Arvot, hyveet ja armo

Viime aikoina on puhuttu varsin paljon ”kristillisistä arvoista” ja siitä, mitä ne ovat. Kysymyksenasettelu on ollut myös poleemista. Tämä johtuu siitä, että käsite ”arvo” liitetään paitsi henkilökohtaisiin myös yhteiskunnallisiin eettisiin ja vakaumuksellisiin lähtökohtiin ja sitä kautta politiikkaan, yhteisten asioiden hoitoon. Kun asiat politisoituvat, ne usein samanaikaisesti yksinkertaistuvat ja monimutkaistuvat; joudutaan ennen pitkää pattitilanteeseen. Hyvän yhteistyön hengen ja toisen kuuntelemisen henki ei ole itsestäänselvyys, kun kiinnitetään enemmän huomiota siihen, kuka sanoo kuin mitä hän sanoo. Asiapolitiikan jälkeen tuli viihteellistyminen ja sitä seurasi ohipuhuminen ja tahallinen väärinymmärtäminen, heimoutuminen.

Sanotaan, että eurooppalaisen ajattelun ja kulttuurin taustalla ovat pelkistetysti Jerusalem, Ateena ja Rooma eli kristinusko, filosofia ja roomalainen oikeus. Nämä historialliset lähteet joutuivat kuitenkin käymistilaan 1700-luvun valistuksen ja uuden ajan subjektivismin myötä. Yksilöä korostava moderni aika ei tosin sekään ole säästynyt tukahduttavien totalitarististen aatteiden pakkopaidasta eikä joukkovoiman käytöstä sallitun ajattelun määrittelyyn. Kun aatteilla pyritään hallitsemaan yhteiskuntaa, ei toisin ajattelua useinkaan sallita. Huomionarvoista on, että jo kirkkoisä Augustinus painotti 400-luvulla, että rakkaudessa ei ole pakkoa – onhan toinen ihminen kunnioitettava lähimmäinen. Pakkokeinoja tarvitaan kaaoksen kurissapitämiseen viimeisenä keinona; ne eivät ole ihannetila.

Puhe ”arvoista” liittyy moderniin eettiseen ja poliittiseen ajatteluun ja kulttuuriin. Immanuel Kant otti lähtökohdaksi subjektin tiedonkyvyn edellytykset ja kritisoi objektiivisesti annettua. Silti hänellekin ihminen oli – kristillisen hyve-etiikan, luomisteologian ja armo-opin jäänteenä – ”päämäärä sinänsä” tai ”arvo sinänsä”, ei koskaan välinearvo. Tähän perustuu puhe ja käsitys ihmisarvosta. Uuden ajan filosofiassa arvo usein perustuu siihen, millaisen arvon yhtäältä subjekti antaa kohteelle, toisaalta kohteeseen itseensä. Sen saama arvo voi olla erilainen erilaisille ihmisille. Uuskantilaisuus asetti tämän subjektiivisen, välineellisen tai relatiivisen arvokäsitteen objektiivisen, ”itseisarvoisen” vastapooliksi. Itseisarvo on erityisesti totuudella, eettisyydellä ja kauneudella. Tätä relatiivista arvokäsitystä vastaan asettui 1900-luvulla mm. Max Scheler ”materiaalisessa arvoetiikassaan” sekä Nicolai Hartmann puhuessaan käsitteestä ”arvo sinänsä”. Tämä tarkoitti, että ainakin joillakin arvoilla on absoluuttinen arvo. Hartmann perusteli tämän platonistisesti ajatuksella itsenäisestä olemassaolevasta ”arvojen valtakunnasta”. Marx puolestaan toi keskusteluun ”lisäarvon” käsitteen ja teorian arvon muuttumisesta pääomaksi. Tästä ei ole enää pitkä matka ajatteluun, jossa kaiken voi hinnoitella.

