuri aviorikos on erittäin raskas, siitä ei missään tapauksessa pidä tuomita ketään ilman asian käsittelyä tuomioistuimessa” ja esitetään kantoja siihen, pitäisikö tuomiovallan olla kirkolla vai maallisilla tuomioistuimilla. ”On tarpeen perustaa muita tuomioistuimia myös siksi, että piispat ovat säätäneet muutamia epäoikeudenmukaisia avioliittolakeja, joita he omissa tuomioistuimissaan seuraavat.”

      Uudelleen avioitumiseen otetaan kantaa kiistämällä säädös, joka avioeron jälkeen estää syytöntä osapuolta menemästä uuteen avioliittoon. Vastaavalla tavalla kiistetään säädös, joka hyväksyy kaikki salaiset aviolupaukset, vaikka ne annetaan vilpillisesti, vanhempien oikeutta loukaten.

      Tätäkin taustaa vasten ev. lut. kirkon käsitykset ovat muuttuneet huomattavasti, kuten ketjussa on tuotu esille. Syyllisyyttä tai aviorikoksia ei tutkita eikä asiaa uudelleen avioituvilta kysellä saati pidetä uuden avioliiton esteenä vaan uuteen avioliittoon vihitään rajoituksetta vuoden 1537 tai aiemmista raamatuntulkinnoista riippumatta. Vanhemmilla ei myöskään enää ole mitään oikeuksia avioliittoasioissa.

      Ilmoita asiaton kommentti
    • Jani Salminen sanoo:

      Edellä pitäisi lukea vuoden 1537 teksteistä tai aiemmista raamatuntulkinnoista riippumatta. Aiemmalla viittaa nykyhetkeä aiempiin tulkintoihin, joita ev. lut. kirkossa on tehty.

      Ilmoita asiaton kommentti
  • Heikki Repo sanoo:

    Mielenkiintoisia ajatuksia. Vaan mietinpä, mikä olisi kirkon yhteinen opetus avioliitosta ja seksuaalisuudesta? Olisiko sitä? Vai olisiko niin, että yhteinen linja on ettei yhteistä linjaa ole — ja jokainen sitten opettaa niin kuin opettaa, kunhan toteaa eri lailla ajatteleviakin olevan.

    Tämä kysymys on nimittäin sikäli tärkeä, että yhteiselo jossa toisen olemassaolo hyväksytään edellyttää sitä, että toiselle suodaan myös oikeus jatkuvaan olemassaoloon — ja sen perusta on oikeus opettaa sitä vakaumusta edelleen, joka itsellään on. Kyse ei siis voi olla vain siitä, että esimerkiksi ”taantumuksellisesti ajatteleville” vanhoille papeille suodaan oikeus olla toimittamatta siunauksia (”kun ne pian kuitenkin jäävät eläkkeelle ja kuolevat pois”) vaan tilaa pitäisi olla moniäänisyydelle oikeasti.

    Näillä paikkein mitataan sitten se, kuinka pitkälle yhteinen kirkko taipuu olemaan katto-organisaatio erilaisille teologisille painotuksille ja linjauksille. Toisaalta se on jo nyt sitä, ottaen huomioon paikoitellen hyvinkin laajat painotuserot vaikkapa jumalanpalveluksien luonteessa tai opetuksessa siitä, mitkä asiat ovat syntiä.

    Uudessa tilanteessa jouduttaisiin kuitenkin myös arvioimaan sitä, miten toimitaan seurakuntien sisällä, etenkin jos seurakuntayhtymät tulevat. Voiko kirkkoherra tai jokin muu taho määritellä, mitä linjaa näissä kysymyksissä vedetään paikallisesti? Sulkeutuvatko joidenkin seurakuntien ovet vastakkaista kantaa edustavilta työnhakijoilta?

    Ei näytä kolmaskaan tie mitenkään erityisen helpolta.

    Ilmoita asiaton kommentti
    • Sonja Ottavainen sanoo:

      ”Jos näkökulmaa ja ajatusrakennelmaa kehittää vielä siihen suuntaan, että keskiössä ei olisi pappi vaan seurakunta sen jäseninä olevine ihmisineen, otetaan askel kohti parempaa.” Risto Voipio

      Komppaan Risto Voipiota. Nyt on vaan papin oikeuksista ja näkemyksistä puhe. Ei kyllä missään muussa työssä/organisaatiossa oikein mene noin. On seurakuntalaiset/asiakkaat siinä roolissa, miksi kirkko/organisaatio on olemassa. Ei sitä ole työntekijöitä varten perustettu.

