Ariel Sharonin muistolle

Tänään kello 12 haudattiin pääministeri Ariel Sharon lähellä Sderotia Gazan rajan tuntumassa. Aamulla tuli tieto, että Hamas oli ampunut omia ilotulitusraketteja sen kunniaksi.

Rest in peace, Arik.

Olin kauan siinä kuorossa, joka nylonkielisen kitaran säestyksellä visersi kauniita rauhanlauluja, joiden valossa Sharon oli kansanmurhaaja ja sotarikollinen niin kuin Hannu Reime on häntä luonnehtinut.

Sharonin aloittaessa pääministerinä riehui toinen intifada, jonka piti palauttaa Arafatille arvostusta. Sharonin naama oli uutisissa ihan tämän tästä.

Sodankäynti oli jo 1982 muuttanut muotoaan. Israel on Suomen ohella maailman tehokkain lähitaisteluarmeija, jonka etäisyys vihollisesta on maasodassa 300 metriä. Tällaista rintamasotaa Israel ei ole käynyt Jom Kippur -sodan jälkeen. Tankkitaistelu Golanilla on ihmiskunnan historian yksi suurimmista lajissaan.

Intifadan taustalla oli uusi hurskausihanne, jossa luvattiin paratiisin ihanuuksia henkilölle, joka räjäyttää itsensä koululaisbussissa. Itsemurhaiskut sen kuin lisääntyivät. Ne tosin eivät ole ”itsemurhia”, koska itsemurha sinänsä on hirveä synti Jumalaa vastaan. Pommi-isku on uskontodistus, Jumalalle mieleinen marttyyrikuolema. Tämä oli islamismin lahja Israel-Palestiina-konfliktille.

Israelin armeija vastasi hirveällä tulella. Pommittajat piti pysäyttää. Mutta armeijan keinot löytää viattomien keskuuteen piiloutuneet pommittajat olivat niukat. Siinä paikkaa vasemmisto sai eriskummallisen idean: aita. Maailma tuomitsi aidan, ja Israelin kova oikeisto vastusti sitä. Niin myös Sharon.

Kahta asiaa media takoi 2000-luvun alussa päähäni: Sharon on sotarikollinen, ja aita on ihmisoikeusrikos.

Ihmisoikeusaktivistit puhuvat kansainvälisten sopimusten rikkomisesta. Ei ole mitään sopimusta, jota aita rikkoisi. Kristityt ihmisoikeusaktivistit ovat usein liberaalikristittyjä. Heille pitää kertoa tämä. Niin kuin liberaalit aina painottavat, Raamattua lukiessa sitä aina tulkitaan. Samalla tavalla kansainvälisiä lakeja luettaessa niitä aina tulkitaan. Ne ovat valtioiden ratifioimia lakeja, joten niitä ei sovelleta ns. terroristeihin. Siksi koko ”kansainvälinen laki ja ihmisoikeudet”-puheessa islamistinen terrorismi – sekä sellaiset teemat kuin homoseksuaalisuus Iranissa tai naisten asema Saudi-Arabiassa – ohitetaan sukat jalassa.

2005 avasin television kesken pääuutislähetyksen, ja vei aikansa ennen kuin tajusin, kuka teki ja mitä. Sotilaat raahasivat rimpuilevaa miestä kodistaan. Puskutraktori odotti valmiina tasaamaan rakennuksen sileäksi. Internetissä on pahantahtoisia kirjoittajia, jotka haluavat ajatella, että siinäkin oli jotain sanoinkuvaamattoman demonista kieroutuneisuutta, kun Sharon tyhjensi Gazan siirtokunnat.

Kun Rabin oli käynyt kauppaa maasta, tuli Yigal Amir -niminen uskovainen ja murhasi hänet. Myös Sharonin kohtalo olisi voinut olla sama. Pari vuosikymmentä aiemmin Sharon oli Egyptin kanssa tehdyn sopimuksen jälkeen tyhjännyt Siinain siirtokuntia. Silloin Eretz Yisrael -liike ja siirtokunta-aate olivat juuri päässeet tositoimiin, kun todellinen kovanaama ja entinen Irgunin sissi ja brittien kannalta siis ihan aito terroristi Menachem Begin oli päässyt valtaan. Sharon maatalousministerinä kehitti siirtokuntia, mutta puolustusministerinä hän oli valmis hävittämään niitä. Sharon oli realisti ja pragmaatikko.

Minä olen vuosien myötä ruvennut arvostamaan Sharonia ja hänen vanhaa maailmaansa. Siinä maailmassa on jotakin sellaista viileyttä, jota tänä päivänä voi kohdata työterveyslääkärin vastaanotolla. Lääkäri katsoo potilaaseen tunteella mutta itse sairauteen tunteettomuudella. Vain tunteeton kirurgi leikkaa onnistuneesti.

