Armollinen johtamiskulttuuri – kirkon vahvuusko?

Kuopion tuomiokapitulin notaari Marja-Sisko Aalto puuttui alkuvuonna tärkeään johtamisteemaan Savon Sanomissa ja aprikoi myös kirkon tilaa johtamisessa – ja kaipasi syyllistämisen ja synnintunnon ylläpidon sijaan armoa. Hän korosti porkkanan käyttöä kepin sijaan todeten mm. että esimiehen tulisi ”kehua edes yksi työntekijä päivässä”.

Armoa on, että sinut hyväksytään sellaisena kuin olet virheinesi ja puutteinesi. Sinulta ei vaadita supertuloksia ja myöskään epäonnistumiset eivät aiheuta tuomitsemista. Armollisen johtamiskulttuurin piirteinä voi sanoa korostuvan mm. oikeudenmukaisuuden, ihmisyyden kunnioituksen ja myötätunnon. Ylikierroksilla menemisen sijaan jokainen voi joskus olla heikko ja hauras sekä tarvitsee yhteisön ja kumppaneiden tukea. ”Kaveria ei jätetä”- motto kuvaa hyvin tällaista kulttuuria.

Kuopion seurakuntayhtymässä oli muutama vuosi sitten piispantarkastus. Siihen liittyvän työilmapiiritutkimuksen perusteella johtaminen ja työyhteisöjen ilmapiiri on hyvällä tolalla. Ehkä ihmiset ovat liiankin sitoutuneita ja tunnollisia, jolloin jaksaminen voi ajoittain olla koetuksella. Heidän ehkä pitäisi olla itselleen armollisempia ja pyrkiä kohtuullistamaan mittavaa ja henkisesti varmasti aika ajoin raskasta työtaakkaa. Sitä samaa toivon myös esimiehille ja johtajille kirkon organisaatioissa. Kotiseurakunnassani Alavassa, jonka seurakuntaneuvostossa toimin, vaikuttivat asiat olevan jopa paremmin kuin seurakuntayhtymässä keskimäärin.

Yhtä asiaa tulee silloin tällöin aprikoiduksi edellä mainitun jaksamishuolen lisäksi. Seurakunnan ykkösmiehen ja –naisen ts. kirkkoherran tehtävä näyttää näin maallikosta jopa ylivoimaisen vaikealta. Hengellinen ja maallinen johtajuus ei ole helppo yhdistelmä. Hengellisen elämän kukoistus ja sen edellytysten turvaaminen ja kehittäminen on tietysti pääasia, mutta joskus moninaiset käytännön kysymykset kuten talous- ja kiinteistöasiat vievät paljon kirkkoherrojen aikaa ja voimia. Olisiko mahdollista lisätä resursseja maallisten askareiden hoitoon tai pyrkiä jakamaan taakkaa ja tehtäviä luottamushenkilöille ja vapaaehtoisille. Tuskin millään seurakunnalla on varaa palkata kirkkoherralle ”kakkosmiestä” maalliseksi johtajaksi?

Kiteyttäen voisi todeta, että johtavien henkilöiden oma arvomaailma, elämän – ja ihmiskäsitys sekä henkinen kypsyys vaikuttavat vahvasti siihen, millaista käytännön johtaminen ja työskentely heidän organisaatioissaan on. Onko se armollista ja voimaannuttavaa valmentamista vai energiaa syövää kyykyttämistä.

  1. Noissa artikkelin esittämissä perusteluissa ei ole mitään sellaista, joka puoltaisi lain muuttamista. Jos eri uskonnot ovat eri asemassa, on kysymys lain tulkinnan puutteista, ei itse laista. Ranskassa ei kyseistä lakia ole. Siellä sitten ilmeisesti saa pilkata ihmisiä ihan vapaasti. (Vai saakohan sittenkään kaikesta?) Mutta mikä on lain suoja pilkatuille? Katsovatko he, että ainoa puolustautumiskeino on väkivalta? (Tähän lienee syytä huomauttaa kaikille musta-valkoajattelijoille, etten puolusta väkivaltaa.) Vain ihmisillä olevia arvoja voi pilkata ja kaataa. Aivan arvoton olisi siis pilkan ulottumattomissa. Tämäkö on tasa-arvoa?

  2. Armollista johtamiskulttuuria tuskin kykenee yksikään kirkkoherra toteuttamaan, jos hänen oma työmääränsä on jo muutenkin ylimitoitettu. Samalla, kun vielä odotukset tehtävän suorittamisesta ovat paljon suuremmat ja armottomammat, kuin mikä olisi kohtuullista. Jos hänen omaan työhönsä kohdistuu valtavat työpaineet, niin kaikki ilmapiiriasiat on hänelle pelkkää riesaa. Ilmapiiri on kuitenkin asia jota olisi hoidettava jatkuvasti. On huolestuttavaa todeta, että jossakin on hyvä ilmapiiri ja sen vuoksi siihen ei enää tarvitse panostaa.

    • Pekka Pesonen :”Armollista johtamiskulttuuria tuskin kykenee yksikään kirkkoherra toteuttamaan, jos hänen oma työmääränsä on jo muutenkin ylimitoitettu. Samalla, kun vielä odotukset tehtävän suorittamisesta ovat paljon suuremmat ja armottomammat, kuin mikä olisi kohtuullista.”

      Toivottavasti se aika on jo jäänyt historiaan, jolloin puolisoni kanssa olimme veloituksetta vapaaehtoistyössä seurakunnassa, jossa 30% työntekijöistä kertoi kokevansa työpaikkakiusaamista.

      Voimassa oli ns. kaksinapainen johtaminen, jossa kirkkoherra oli vastuussa koko seurakunnan johdosta ja talouspäällikkö taloudesta. Kirkkoherra oli hengellisen työn johtaja, jonka alaisia olivat vain hengellisen työn tekijät. Talouspäällikön alaisia olivat kaikki muut henkilöstöön kuuluvat. Kun osa luottamushenkilöistä ei ymmärtänyt talousasioita ja osa hengellisiä, niin kirkkoherraa syytettiin sellaisistakin asioista, joissa hänellä ei ollut päätösvaltaa, mikä näkyi myös henkilöstössä keskinäisenä työpaikkakiusaamisena.

Kirjoittaja

Heinonen Upi
Heinonen Upi
Olen toiminut konsulttiyrittäjänä yli 30 vuotta johtamisen, liikkeenjohdon ja markkinoinnin saroilla. Naimisissa Eeva-vaimoni kanssa olen ollut 42 vuotta, meillä on kaksi täysi-ikäistä tytärtä. Tätä nykyä yritystoimintani on pikemminkin harrastus sekä mentorointia nuoremmille, sillä siirryin viitisen vuotta eläkkeen saajien sankkaan joukkoon. Aika kuluu mukavasti ukin roolissa sekä luottamushenkilönä Kuopion Alavan seurakunnan seurakuntaneuvostossa ja sekä yhteisessä kirkkoneuvostossa ja - valtuustossa sekä henkilöstöasiain johtokunnassa. Ihminen ja rakentamansa organisaatiot ja yhteisöt kiinnostavat niin yhteiskunnallisesta, sosiaalisesta, henkisestä kuin myös hengellisestä näkökulmasta. Johtaminen eri muodoissaan vilahtelee myös melko usein teksteissäni.