      Toki tärkeää keskustelua tämä on, mutta minusta on hieman koomista, miten keskiössä ovat työntekijöiden näkemykset. Siis työelämätutkimuksen kannalta katsoen ja ajatellen.

      Ilmoita asiaton kommentti
    • Jouni Turtiainen sanoo:

      Kompromissielämä ei ole erityisen helppoa, koska monissa eettisissä asioissa ei ainoaa totuutta voi omistaa.

      Luterilaisen tunnustuksen mukaan kirkon ykseyteen riittää yksimielisyys evankeliumin opista ja sakramenttien toimittamisesta.

      Ei tämän pitäisi mitenkään vaikeaa olla. Paitsi jos evankeliumiin aletaan sotkea/sotkemaan kaikenlaisia eettisiä vaatimuksia eli lakia ja avioliitto-opetus alkaa saada/saamaan sakramentaalisia piirteitä.

      Sitten menee todella vaikeaksi.

      Ilmoita asiaton kommentti
    • Sonja Ottavainen sanoo:

      No, mitäs ne naisten pappeuden vastustajat tekevät/ovat tehneet? Niin suuren numeron ovat tehneet kirkon päätöksistä ja pullikoineet niitä vastaan. Onko se evankeliumia edistänyt? Kirkon hajoittamista.

      Onko se eettinen ongelma ja opillinen?

      Ilmoita asiaton kommentti
    • Vesa Hirvonen sanoo:

      On mahdollista perustella luterilaisesta teologiasta käsin, miksi kirkko ei asetu jäsentensä puolesta tietämään, miten näiden tulisi ajatella esimerkiksi avioliitosta. Luterilaisen teologian mukaan kaikki ihmiset ovat eettisiä subjekteja. ”Kirkon opetus” (mikä autoritaarisenkuuloinen ilmaus) on jo tämän suuntaista, se näkyy esimerkiksi piispojen Rakkauden lahja -dokumentissa (2008), jossa piispat esiintyvät huomattavan nöyrinä ja pyrkivät yhdessä kaikkien kirkon jäsenten kanssa etsimään hyvää elämää.

      Ilmoita asiaton kommentti
    • Jukka Kivimäki sanoo:

      Hyvä näkökulma Vesa Hirvoselta ja vastaa pitkälti kirkon nykyistä avioliitto-opetusta.

      Samanaikaisesti kun kirkko opettaa ihanteena yhden miehen ja yhden naisen elinikäisen avioliiton eikä ainakaan kannusta jäseniään esiaviolliseen seksiin, kirkko katsoo avarasti ihmisten erilaisiin elämäntilanteisiin.

      Jokainen jäsen tekee omat valintansa, mutta jos vaikkapa rippikoulunuori kysyy aidosti neuvoa, niin sadusa neuvossa ei pitäisi olla liiaksi hajontaa kunkin pastorin omista mielipiteistä riippuen.

      Olipa pastori kuka tahansa, tulisi hänen tukea seurakuntaisen tervettä itsetuntoa myös siinä ettei kukaan yllä kaikessa ihanteisiin eikä ihanteiden mukainen elämä ole kenekään ihmisarvon mitta. Omaan seksualisuuteen liityvät seikat eivät tee kenestäkään muita ”vajavaisempaa”

      Ilmoita asiaton kommentti
    • Teemu Kakkuri sanoo:

      Sari R-L: ”Juutalaisvastaisuus oli nimittäin yleistä sekä suomalaisessa yhteiskunnassa että Suomen ev.lut.kirkossa vielä 1800-1900 luvun vaihteessa ja pitkälti 1900-luvun puolelle saakka. ”

      Juutalaisiin ei varmaankaan suhtauduttu vähemmistönä, vaan muukalaisina. Samalla lailla vierastettiin muitakin ulkomaalaisia. Kehityslinjat kulkevat moneen suuntaan. Suomalaiset ovat aiemmin suhtautuneet avoimemmin vierasmaalaisiin, mutta 1840-luvulla noussut nationalismi kasvatti juopaa. Luotiin illusio suomalaisuudesta ja samalla nostatettiin vieroksuntaa muita kohtaan. Mutta kehityslinjat voivat kulkea joskus huonompaan, joskus parempaan. En olisi nuoruudessani uskonut, että muukalaisvastaisuus voisi omana aikanamme tulla niin pintaan, suosituksi ja hyväksytyksi. Ns. maahanmuuttokriittisyydessä vallovat aivan samat nationalsitiset pohjavirrat, joista luulisi jo päästyn eroon.