Martti Luther oli ilmoitusteologi, ei relativisti. Silti uskon relaatio, suhteessa oleminen Jumalaan ja Kristukseen ja kristittynä oleminen suhteessa toisiin ihmisiin hädänalaisia auttaen eli Kristusta seuraten kuuluvat erottamattomasti yhteen. Lutherin ajattelun ytimessä oli Jeesuksen lunastus- ja sovituskuolemasta avautuva ajatus Jeesuksen Kristuksen asettumisesta sijaamme ja syntiemme taakan kantaminen, jotta voisimme pelastua ”yksin uskosta, yksin armosta, yksin Kristuksen tähden”. Kristuksen seurassa oleminen tekee kaltaisekseen, rakastavaksi. Tämän rakkauden sisältö avautuu rakkaudesta (usko) Jumalaa ja lähimmäistä kohtaan. Sen materiaalinen sisältö tulee esiin samanaikaisesti annettuna ja luovaan toimintaan kutsuvana etenkin kultaisessa säännössä luonnollisen moraalilain avaimena, kymmenessä käskyssä ja Vuorisaarnassa. Siksi Paavalikin sanoo: ”Niin pysyvät nämä kolme: usko, toivo, rakkaus. Mutta suurin niistä on rakkaus.” (1. Kor. 13:13). Tuomas Akvinolaisen terminologiasta on tuttua kutsua uskoa, toivoa ja rakkautta teologisiksi perushyveiksi, joiden toteuttaminen edellyttää kristillistä uskoa, erotuksena filosofisista pää- eli kardinaalihyveistä: viisaus, oikeudenmukaisuus, rohkeus ja kohtuullisuus.

Tässä mielessä ”kristillisiä arvoja” ovat siis usko, toivo ja rakkaus. Ilmaus on siinä mielessä harhaanjohtava, että ”perushyvät” olisivat ikään kuin yrityksen valittuja subjektiivisia arvoja, vaikka ne ankkuroituvat objektiiviseen todellisuuteen eli Kristukseen ja hänen läsnäoloonsa uskossa. Teologiset, ilmoituksesta nousevat hyveet ovat osa kristillistä perinnettä ja sen elävää todellisuutta. Kardinaalihyveet tai kaikkien mielestä hyvät arvot voidaan hyvin jakaa hyvän tahdon ihmisten kesken ja käydä dialogia siitä, miten usko, toivo ja rakkaus voidaan ymmärtää Raamatun ja kristillisen perinteen valossa sekä muiden uskontojen ja vakaumusten edustajien näkökulmasta.

    • Kokoomusvaltuutettu Matti Helinin erittäin ansiokkaan väitöskirjan nimi oli: ”Päästä meidät pahasta.” Siinä käsiteltiin SKDL:ää.

    • Kondifikaatio on toiminut hyvin Ignatiuksesta ja Ireneauksesta alkaen näihin päiviin kirkkojen kehityksessä.

      Aikanaan varhaiset teologit uskossaan eivät huomanneet sivistyksen menevän eteenpäin hyvin betonoiduista totuuksista huolimatta.

      Nyt ollaan yhdellä rajalla, ja kirkon oppi perisynnistä ja Jeesuksen kertakaikkisesta Uhrista ovat menettämässä otteensa.

      Jeesuksen todistus on hyvää kirjaimenakin mutta verisyntioppi on perua ennen Jeesuksen aikaa olevista kulttuureista.

      Uskossamme on vielä Raamatussa kaiken peruuntuminen tuhossa koskettaen meitä kaikkia.

      Uskoiko Paavali ennaltamääräämiseen pelastuksessa, uskoivatko Uskonpuhdistajat Lutheria myöten, ja viimekädessä, onko kirkkomme apokalyptisen tuhon saarnaaja kun hyvin vaikeaksi menee.

      Näin Jumalan rakkaus luotujaan kohtaan kuin Hänen vihastumisensa synnin tekijöitä kohtaan on onnistuttu Raamatussa hyvin liittämään toisiinsa vastapooleina jolloin on sama kummasta puhuu kunhan toisen mainitsee hengellisessä puheessa tai saarnassa kirkon tilassa.

      Aika kätevää vai mitä.

    • Viha rakkaussuhteen parisuhteessa kulttuurissamme ensimmäisiä esilletuojia ovat kirkot.

      Aiemmin hyvin voi huomata parisuhteisiin liittynyttä kiintymystä mikä lapsissa lujitti perhettä. Aiemmin myös perhekäsitys oli kovasti laajempi kuin nykyisin.

      Tässäkin olemme palanneet tasolle mikä aiemmin olisi ollut mahdotonta, eli jättää vanhempamme kuihtumaan, usein yksin, hoitolaitokseen.

      Näin edistys ei ole rakkaudenkaan mukaan edistystä kun tarkemmin katsotaan. Nykykulttuuri vaatii, ja kirkko on äänettömänä yhtiöihmisena kaiken siunaava kun se verotulonsa saa edellisestä.

      Rakkaudesta parisuhteissa on kirkon turha puhua löysiä kun usein vanhemmat elämänantajina jätetään kansantalouden alttarin taakse vuoroaan odottamaan.