Yhteiskuva Moshe Dayanista ja Ariel Sharonista on hienoa kansallisen mielialan nostattamiseen tähtäävää sotapropagandaa, mutta myös tärkeä muistutusviesti jälkipolville, joihin lukeutuvat vaikkapa Benjamin Netanjahu ja Avigdor Lieberman. Dayan ja Sharon olivat kovan luokan pragmaatikkoja. Sharon todella oli valmis myymään maata.

Hannu Juusola arvioi Helsingin Sanomissa, että Netanjahun koettimena on hänen kykynsä tehdä kompromisseja. Niin varmasti on. Ehud Olmert oli 2008 valmis antamaan käytännössä kaiken. Koko Länsirannan. Olmert olisi jakanut Jerusalemin ja ottanut tuhat palestiinalaispakolaista. Mutta Abbas ei suostunut.

Nähdäkseni Abbas on se, joka ei tee kompromisseja.

Arafat oli valmis kompromisseihin, mutta hän ei onnistunut myymään sopimusta omilleen. Hekään eivät olleet valmiita kompromisseihin. Niinpä Arafat menetti osakkeensa arvostuksessa. Uskovaiset Iiiishraelin ystävät näkivät Arafatin rumassa naamassa jo kauan sitten 1970-80-luvuilla itsensä herran perkeleen. Uskovaisporukoissa, joilla kattavasti tarkoitan Iiiishraelin ystävien lisäksi hyvänhajuisia salonkikelpoisia EAPPI-aktivisteja, näistä poteroista ei juuri ole noustu. Kirkkopirkot ja kaiken maailman kiipijät tekevät (kirkko)poliittisen itsemurhan, jos he osoittavat sympatiaa maailman kiistellyimmälle valtiolle. Pyrkimyksestä ymmärtää modernia Israelin valtiota voi saada irrationaalisen hörhöleiman.

Gazassa Sharonin kuolema luonnollisesti oli ilon aihe. ”Tämän tyrannin lähdön jälkeen me olemme tulleet yhä varmemmaksi voitossa”, julisti Hamasin tiedottaja Sami Abu Zuhri. Mutta myös israelilaissyntyinen aktivisti ja antisionisti Miko Peled kirjoitti kymmenen päivää ennen Sharonin kuolemaa, että koomaa voi kutsua Sharonin ”helvetiksi, jonka hän niin suuresti ansaitsee”. Siinä vihapuhetta niille, joita vihapuhe inspiroi.

Haaretzin Amos Harel kirjoitti, että Sharonin astuessa pääministerin tehtäviin 2001 intifada raivosi; viisi vuotta myöhemmin hän oli kaatanut sekä terrorismin että Gazan siirtokunnat. Tietyssä mielessä likaisuus oli Ariel Sharonin toinen nimi: Hän oli valmis tekemään sen likaisen työn, jota moni vieroksuisi.

Ankaraa vihapuhetta likaisen työn tekijä Sharon sai kuulla jokaiselta ilmansuunnalta. Kun Sharon tyhjensi Gazan siirtokunnat, hän raivostutti uskovaisen oikeiston niin perinpohjaisesti, että syyskuussa 2005 Hebronissa asuva siirtokuntalainen Oren Zer teki israelilaispoliisille natsitervehdyksen ja kiljui käsi ojossa ”Heil Sharon”.

Olemme samalla aikavyöhykkeellä Jerusalemin kanssa. Mutta elämme eri elämää. Olen sitä mieltä, että me Suomessa – ja puhun kyllä nyt monikon ensimmäisessä persoonassa – emme näe vielä Sharonin merkitystä. Puhun meistä kaikista, ja tarkoitan, että vasemmisto ei ymmärrä, ja tarkoitan, että uskonnollisen oikeiston niin ikään on syytä pohtia Sharonin pragmatismia. Kenen tahansa on syytä sitä miettiä; itse en voi esiintyä Sharonin tai edes Israelin politiikan tuntijana.

Sharonin myötä päättyy yksi historiallinen aikakausi. Hän oli itsenäisyystaistelija, 1948 sodan veteraani. Hän oli perustamassa valtiota. Helsingin Sanomissa Heikki Aittokoski muistutti oikein, että Sharon jäi viimeiseksi pääministeriksi, joka samalla lukeutui Israelin perustajaisiin. Tämän asian muistaminen koko syvyydessään ja merkityksessään voi olla aivan ratkaisevaa. Sen vuoksi pysyköön loppuun asti Ariel Sharonin muisto.

8 kommenttia

  • Martti Vaahtoranta sanoo:

    Jaksamatta analysoida sanottua ja siihen pystymättäkään ihan vaistonvaraisesti kiitän tästä blogikirjoituksesta. Kiitos!