      Ilmoita asiaton kommentti
  • Kari-Matti Laaksonen sanoo:

    Kirkon tulisi nähdäkseni taipua yhä enemmän siihen suuntaan, että se on lähinnä katto-organisaatio erilaisille teologisille painotuksille, kuten se itse asiassa jo nyt on.

    Luterilaisesta yhtenäiskulttuurista on jäljellä tuskin rippeet. Postmoderni yhteiskunta on joka suhteessa pirstaleinen. Se ei voi olla heijastumatta myös kirkkoon. ”Kansankirkollisuus” on muuttanut muotoaan viimeiset sata vuotta. Muutoksen tulisi ehkä jatkua löyhän kirkollisen sateenvarjon suuntaan.

    Ilmoita asiaton kommentti
    • Jukka Kivimäki sanoo:

      Minusta kirkko menettää identtiteettinsä jos se luopuu yhteisestä tunnustuksesta. Minusta kirkon ei pidä ryhtyä katto-organisaatioksi erilaisille ”lähetyshiippakunnille”

      Ilmoita asiaton kommentti
  • Seppo Heinola sanoo:

    Homman ydin on siinä että ns. raamatulliset eivät ole johdonmukaisia suhteessaan Raamatun relevantteihin käskyihin ja kieltoihin.

    Ilmoita asiaton kommentti
  • Ilmari Karimies sanoo:

    Olen sitä mieltä, että avioliittokäsitys ei ole pelastuskysymys.

    On kuitenkin niin, että kirkko, jolla ei ole moraaliopetusta, on ihmisten arkielämän kannalta merkityksetön. Kirkko, joka ei pysty sanomaan mitään ihmiselämän kannalta niinkään keskeisestä asiasta kuin avioliitto, osoittaa tällä oman kyvyttömyytensä ihmisten hengelliseen ohjaukseen. Halutaanko ihmiselle tarjota muutakin kuin imeväisille maitoa?

    Maitoa imeväisille on kaste ja peruskatekeesi, mutta Kristus haluaa meidän seurakunnan jäseninä kasvavan aikuisiksi. Se ei ole mahdollista, jos ei ole ketään kasvattajaa eikä opettajaa.

    Aloittetta vaivaa sama ongelma kuin pelkän vanhurskauttamisopin ympärille keskittyvässä teologiassa. Se jää pelkäksi vanhurskauttamisopiksi, jolla ei ole mitään sanottavaa mistään muusta. Aloite julistaa, että emme osaakaan sanoa mitään mistään muusta.

    Älkää siis tulko tänne kirkkoon kyselemään, menkää tuonne maailmaan. Siellä teille kerrotaan miten elää. Mallit voitte hakea vaikka iltapäivälehdistä, eduskunnan keskusteluista ja tosi-TV:stä. Meillä täällä kirkossa ei ole mitään muuta tarjolla kuin mitä itse tuotte tänne sisään.

    Ilmoita asiaton kommentti
    • Jusu Vihervaara sanoo:

      On kuitenkin niin, että kirkko, jolla ei ole moraaliopetusta, on ihmisten arkielämän kannalta merkityksetön.

      Ja on myös niin, että kirkko, jonka moraaliopetus poikkeaa merkittävästi yhteiskunnan asenteista, on ihmisten arkielämän kannalla irrelevantti.

      Ilmoita asiaton kommentti
    • Salme Kaikusalo sanoo:

      ”Ja on myös niin, että kirkko, jonka moraaliopetus poikkeaa merkittävästi yhteiskunnan asenteista, on ihmisten arkielämän kannalla irrelevantti.”

      Kirkon moraaliopetuksen perustan tulee olla Raamatun ilmoitus, ei kulloisenkin yhteiskunnan asenteet.