  1. Varsinkin rakkauden ymmärtäminen kristillisenä perusarvona näyttää olevan joillekin vaikeaa. Sitä pidettäneen hempeänä tunteiluna tai kaiken selkärangattomana suvaitsemisena. Mielestäni tämä kertoo, että on jäänyt epäselväksi se, miten kuolemanvakavana asiana Raamattu rakkauden esittää.

    Toivo ei ole toivottelua, usko ei ole uskottelua eikä rakkaus rakastelua.

  2. Amor, Amor, Amor…..

    ”Amor tai Cupido on roomalaisessa mytologiassa rakkauden jumala, Venuksen poika. Amor on usein kuvattu pieneksi, siivekkääksi pojaksi, joka kantaa jousta ja nuolia. Amorin kreikkalainen vastine on Eros. ”

    Eros on Afroditen poika. Ja sekin kannattaa huomata, että Amor on lopusta alkuun luettaessa romA.

    Filosofista rakkautta sanotaan Platoniseksi, mutta seksi pitää jättää pois, pojat eivät saa saastuttaa itseään naisten kanssa. Pojat ovat taivaasta ja naiset maasta.

    Niin kauan kun pojat aikovat elää, he ovat kuitenkin riippuvaisia maasta ja maa nielaisee jokaisen pojan kuin moolokin kita myös loppujen lopuksi, eikä kukaan voi sille mitään.

    Siksi naisia vihataan kun heille ei vain voi mitään, ei pommit, panssarit, tykit, ydinvoimat , burghat ja hijjapit, eikä taivaalliset sotajoukotkaan, ne vain kiihdyttävät poikien uhraamista ja uhrautumista äiti- maalle. Niin suuresti maa rakastaa poikiaan, että haluaa nielaista heidät turvaan omaan suureen suuhunsa kuin krokotiili, tai siipiensä alle kuin kanaemo. Pelastaa pois maailman pauhuista, mutta ei sitä kukaan ymmärrä.

    Ei ihme jos pojat kaipaavat isää, vaikka yleensä huutavat äitiä, hätätilanteessa.

    Miten tämä sitten liittyi arvoihin, no siten, että kannatta uskoa mitä naiset sanovat, esim. sodasta ja rauhasta, tyttöjen oikeuksista, maa-äidin kunnioittamisesta, eläinten oikeuksista ym. oikeasta tekemisestä. Koska Äiti- maa vihastuessaan voi turvautua taivaallinen aviomiehensä apuun ja tottahan hyvä aviomies aina ottaa vaimonsa mielipiteet huomioon, ja silloin voimme saada vettä niskaan niin, että useimmat hukkuu ja kaikki menee rikki. Ja vaivalla kerätty tavarapaljous katoaa mutaan ja multaan, yhdessä ihmisraatojen kanssa.

    Onko sillä sitten väliä, jos välillä tuhoutuu, elämä on kuitenkin ikuista ja kaiken päälle kasvaa viherkatto ja jostakin tulee uusi siemen, joka lähtee versomaan ehkä paremmin eväin kuin edellinen. Me suremme etukäteen……… vain itseämme.

  3. Toivo ei voi olla kristillinen arvo, koska toivo on yhtä halun kanssa ja halu on kristillisesti niitä suurimpia syntejä, joka pitää karsia ensimmäisenä pois.

    Toivoa jotakin on yhtä kuin haluta jotakin. Jotakin, mitä tahansa, mihin vetovoima vetää, se voi olla tietynlainen vaimo, mies, talo, sisustus, menetys, poliittinen järjestys, terveys, kuolemattomuus, ikuinen elämä. Toivotaan jotakin, mitä ei vielä ole ja se on haluamista myös.

    Kristillisesti sana toivo pitäisi olla Toiveeton, mutta koska sanalla toiveeton on hiukan ikävä kaiku, se tarkoittaa ikäänkuin, että joku on tehnyt jotakin jolloin hän saa ”kaiken toivon heittää.” Meni vaikka Kuningasten laaksoon Niilin toiselle puolelle, rakentamaan faaraoille hautoja, sieltä ei päässyt koskaan pois, se oli turvatoimi sen varalle, ettei voinut ilmoittaa haudanryöstöjille hautojen sijaintia. Tai itse palata ryöstämään, kun tiesi minne aarteet oli haudattu.

    Toisaalta Toiveeton tarkoittaa kuitenkin, ettei toivo enää mitään, ei halua enää mitään, ei juoke minkään perässä, ei himoitse maallisia asioita, eikä toivo niitä olevan edessäpäin. Tämä olisi hyvin kristillistä, mutta kuten jokainen voinee havaita, siinä on kuoleman kalvakka pysähtyneisyyden tunnelma.

