Kun pahoja asioita tapahtuu, syntyy tarve saada jokin looginen selitys sille, miksi joku toimii niin epäinhimillisesti. Loogisia selityksiä ovat esimerkiksi huonot kotiolot, kaltoinkohtelu, koulukiusaaminen tai jopa se, että henkilö on ollut syrjäänvetäytyvä. Kun loogiset selitykset on kartoitettu, pannaan asialle ennaltaehkäisevä tiimi. Siihen kuuluu moniammatillinen työryhmä, jossa on poliiseja, opettajia, lastensuojelun väkeä, ehkä seurakunnan työntekijä, koulukuraattori, koulupsykologi ja nuorisopsykiatrian edustus.
Ennaltaehkäisemisen ja varhaisen puuttumisen mallia harvoin kritisoidaan tai kyseenalaistetaan. Ymmärrykseni mukaan niiden idea on se, että asioihin puututaan ennen kuin mitään on tapahtunut. Minusta se on ongelmallista. Siinä on vivahde tuomion langettamisesta ennen kuin rikosta on tapahtunut.
On mahdollista, että nuori selvittää ongelmansa paremmin ilman varhaista puuttumista. Kun iso koneisto päättää, että nuorella on vaikeuksia ja puuttuu siihen, nuori on kaiken hyväntahtoisesti annetun pakkotuen keskellä todella yksin. Hän miettii, miksi minä olen silmätikkuna, mikä minussa on vikana. Varhainen puuttuminen voi olla traumatisoivaa. Ei välttämättä, mutta voi olla. En voi sille mitään, että minua karmii ajatus moniammatillisesta tiimistä, joka ruotii jonkun yhden yksittäisen nuoren vointia ja keksii tässä hoitosuunnitelmien ja byrokratian luvatussa maassa ennaltaehkäiseviä toimenpiteitä, ettei hänestä tulisi koulusurmaajaa. Kuka haluaa tulla leimatuksi ”riskinuoreksi”?
Kyllä. ”Riskinuori”. Sellaista termiä käytti tänään Hesarissa Helsingin poliisin komisario Jarmo Heinonen kertoessaan melko vakuuttavasti Helsingissä toimivasta moniammatillisesta ryhmästä, joka ”tunnistaa riskinuoria ja ohjaa heitä nopeasti avun luo”. Jos olet siis koulukiusattu, sinulla on vaikeaa kotona tai olet syrjäänvetäytyvä, olet myös ”riskinuori” ja mitä varhaisemmin elämääsi puututaan, sitä todennäköisemmin sinusta ei tule koulusurmaajaa.
Noh, minä en tiedä mitä käytännössä tarkoittaa ”ohjaaminen nopeasti avun luo”. Jos se merkitsee määrättyjä käyntejä vaikka psykologilla, niin ”Herra anna heille anteeksi, sillä he eivät tiedä mitä he tekevät”. Jos se merkitsee ohjaamista vaikka moponkorjauskerhoon tai ratsastusterapiaan, hyvä niin.
Ennaltaehkäisyä on se, että on nuoren elämässä on riittävästi turvallisuutta, rakkautta ja toimintaa. Kahta ensimmäistä yhteiskunta ei voi tarjota, vaikka nuoren ympärillä hääräisi kuinka moniammatillinen tiimi. Jälkimmäistä voi. Palkattakoon siis koulupsykologien sijaan nuorisotyöntekijöitä ja lakkauttamisen sijaan perustettakoon nuorisotaloja. Tyttöjen taloja. Poikien taloja. Tarjottakoon harrastusmahdollisuuksia. Marssitetaan psykiatria areenalle vasta sitten, kun ei enää muita mahdollisuuksia ole. Kun jotakin on jo tapahtunut. Ei ennaltaehkäisevästi vaan jälkihoidollisesti.