      Raamatusta löytyy niin moraalin kuin yleensä kristillisen elämän ihanteet ja ”rima on korkealla”. Kukaan ei yllä niitä täyttämään ja siksipä Jumala lähettikin Jeesuksen, joka on täyttänyt kaiken lain puolestamme. Saamme uskoa ”ohi ampumisemme” eli syntimme anteeksi Jeesuksen uhriin vedoten. Silti katson, että anteeksianto ei ole portti ”elää miten sattuu”.

      Ilmoita asiaton kommentti
    • Atso Eerikäinen sanoo:

      Kant jo oivalsi, että ”todellisuus ilmenee meille sellaisena kuin itse haluamme (mitä itse a priori panemme objekteihin, jotka ilmenevät)”.

      Siis: ”kirkko” on sellainen kuin itse sen haluamme olevan. Sen vastakohta on ANNETTU ”tosi Kirkko”, joka on sellainen kuin Jumala ON TAHTONUT (perfekti).

      Me emme ole luoneet todellisuutta emmekä kirkkoa. Jotta ymmärtäisimme Jumalan luomaa maailmaa ja Kristuksen kirkkoa siinä, meidän ei tule panna niihin omiamme, vaan asettaa Kristus kaiken keskipisteeksi ja hänestä käsin yrittää ymmärtää. Ihmisviisaus voi olla ainoastaan jälkiviisautta.

      Ilmoita asiaton kommentti
  • Pekka Väisänen sanoo:

    On hyvin erikoinen asia, että uskoakseni hienoista ja vilpittömistä teologian opiskelijoista Piispan luona käynnin jälkeen ja joitakin kuulusteluja suorittaneina, tulee sydämettömiä ja niinsanotusti oikean uskon julistajia. Onhan tämä siinä mielessä ymmärrettävää, kun toimeentulo on sitten siitä riippuvainen. Nyt käsillä olevassa asiassa on kuitenkin kysymys siitä , vaaditaanko taas 20.tä- 40.tä vuotta siihen, että Ihmisarvoon kuuluvia asioita kirkossamme arvostetaan. Yksi vaikea ja helposti toistettava sana on Rakkaus. Missä on kirkkomme tunnustus ja anteeksipyyntö kasvatuskotien lapsia kohtaan viime vuosisadalla aina 70.tä luvulle asti, missä on kirkkomme anteeksipyyntö isättömille äideille ja Heidän lapsilleen aina 70-luvulle asti, jolloin vielä 20-luvun lopulla nämä huorintekijät tekivät itsemurhan. Haluaako kirkkomme vielä tällä vuosituhannella toistaa tehtyjä virheitä ja jättää ymmärtämättä sitä, että pisimmät välimatkat eivät suinkaan Ihmisen mielessä ole mantereitten välisissä etäisyyksissä, vaan paljon lähempänä.

    Ilmoita asiaton kommentti
  • Reima Jokinen sanoo:

    Jouni Turtiainen: Evankeliumi kirkon julistuksena ei ole sama asia kuin vanhurskauttamisopin kontekstin sisäinen jaottelu laki-evankeliumi. Vain tässä rajatussa mielessä ne ovat vastapooleja. Evankeliumi on myös se koko kristillinen sanoma, joka johtaa pakanat ja juutalaiset pelastukseen. Mukaan kuuluu myös pääasian (hyvä sanoma anteeksiannosta) edellytykset ja seuraukset, siis myös anteeksiannon tarpeen (laki, synti) osoittaminen ja kristillinen elämä ja etiikka. Taipumus ajatella sana evankeliumi vain vanhurskauttamisdogman sisäisen erittelyn pohjalta lienee tavallinen virhe luterilaisilla, koska ”armosta, ilman lain tekoja” on tullut niin tutuksi. Mutta tämä sinänsä oikea erittely ei ole evankeliumin julistuksen synonyymi. Kristus velvoitti pitämään kaiken, mitä hän oli käskenyt. Kaikki kuuluu laajassa mielessä evankeliumin nimikkeen alle.

    Kirkko ei voi samanaikaisesti sekä hyväksyä että hylätä kristitylle sopivaksi mitä tahansa avioliittoa ”evankeliumin” pohjalta. Jos kirkon nimissä näin sanotaan, on siinä megaongelma.