    Mutta se taitaa tarkoittaa nirvanaa, koska tällainen toiveeton, eli Narajana on hindulaisuudessa eri menetelmien päämäärä. Se on tavoite, ei negaatio jostakin syystä.

    Kristillinen toivo on kuitenkin yhtä kuin halu, ja siiitä syntyy kysymys, että… siis ……
    mitä on oltava ? Kun lisäksi usko tarkoittaa, että uskoo siihen mitä toivoo.

  4. Toivo ei voi olla kristillinen arvo, koska toivo on yhtä halun kanssa ja halu on kristillisesti niitä suurimpia syntejä, joka pitää karsia ensimmäisenä pois.

    Toivoa jotakin on yhtä kuin haluta jotakin. Jotakin, mitä tahansa, mihin vetovoima vetää, se voi olla tietynlainen vaimo, mies, talo, sisustus, menetys, poliittinen järjestys, terveys, kuolemattomuus, ikuinen elämä. Toivotaan jotakin, mitä ei vielä ole ja se on haluamista myös.

    Kristillisesti sana toivo pitäisi olla Toiveeton, mutta koska sanalla toiveeton on hiukan ikävä kaiku, se tarkoittaa ikäänkuin, että joku on tehnyt jotakin jolloin hän saa ”kaiken toivon heittää.” Meni vaikka Kuningasten laaksoon Niilin toiselle puolelle, rakentamaan faaraoille hautoja, sieltä ei päässyt koskaan pois, se oli turvatoimi sen varalle, ettei voinut ilmoittaa haudanryöstöjille hautojen sijaintia. Tai itse palata ryöstämään, kun tiesi minne aarteet oli haudattu.

    Toisaalta Toiveeton tarkoittaa kuitenkin, ettei toivo enää mitään, ei halua enää mitään, ei juoke minkään perässä, ei himoitse maallisia asioita, eikä toivo niitä olevan edessäpäin. Tämä olisi hyvin kristillistä, mutta kuten jokainen voinee havaita, siinä on kuoleman kalvakka pysähtyneisyyden tunnelma.

    Mutta se taitaa tarkoittaa nirvanaa, koska tällainen toiveeton, eli Narajana on hindulaisuudessa eri menetelmien päämäärä. Se on tavoite, ei negaatio jostakin syystä.

    Kristillinen toivo on kuitenkin yhtä kuin halu, ja siiitä syntyy kysymys, että… siis ……
    mitä on oltava ? Kun lisäksi usko tarkoittaa, että uskoo siihen mitä toivoo.

  5. Toivo ei voi olla kristillinen arvo, koska toivo on yhtä halun kanssa ja halu on kristillisesti niitä suurimpia syntejä, joka pitää karsia ensimmäisenä pois.

    Toivoa jotakin on yhtä kuin haluta jotakin. Jotakin, mitä tahansa, mihin vetovoima vetää, se voi olla tietynlainen vaimo, mies, talo, sisustus, menetys, poliittinen järjestys, terveys, kuolemattomuus, ikuinen elämä. Toivotaan jotakin, mitä ei vielä ole ja se on haluamista myös.

    Kristillisesti sana toivo pitäisi olla Toiveeton, mutta koska sanalla toiveeton on hiukan ikävä kaiku, se tarkoittaa ikäänkuin, että joku on tehnyt jotakin jolloin hän saa ”kaiken toivon heittää.” Meni vaikka Kuningasten laaksoon Niilin toiselle puolelle, rakentamaan faaraoille hautoja, sieltä ei päässyt koskaan pois, se oli turvatoimi sen varalle, ettei voinut ilmoittaa haudanryöstöjille hautojen sijaintia. Tai itse palata ryöstämään, kun tiesi minne aarteet oli haudattu.

    Toisaalta Toiveeton tarkoittaa kuitenkin, ettei toivo enää mitään, ei halua enää mitään, ei juoke minkään perässä, ei himoitse maallisia asioita, eikä toivo niitä olevan edessäpäin. Tämä olisi hyvin kristillistä, mutta kuten jokainen voinee havaita, siinä on kuoleman kalvakka pysähtyneisyyden tunnelma.

    Mutta se taitaa tarkoittaa nirvanaa, koska tällainen toiveeton, eli Narajana on hindulaisuudessa eri menetelmien päämäärä. Se on tavoite, ei negaatio jostakin syystä.

    Kristillinen toivo on kuitenkin yhtä kuin halu, ja siiitä syntyy kysymys, että… siis ……
    mitä on oltava ? Kun lisäksi usko tarkoittaa, että uskoo siihen mitä toivoo.