Suunta, johon nähtävästi tragedioiden jälkeinen aika on viemässä, on todella hankala niin nuorten kuin nuorten kanssa työskentelevien aikuistenkin näkökulmasta. Nuoria pitäisi leimata riskinuoriksi ja kun jotakin tapahtuu, aikuisten olisi pitänyt tietää ja nähdä jostain kristallipallosta etukäteen. Vaikka nuorten elämään puututtaisiin heti, kun he ovat ensimmäisen kerran haukanneet happea, emme voi estää Myllytullin, Kauhajoen tai Jokelan kaltaisia tragedioita. Maailma ei ole hallittavissa. Aina tulee se, josta kaikki sanovat: ”En olisi ikinä uskonut hänestä”.
Juha, olen kanssasi täysin samaa mieltä. Mielenterveys on kuin munankuori ja se tarvitsee samanlaista henkistä pyöräilykypärää suojakseen kuin normi pääkoppa kallolleen.
Tuon kuvaamani tilanteen estämiseksi saattaa lapsen liikuttaminen luokassa sopivilla tavoilla. Ja sillä, että opettaja ei mene lapsen luo vaan pyytää lapsen itsensä luo. Mutta jos tätä ei tajuta lopputulos voi olla kuvaamani kaltainen. Tämä asia tehtiin myöhemmin ja ongelmat poistuivat. Tätä tarkoitan varhaisella puuttumisella. Ongelmat alkavat jo varhain ja niiden estäminen on hyvä alkaa varhain. Poistin linkin. Jos katsoit päiväyksen tajusit sen olevan vanha juttu.
Arvannet etten pidä nuorisotyöntekijöiden lisäämistä ottamalla pois resursseja oikein hyvänä ideana, vaikka oma lapseni on opiskellut Dilassa.
Mutta jos jostain nuorten tiloja puuttuu sitä ratkaisua pitää pohtia paikkakunta kohtaisesti. Varmasti niitä tarvitaan.
Eräs omakohtainen havainto:
Muutimme vastavalmistuneeseen lähiöön kun lapset olivat ylä-asteella. Siellä oli ostoskeskus, asuntoja ja parkkipaikkoja. Oli myös päiväkoti viipaleparakissa johon sai parkkerata lapset.
Mitään nuorisotiloja ei ollut saati nuorisotoimintaa. Jostakin osui silmiini tilasto että kun lähiö täyttää 10 vuotta sinne tulee huumeongelma. Muuttajat ovat nuoria perheitä joilla on pieniä lapsia. 10 vuoden päästä ne ovat murkkuja.
Tuo murkkusukupolvi parveilee ostarilla ja luo sinne oman vastakulttuurinsa.
Keräsimme joukon vanhempia ja sovimme että kukin käyttää illan viikossa johonkin nuorisotyöhön. Itse vedin tietokonekerhoa.
Emme tavoittaneet niitä ”riskinuoriksi” leimattavia, mutta ne jäivät vähemmistöksi koululuokassa. Syrjäytyivät.
VPK:t tekee hirmuisen tärkeää nuorisotyötä. Tuo nuoriso joka nykyään leimataan AHDL -leimalla tarvitsee ohjattua äksöniä, ei pyhäkoulun jatkoluokkaa.
Kaikkein parasta ennaltaehkäisyä olisi kun lopetettaisiin pienten lasten ”hengellinen” opetus ja liittäminen johonkin uskon lahkoon, miksikö, näin ei luotaisi valheellista kuvaa Jumalasta eli voimattomasta joka ei voi hädässä auttaa.
Siis kun nuori kohtaisi kauheuksia niin kun hän hädässään etsisi apua ja kohtaisi jonkun joka vastaisi hänelle kysymykseen ”mitä pahaa nuo olivat tehneet kun he saivat kokea tuollaisen kuoleman?”
Hänelle vastattaisiin ”luuletteko, että he olivat syyllisemmät kuin kaikki muut ihmiset?
Eivät olleet, , mutta ellette tee parannusta, niin samoin te kaikki hukutte.”