    Ilmoita asiaton kommentti
  • Jukka Kivimäki sanoo:

    Kiitos hyvästä kirjoituksesta Jouni. Tällä kertaa kuitenkin taidan olla kanssasi eri mieltä. Olen pohtinut kolmannen tien mahdollisuutta ja nähdäkseni sellainen löytyy, mutta aivan toisella tavalla.

    Mielestäni paikalliskirkon olemassaolon oikeutus perustuu sen tunnustukseen ja kaikkia kirkollisia toimituksia tulee voida perustella myös kirkon omalla tunnustuksella. Olkoonkin että samasta yhteisestä tunnustuksesta voidaan erilaisin painotuksin päätyä erilaisiin vaihtoehtoihin. Mikäli tahdomme, että kirkko on edelleen kirkko, eikä julkkisoikeudellinen uskontovirasto, ajatus että kuin päättäisi ihan itse tykönään avioliitto-opistaan ilman kirkon yhteistä opetusta ei siis käy.

    Uskonnonharjoittamisen näkökulmasta avioliiton julkinen siunaaminen seurakunnan edessä on se varsinainen toimenpide ja julkishallinnollinen vahvistaminen vain oheistoimenpide. Ensin mainittu on kirkollinen sakraalitoimitus silloinkin, kun jälkimmäinen toteutuu erikseen. Oheispalvelusta luopuminen ei mitenkään ratkaise varsinaista ongelmaa, eli erilaisia näkemyksiä kirkon avioliittoteologiassa.

    Kirkollamme on virallinen kanta esimerkiksi kasteesta, ehtoollisesta ja vaikkapa vanhurskauttamisesta, mutta jonkinlaisia painotuseroja kirkkomme ykseyden sisällä kuitenkin sallitaan. Kirkkomme on vahvistanut kantansa kristologiasta eikä virallisesti salli keskuudessaan muunlaista opetusta, kriittinen keskustelu on kuitenkin sallittu. Voisiko näiltä tiimoilta löytyä vastaus myös kolmanteen tiehen avioliittoteologiassa?

    Ratkaisun lähtökohdat ovat nähdäkseni:

    1. Pitäydytään tunnustuksellisen yhteisön identiteetissä ja torjutaan rooli kirkollisia toimituksia tuottavana uskontovirastona 2. Selkeytetään opetusta laista ja evankeliumista, toisistaan erillisinä, mutta toisiaan läpäisevinä asioina. 3. Tunnistetaan ja ylläpidetään ero sakraalin ja ei-sakraalin välillä sekä ero hengellisen ja maallisen regimentin välillä.

    Nähdäkseni kolmas tie löytyy siitä, että sakraalit toimitukset perustellaan vain ja ainoastaan kirkon omalla opilla, mutta ei-sakraalissa toiminnassa otetaan täysipainoisesti huomioon myös maallisen regimentin puollella vallitsevat realiteetit.

    Kirkko ei luo uusia sakraalitoimituksia eikä muokkaa entisiä ilman laajaa opillista yksimielisyyttä. Seikka että kirkko maalisen regimentin asioissa suhtautuu kaikkien avioliitoihin lain edessä tasa-arvoisesti, ei tarkoita että niihin tulisi sakraalitilanteissa suhtautua samalla tavalla.

    Käytännön arjessa kolmas tie voisi merkitä nykyisen ”rukousohjeen” edelleen kehittämistä. Samalla voisi korostaa, että kaikkien erilaisten avioparien kumppaneilla on yhdenvertainen oikeus uskonnonharjoittamiseen Suomen ev.lut. kirkossa riippumatta siitä, kuinka hyvin heidän liitonsa vastaa kirkon opettamia ihanteita.

    Ilmoita asiaton kommentti
  • Ari Lahtinen sanoo:

    Tätä meuhkaamista ”tasa-arvoisesta” avioliitosta seuratessamme ihmettelemme vaimon kanssa, että olemme varmaan olleet jo 40v. epätasa-arvoisessa avioliitossa, kun ei silloin meitä vihitessä kukaan puhunut tasa-arvoisesta.

    Tuo ”tasa-arvoinen” avioliitto on terminä naurettava. Orwellilaista Newspeakia. poliittista propagandaa näennäisasialliseksi termiksi paketoituna.