  6. Arkkipiispakin nosti uskon, toivon ja rakkauden kristillisiksi perusarvoiksi. Aivan loogisesti ottaen nuo kolme ovat verbejä. Arkipuheessa subjekti sanoo : Minä uskon, minä toivon ja minä rakastan. Jotta nuo sanat olisivat ymmärrettäviä, niin niitä tulee täydentää niiden intentioilla. Siis oikeastaan : Minä uskon Jeesukseen, minä panen toivoni ylösnousemuksen mahdollisuuteen ja minä rakastan lähimmäisiäni .

    Mutta eivätkö nämä toiminnot oikeastaan ole toissijaisia, seurausta kristityksi samaistumisesta? Eikö oikeampi kysymys olisi se, että mitkä arvot saavat minut samaistumaan kristityksi , jos sillä asialla on juuri arvojen kanssa ylimalkaan jotain tekemistä? Eiköhän ensiksi tule jokin kokemus elämässä joka auttaa tai pakottaa samaistumaan opetuslapseuden tai jonkin Jeesuksen ominaisuuden kanssa. Jatkossa myönteinen eläminen seurakuntakulttuurissa tai muunlaisessa yhteisössä vahvistaa ja ylläpitää minua kristittynä.

    Moderni täysi-ikäinen kristitty kokee , luultavasti aika usein, että usko Jeesukseen sellaisena kun siitä perinteellisesti saarnataan, on vähän niin ja näin , koska hänestä on niin vähän tosiasioita tiedossa. Toivo ylösnousemuksesta on melkein mahdotonta koska se olisi kaikkia luonnonlakien vastaista. Kenelläkään ei ole mitään rakkauden varastoa josta ammentaa vaan se syttyy kun jokin kohde herättää sen. Lähimmäiset on otettava huomioon ja heitä on autettava, ei vain rakkaudesta ,vaan koska he sitä apua tarvitsevat. Siinä toiminnassa on hyvin kehittynyt velvollisuudentunto parempi motivaatio kun ailahteleva rakkaus.

    Siis, mikä saa minut sitoutumaan ja samaistumaan kristityksi? Ei ainakaan nykyiset pyhinä pidetyt opinkappaleet ja mahdolliset arvot . Yksi vastaus voisi olla : Irrationaalinen odotus siitä että joskus kokisi jotakin Jumalan läsnäolosta minussakin.

  7. Srimad-Bagavatam kertoo

    12.laulu 1.runo, säe 3

    Kateellinen perheenhuoltaja viettää elämänsä omistautuen öisin joko nukkumiseen tai sukupuolielämään ja pävisin joko rahan hankkimiseen tai perheenjäsentensä ylläpitämiseen.
    Bhagavata- koulukunta kuitenkin tuomitsee tällaisen ihmiskulttuurin muodon.

    Selitystä
    Tällaisia materialistisia ihmisiä kutsutaan Karmeiksi, eli työnsä hedelmiä himoitseviksi työntekijöiksi ja heidän sallitaan rajoitetulla tavalla edistää taloudellista kehitystä, seurustella naisten kanssa ja harjoittaa sukupuolielämää.
    Karmien yläpuolella ovat jnanit, joogit ja bhaktat , joilta kaikilta sukupuolielämä on ankarasti kielletty. Karmeilta atma-tatvaa koskeva tieto puuttuu kokonaan.

    Ihmiselämää ei ole tarkoitettu käyttettäväksi ankaraan työskentelyyn taloudellisen kehityksen saavuttamiseksi, eikä sukupuoloelämästä nautiskeluun koirien ja sikojen lailla, vaan ihmisen tehtävä on löytää ratkaisu aineellisen elämän ongelmiin ja niistä johtuviin kärsimyksiin.

    Oliko Jeesus Hindu kun kehoitti elämään kuin taivaan linnut, mutta toisaalta, eipä sillä ratkaistane aineellisen elämän ongelmia.

Kirjoittaja

Karttunen Tomi
Karttunen Tomi
Minut vihittiin papiksi v. 1994 ja väittelin v. 2004 Dietrich Bonhoefferin teologiasta. Seurakuntapappivuosien ja lyhyen yliopistoperiodin jälkeen olen vuoden 2008 joulukuusta toiminut teologian ja ekumenian johtavana asiantuntijana Kirkkohallituksen ulkoasiain osastossa. Olen myös systemaattisen teologian, erityisesti ekumeniikan dosentti Itä-Suomen yliopistossa sekä dogmatiikan dosentti Helsingin yliopistossa.