Lauri pohdin juuri samaa. Tässä omassa kyläyhteisössä on tuo naapuristo tosi aktiivista. Esimerkiksi partioon kuuluu noin 125 henkeä muistaakseni 400 -500 taloutta. Itse asiassa niin kirkolla kuin täällä on kytkös seurakuntaan. Mutta täällä toiminta on täysin paikallista ja kirkolla ainakin ennen veti nuoriso-ohjaajakin. Siis erittäin hyvä seurakunnan pitkäaikainen nuorisotyöntekijä.
Sitten on nuorisoseuran toiminta, jossa on varhaisnuorille nuokkari iltoja. Omanikin kasvaessaan ovat alkaneet huolehtimaan siellä muista. Sitten on Mannerheimin lastensuojelu liiton aktiivistenäitien järjestämää toimintaa. Tämän lisäksi vanhempainyhdistys järjestää esimerkiksi muutaman diskon. Sitten tuossa on kunnan ja armejan rakentama monitoimitalo, johon partiolaisetkin menee joinain sunnuntaina kiipeilemään. Tämän lisäksi on ABC, joka jossain vaiheessa alkaa vetämään. On helppo kaupassa käydessään silmätä, mitä ne tekee tietäen, että filmille menee.
Tämä ei tietenkään kaikkia ongelmia, joita nuorilla on. Olen joutunut vuosien kuluessa näkemään muutakin kuin alkoholilla leikkimistä, mutta ne eivät kuulu tänne nettiin.
Lauri, aika mahtavaa tuo, miten olette toimineet! Mutta en tiedä onko tuokaan kohta enää mahdollista ennen kuin kaikki toimijat ovat hankkineet hygieniapassin, rikosrekisteriotteen, jonkun asiaan liittyvän koulutuksen ja luvat taholta X.
Meinaan vaan, että elämme aikaa, jolloin taipumuksena on institutionalisoida kaikki. Kuka on vastuussa? -kysymys estää spontaanin toiminnan. Elää illuusio, että jos meillä on mapeissa riittävästi tavaraa ja tietoa eri nuorista sekä erilaisia todistuksia nuorten kanssa työskentelevistä aikuisista, niin silloin pystymme estämään tragedioita. Ja jos viranomaiset marssitetaan peliin mahdollisimman varhaisessa vaiheessa, niin sitä parempi. Mä kannatan maalaisjärkeä, mutta se on oikeasti aika vaikeaa. Edes ne verkostoissa toimivat viranomaiset eivät välttämättä kykene käyttämään maalaisjärkeä, vaikka tahtoisivatkin, koska rakenteet ovat sellaisia.
Ari Pasanen, no enpä oikein usko että tuo olisi kaikkein parasta ennaltaehkäisyä. Mutta kirjataan ideasi fläpille joka tapauksessa.
Mielestäni jokainen nuoren lähellä elävä aikuinen voi olla varhainen puuttuja. Nuoria ei saa pelätä, heitä pitää uskaltaa lähestyä ja puhua heille kuin ihmisille, arvostavasti ja kuuntelevasti.
Jokaisella aikuisella pitäisi olla 10 nuorta juttukaveria, kun tavataan toreilla, kujilla ja aitovierillä. Heillä on suuri aikuisen nälkä ja pinellä huomioimisella voi nostaa heidän itsetuntoaan kummasti.
Hyviä harrastuksia ja pojille ei mitään pitsinnypläystä vaan kunnon hommia kirveellä, sahalla, vasaralla jne..
Siinä vaiheessa kun mennään jo diagnooseihin ja ryhmäpalavereihin on peli jo usein menetetty.
Juuri näin, May Roth-Edelmann.
Tässä May-Roth Edelmannin ajatuksessa on asiaa.