    Ilmoita asiaton kommentti
    • Jusu Vihervaara sanoo:

      Aika pieneksi käy elämä, jos ei ole parempaa tekemistä kuin pohtia sitä, onko kansalaisaloitteelle annettu hyvä nimi.

      Ilmoita asiaton kommentti
    • Salme Kaikusalo sanoo:

      Ensin puhuttiin kahden samaa sukupuolta olevan henkilön avioliitosta, sitten puhuttiin sukupuolineutraalista avioliitosta, sitten se muutettiin tasa-arvoiseksi avioliitoksi…

      Miksikähän on nähty näin paljon vaivaa nimen muuttelussa?

      Ilmoita asiaton kommentti
    • Jusu Vihervaara sanoo:

      Onko tuo ”nimen muuttelu” jokin suurikin ongelma vai etsitäänkö tässä tikusta nalkutettavaa?

      Ilmoita asiaton kommentti
    • Salme Kaikusalo sanoo:

      Kyllä nimien muuttelu on ositus jostakin, epävarmuudesta?, Siitä, että nimestä ei käy ilmi sukupuolinen suuntautuneisuus? tms.

      Ilmoita asiaton kommentti
  • Jusu Vihervaara sanoo:

    Salme Kaikusalo: ”Tästä esimerkkinä on vaikkapa se, että kaikkien terveydenhoitohenkilöstöön kuuluvien on omissa toimipaikoissaan, joissa tehdään abortteja, osallistuttava abortin tekoon vaikka vastoin vakaumustaan.

    Kenenkään ei ole pakko tehdä aborttia jos ei halua. Ei odottavan äidin roolissa eikä terveydenhuollon ammattihenkilön roolissa.

    Terveydenhuollossa on erittäin vähän sellaisia työtehtäviä, joihin aborttien tekeminen tai niissä avustaminen kuuluu. Jos henkilöllä on aborttien vastainen vakaumus, olisi ehkä kohtuullista, että hän ei hakeutuisi työtehtäviin, joihin aborttien tekeminen kuuluu. Vähän voisi siis itsekin ottaa vastuuta omasta elämästään.

    Tuo olisi vähän sama kun hakeutuisi töihin seurakuntapastoriksi ja sitten vaatisi vakaumuksen vapautenaan, että ei halua uskoa Jumalaan, mutta voisi vaikka pitää pöntöstä ateistisia puheita. Kyllä minusta ihmisten pitää ymmärtää hakeutua sellaisiin työtehtäviin, joita osaavat ja pystyvät hoitamaan. Turha se on töihin mennä itkemään ettei voi tehdä niitä töitä, joita työtehtäviin kuuluu.

    Ilmoita asiaton kommentti
    • Salme Kaikusalo sanoo:

      Jusu, vastauksesi kommenttiini on luettavissa laatikkoon ”vastaaja ei ymmärrä mistä puhuu.” Sorry, mutta näin asia on. Suosittelen perehtymistä terveydenhoitohenkilöstön ammattinimikkeisiin ja mitä kukin tekee.

      Ilmoita asiaton kommentti
    • Jusu Vihervaara sanoo:

      Mieheni, joka on sairaalan johtaja, osasi kertoa minulle, että ortopedi tai hammaslääkäri eivät osallistu aborttien tekemiseen. Samoin niihin eivät osallistu röntgenhoitaja tai mielenterveydenhoitaja.

      Sen sijaan jos kokee, ettei halua abortteja työkseen tehdä, ehkä suosittelisin välttämään hakeutumista töihin naistentautien poliklinikalle. Minun pointtini oli se, että jokainen voi, mitä alaa opiskelee ja millaisiin tehtäviin hakeutuu työelämässä.

      Kuten sanoin, ei ole mikään pakko opiskella papiksi, jos ei halua puhua Jumalasta ja mielestäni olisi naivia, että seurakuntapastori voisi vedota omantunnonvapauteen ja kieltäytyä hoitamasta työtehtäviään.