Kirkkokäsikirjan normiluonne on kieltämättä aika epäselvä, mutta niin epäselvä se ei ole, että voitaisiin sanoa sen estävän samaa sukupuolta olevien vihkimisen avioliittoon. Kirkkokäsikirjassa määrätään, millä tavalla kirkolliset toimitukset, mm. avioliitto solmitaan, mutta sillä ei voida asettaa esim. vihittävien sukupuolta koskevia ehtoja. Jos siis kirkko ei halua vihkiä samaa sukupuolta olevia avioliittoon sen jälkeen kun avioliittolain muutos on tullut voimaan, kirkon pitää säätää kristilliseksi katsomansa avioliiton edellytykset kirkkojärjestyksessä (ehkäpä jokin viittausnormi on oltava kirkkolaissakin). Nyt niin ei ole tarvinnut tehdä, kun ”maallinen” ja kirkon tunnustama avioliitto ovat sama asia.
Se olisi aika erikoinen tilanne, jos kirkossa tulkittaisiin, että sillä ei ole normatiivista kantaa vihkiä samaa sukupuolta olevia pareja eikä normatiivista kantaa olla vihkimättä. Ja jos tämän lisäksi tilanne olisi se, että kirkolliskokous ei määräenemmistösäädöksen vuoksi pystyisi kirkkolakia muuttamalla sallimaan eikä kieltämään samaa sukupuolta olevien parien vihkimistä.
Tämä johtaisi tilanteeseen, jossa lainsäätäjä nimenomaan antaa kirkon itse päättää mitä tehdä eikä edellytä kirkolta mitään tiettyä päätöstä, mutta kirkko itse ei pysty tätä lakimuutosta tekemään.
nyt hopi hopi, äkkiä muuttamaan kirkkokäsikirja,
sehän on VAIN kirkkokäsikirja,
tässä se menöö samas konkurssis seki!!
kaikki innokkaat äkkiä kommentoimaan.
no heti heti!
Eduskunnassa 52,8% äänesti lakimuutoksen puolesta ja loput vastaan. Kirkolliskokous on varmasti ko asiassa konservatiivisempi. Jos tilanne on, kuten Risto Voipio kirjoitti, toivon todella hartaasti, että seuraava eduskunta päättää palaamisesta takaisin miehen ja naisen väliseen avioliitto käsitykseen.
Tero Hokkaselle haluaisin sanoa, että länsimaisille demokratioille ei ole kovin tyypillistä sellainen, että jollekin vähemmistöryhmälle ensin annetaan jokin heidän yhdenvertaisuuttaan lisäävä asia ja sitten seuraava eduskunta päättää viedä sen heiltä pois.
Vaikka se jonkun yksittäisen kansalaisen mielestä olisi reilu ja oikeudenmukainen tapa kohdella seksuaalivähemmistöjä, että heidän oikeutensa solmia avioliitto, otettaisiin pois, en usko että mikään eduskunta Suomessa lähtisi sellaista tekemään. Eduskunnassa on kuitenkin jonkinlainen käsitys siitä, mikä on kohtuullista ja oikeudenmukaista.
Jusu V: ”Tero Hokkaselle haluaisin sanoa, että länsimaisille demokratioille ei ole kovin tyypillistä sellainen, että jollekin vähemmistöryhmälle ensin annetaan jokin heidän yhdenvertaisuuttaan lisäävä asia ja sitten seuraava eduskunta päättää viedä sen heiltä pois. Vaikka se jonkun yksittäisen kansalaisen mielestä olisi reilu ja oikeudenmukainen tapa kohdella seksuaalivähemmistöjä, että heidän oikeutensa solmia avioliitto, otettaisiin pois, en usko että mikään eduskunta Suomessa lähtisi sellaista tekemään. Eduskunnassa on kuitenkin jonkinlainen käsitys siitä, mikä on kohtuullista ja oikeudenmukaista.”
”Tunteisiin”, ”yhdenvertaisuuteen” ja ”oikeudenmukaisuuteenhan” tässä on vedottu koko ajan, ja esitetty homoseksuaalien ”oikeus avioliittoon” näitä ”edistävänä” asiana.
Mutta tuleva eduskunta voikin alkaa ajatella asiaa siltä kannalta ja siltä pohjalta, että mikä avioliittoinstituutio lopulta on ja mitä varten se on. Mikä on sen yhteiskunnallinen merkitys. Ja tehdä päätöksiä siltä pohjalta.
Ja eduskunta voi myös ymmärtää sen, että jos avioliittolakia aletaan muuttaa sen vuoksi, että ”jokin vähemmistöryhmä” voisi ”kokea” olevansa ”yhdenvertainen”, niin se tarkoittaa ”tasapuolisuuden”, ”tasa-arvon” ja ”yhdenvertaisuuden” nimissä muitakin vähemmistöryhmiä kuin vain homoseksuaaleja.
Jos tämä yhdenvertaisuuden kokemus katsotaan ainoaksi ja tärkeimmäksi kriteeriksi muuttaa avioliittokäsitystä ja avioliittolakia, niin eduskunta voi nähdä mihin se johtaa. Ja palata avioliiton, sen merkityksen ja tarkoituksen juurille.
Ymmärretään se, että avioliiton tarkoitus ei ole jaella yhdenvertaisuuden ja tasa-arvoisuuden kokemuksia ja ”signaaleja”, ja ehkä aletaan puhua siitä mikä sen tarkoitus oikeastaan on. Ehkä jopa siitä tarvitaanko sitä ollenkaan.
No, minusta sitä tarvitaan. Mutta ei siihen, että aikuiset, olivat ”vähemmistön” edustajia tai eivät, voisivat kokea itsensä yhdenvertaisiksi. Avioliitosta pitäisi puhua vain ja ainoastaan lasten kannalta. Muuta yhteiskunnallista merkitystä sillä ei ole.
Tulipa paljon lainausmerkkejä 🙂 Mutta sitä ei voinut välttää.
En itse haluaisi kuulla enää yhtään enempää aikuisten nyyhkettä siitä, että eivät ole ”tasavertaisessa” asemassa muiden kanssa, jotka voivat kutsua suhdettaan ”avioliitoksi”. Eivätkä kaikki homotkaan näin koe, kuten on todettu.
Ja edelleen, eri tilanne oli silloin kun avioliitto oli ainoa hyväksytty ja mahdollinen tapa elää yhdessä, ellei jäänyt elämään sisarustensa kanssa. Nykyisin ihmiset ovat vapaampia kuin koskaan elämään kenen kanssa haluavat. Jotenkin irvokasta, että kun perheet voivat huonosti ja hajoavat, lapset voivat huonosti ja ovat turvattomia, niin aikuiset kiistelevät siitä millä nimellä saavat kutsua parisuhteitaan!
Edelleen on mielestäni täysin perusteltua ja tärkeää, että otetaan erilleen sellaiset ihmissuhteet ja parisuhteet, joista voi syntyä lapsia. Ei paijattavaksi, ihailtavaksi ja toisten kadehtimisen kohteeksi. Vaan tarkemman kontrollin, rajoitusten ja tarkkailun alle.
Ja tätä kutsutaan avioliitoksi, jolla on vähän tärkeämpi tarkoitus kuin se ”yhdenvertaisuuden” kokemus.
Tai jos tuleva eduskunta päättää että avioliiton tärkein tarkoitus on aikuisten onnellisuuden ja ”yhdenvertaisuuden kokemuksen” maksimointi, niin päättäköön. Mutta en siltä pohjalta ennusta avioliittoinstituutiolle kovinkaan kunniakasta tulevaisuutta. Tai yhtä vahvaa arvostusta ja kestäviä perusteita kuin sillä on ollut läpi historian.
Voipio: ”toivon todella hartaasti, että seuraava eduskunta päättää palaamisesta takaisin miehen ja naisen väliseen avioliitto käsitykseen.”
Minä taas toivon todella hartaasti, että tästä avioliittolakihässäkästä olisi jo vuosien juupas-, eipäs- taistelujen jälkeen päästy lopullisesti eroon ja kansalaiset – niin lain kannattajat kuin vastustajatkin – huomaisivat, että Suomen kansanedustuslaitoksella on muita, jopa jossain määrin tärkeämpiä ja suurempaa kansanosaa koskevia lakeja säädettävänään.