      Lähden siitä, että jos henkilö ei pysty työtehtäviään hoitamaan, silloin hakeudutaan johokin muuhun työhön. Ei se yhteiskunta sillä tavalla pyöri, että jokainen voisi kieltäytyä hoitamasta niitä työtehtäviä, jotka kokee ikäviksi ja jättää ne kollegoidensa huoleksi. Itsekin tietäisin monta velvollisuutta, jotka jättäisin hoitamatta jos saisin poimia rusinat pullasta työpaikallani.

      Ilmoita asiaton kommentti
    • Salme Kaikusalo sanoo:

      Tässä yksi esimerkki, että voi kieltäytyä tehtävistä henkilökohtaisen vakaumuksen vuoksi.

      5. Journalistilla on mahdollisuus kieltäytyä tehtävistä, jotka ovat ristiriidassa lain, henkilökohtaisen vakaumuksen tai ammattietiikan kanssa.

      Ilmoita asiaton kommentti
    • Salme Kaikusalo sanoo:

      Tässä tietoa siitä, miten muissa maissa suhtaudutaan mahdollisuuteen ottaa huomioon työntekijän vakaumus. Tämä aihe ei nyt varsinaisesti liity blogin aiheeseen, mutta kun puheeksi tuli.

      ” Läntisen Euroopan maista ainoastaan Suomessa ja Ruotsissa terveydenhuollon henkilöstöllä ei ole lakiin perustuvaa oikeutta kieltäytyä vakaumuksen perusteella suorittamasta abortteja tai laatimasta niihin liittyviä lausuntoja. On kestämätöntä puolustaa omantunnon vapauden puutetta sillä, että näin vaikeutettaisiin aborttioikeuden toteutumista, koska missään näissä maissa, joissa tämä lupa on, ei kuitenkaan näin ole käynyt. Siis EU:n 25 jäsenmaasta tämä mahdollisuus toimia omantunnon syistä niin, että kieltäytyy osallistumisesta raskaudenkeskeytyksiin, on olemassa, ja Euroopan neuvoston 47 jäsenmaasta vain kuudessa maassa terveydenhuollon työntekijät eivät saa kieltäytyä osallistumisesta.”

      Ilmoita asiaton kommentti
    • Jusu Vihervaara sanoo:

      En tiedä mistä tuon journalistin esimerkin kopioit, mutta jos ymmärsin oikein, kyseessä ei ole mikään lakiteksti.

      Jos olen ymmärtänyt oikein, abortit tehdään pääsääntöisesti ellei yksinomaan julkisella sektorilla. Mielestäni se ei ole yhteisten verorahojen järkevää käyttämistä, että julkisen sektorin sairaaloihin palkataan sellaisia työntekijöitä, jotka eivät ole kykeneviä tekemään niitä työtehtäviä, joita sairaaloilla on. Se ole perusteltua kuljettaa potilaita hoitolaitoksista toiseen ja palkata sairaalaan vuokratyövoimaa siksi ajaksi, että voidaan tehdä sellaiset toimenpiteet, joita työntekijöitä ei huvita tehdä.

      Olen edelleen sitä mieltä, että jos henkilö hakeutuu töihin naistentautien poliklinikalle, kyllä terveydenhuollon ammattihenkilön täytyy ymmärtää, että siellä tehdään abortteja. Samoin ei ole minusta potilaan hoidon kannalta eettisesti oikein, että häntä pompotetaan terveyskeskuslääkäriltä toiselle kunnes löytyy sellainen, joka suostuu hänelle kirjoittamaan lähetteen toimenpiteeseen.

      Ilmoita asiaton kommentti
    • Salme Kaikusalo sanoo:

      Esimerkki liittyen journalistin mahdollisuuteen kieltäytyä tehtävistä henkilökohtaiseen vakaumukseen vedoten poimin alla olevan linkin tiedoista. http://www.journalistiliitto.fi/pelisaannot/journalistinohjeet/

      Mitä tulee työskentelyyn paikoissa, jotka liittyvät abortin tekemiseen tai muuten siihen, niin niitä on muitakin kuin naistentautien poliklinikka, mutta ei nyt aleta vääntää siitä kättä.

      Ilmoita asiaton kommentti
  • Kirjoittaja

    Jouni Turtiainen

    Espoonlahden ev.lut. seurakunnan kirkkoherra, joka asuu pappisvaimonsa kanssa kahden Helsingissä. Kolme aikuista lasta. Ympärivuotinen pyöräilijä.