Kannattaisi vastustajienkin vain kiltisti niellä ne happamat pihlajanmarjat ja käydä luottavaisin mielin kohti uusia kamppailuja.
Sari Weckroth: ”Mutta tuleva eduskunta voikin alkaa ajatella asiaa siltä kannalta ja siltä pohjalta, että mikä avioliittoinstituutio lopulta on ja mitä varten se on. Mikä on sen yhteiskunnallinen merkitys. Ja tehdä päätöksiä siltä pohjalta.”
Toivottavasti uuteen eduskuntaan äänestetään kansanedustajat, jotka ymmärtävät, että Suomessa on muitakin, ehkä hippusen verran jopa tärkeämpiä asioita ratkottavana, kuin avioliiton ”todellisen” tarkoituksen pohtiminen. Vain kansan pientä vähemmistöä koskevan, homoavioliitot mahdollistavan avioliittolain veivaaminen edestakaisin romahduttaisi lopullisesti kansanedustuslaitoksen vielä jossain määrin nauttiman arvovallan.
Henkilökohtainen kysymys Sari: Oletko naimisissa, onko sinulla lapsia?
Sari Weckroth: ”Mutta tuleva eduskunta voikin alkaa ajatella…”
Haluaisin korjata yhden melko yleisen väärinkäsityksen. En ole täysin varma syyllistyykö Sari W. siihen, mutta se jotenkin paistoi läpi kommenteistasi.
Nykyinen eduskunta päätti avioliittolain muutoksesta täysistunnossaan 12.12.2014 ja muutos tulee voimaan 1.3.2017. Tuleva eduskunta ei asiasta enää äänestä eikä avioliittolain muutos edellytä tulevalta eduskunnalta toimenpiteitä.
Tuleva eduskunta äänestäisi asiasta vain siinä tapauksessa, että hallitus antaisi asiasta uuden lakiesityksen, jossa avioliittolakia muutettaisiin ”epätasa-arvoiseksi” tai jos vastaava aloite tulisi kansanedustajien laki-aloitteena tai kansalaisaloitteena. Uuden lainmuutoshankkeen aloittaminen on teoriassa mahdollista, mutta käytännössä äärettömän epätodennäköistä.
Voidaan siis erittäin suurella todennäköisyydella sanoa, että seuraava eduskunta ei tule äänestämään avioliittolain muuttamisesta takaisin miehen ja naisen väliseksi, koska nyt hyväksyttyä kansalaisaloitetta seuraava eduskunta ei enää käsittele.
Sari Weckroth jatkaa tuota ”siitosliittoajatustaan” (minunkin oli pakko laittaa lainausmerkit). Kun ei avioliittolaki ole aikapäiviin ollut mikään ”lisääntymisliitto”. Kyllä sinun, Sari, pitäisi nykytilanteeseen nähden omitusen ideasi tueksi esittää nyt edes jotain konkreettista. Kysymyksiähän nousee heti hirmuinen lista, ja tuota ajatusta on ihan hyödytöntä jankuttaa, jollei pysty kanssaihmisilleen edes jotenkin perustelemaan miten niistä selvitään.
Eli muuttuuko liiton nimi, kun fertiili ikä ohitetaan? Tutkitaanko lisääntymiskyky ennen avioliittoluvan antamista? Onko puoliso oikeutettu vahingonkorvaukseen tms. jos toinen omalla toiminnallaan myöhemmin aiheuttaa lapsettomuuden itselleen? Tai jos lapsi tulee siitetyksi liiton ulkopuolella?
Kysymyksiä on aivan valtava määrä. Nykyään avioliitto on nimenomaan kahden aikuisen juridinen sopimus, ja lasten oikeudet ovat vanhemman siviilisäädystä riippumattomat. Kuinka TÄMÄN LAIN lapsivaikutukset mitattaisiin? Olen ymmärtänyt, että ne ovat oleellinen asia…