    Ilmoita asiaton kommentti
  • urpo karjalainen sanoo:

    Ariel Sharon s.1928 kuului siihen juutalaissukupolveen, jonka tyly läksy on siinä, että jos ei itse tapa, tulee tapetuksi. 13 vuotiaasta asti hän taisteli juutalaisvaltion puolesta; brittejä vastaan aloitti ja haavoituui jo poikasena. On kova läksy myöntää myös se, että mikäli Arik ja hänen kaltaisensa olisivat olleet velttoja ja toimettomia, uimakoulussa olisivat Israelin pojat ja tytöt olleet, hävitettyinä ja silvoittuina. Joku voi ajatella, että tämä kaikki toiminta, siis sotahomma, on vastoin Jeesus Nasaretilaisen opetuksia. Ariel Sharonin voimallinen elämäntyö oli niinä aikoina, jolloin vaihtoehdot olivat vähissä. Vahvin ponnistus oli Egyptin armeijan motitus 1973 Siinailla. Kova mies hän oli. Monien harmiksi Haagiin häntä ei saatu. Mutta melonit kasvoivat farmilla hyvin. Kiitos Eero-Juhanille erinomaisesta blogista.

    Ilmoita asiaton kommentti
  • Juhani Huttunen sanoo:

    Eipä kestä kiittää. Nyt huomasin tämän, suosittelen erityisesti anti-Israel -porukalle jonka viha Sharonia kohtaan tuntuu leppymättömältä:

    http://www.haaretz.com/mobile/.premium-1.568265?v=979F37E41F076EAECFC696FADCA33118

    Ilmoita asiaton kommentti
  • Juha Hyrsky sanoo:

    Tätä herkkää palvontahetkeä en henno rikkoa. Jutellaan rauhan puolesta elämisestä jossain muualla. Maailmassa kun on usein vaihtoehtojakin vaikka väkivallan välttämättömyyden rakastajat toisin väittävätkin. Eläköön Sharonin muisto ja hänen jylhä pragmaattinen profiilinsa Temppelivuoren harjalla!

    Ilmoita asiaton kommentti
  • Petteri Pietikäinen sanoo:

    ”Tämän tyrannin lähdön jälkeen me olemme tulleet yhä varmemmaksi voitossa”, julisti Hamasin tiedottaja Sami Abu

    Jos Ariel Sharon kykenee vielä ollessaan koomassa 8 vuoden ajan pidättelemään islamistien voitonvarmuutta, hänen täytyy olla mahtava mies.

    Kiitos Juhani Huttunen.

    Ilmoita asiaton kommentti
  • Kari-Matti Laaksonen sanoo:

    Hyvä kirjoitus, näin se on. Pysyköön loppuun asti Ariel Sharonin muisto. Kiitän blogista myös minä.

    Ilmoita asiaton kommentti
  • Juha Hyrsky sanoo:

    Sharon on onnellisesti kuollut ja kuopattu mutta en malta olla palaamatta vielä hetkeksi hänen historiaansa ja perintöönsä, joita Huttunen haltioituneesti kuvailee.

    En jaksa nyt referoida oheista Haaretzin kolumnia “Sharon ei ollut juutalainen johtaja” sen enempää. Sen loppulause on vain olkoot innosteena jollekin, joka tämän lukee:

    “Se Israel, joka kykenee tekemään rauhan naapureidensa kanssa, joka ottaa paikkansa länsimaisten demokratioiden joukossa ja joka pitää yllä tervettä yhteyttä Israelin ulkopuolella asuvien juutalaisten kanssa, ei ole Sharonin Israel”

    Minua todellakin kiinnostaa Israel mutta ei Sharonin Israel. Vaihtoehtoja on.

    http://www.haaretz.com/weekend/jerusalem-babylon/.premium-1.569040

    Ilmoita asiaton kommentti
    • urpo karjalainen sanoo:

      Juha Hyrskyn viittaama artikkkeli on erinomaisen hyvä Israelin vasemmistoälymystön lehden artikkeli (A Pfeffer). Ongelma on siinä, ettei vasemmistokaan pysty esittämään sellaista strategis-poliittista mallia, jolla ongelmat ratkaistaisiin, ja jos pystyisikin, poliittinen voima ei nyky-Israelissa riitä. Sharon yritti ratkaisuja ja monien harmiksi halvaantui pahoin ennen kuin kävi ilmi, mitä hänellä oli mielessään Juudean ja Samarian (= West Bank) suhteen. Kun näin on, että emme tiedä, mitä hänellä oli mielessä, vain jäljelle jäänyt on realismia. Minua kiinnostaa sekä Sharonin että hänen jälkeensä jäänyt Israel.

      Ilmoita asiaton kommentti
  • Kirjoittaja

    Juhani Huttunen
    Juhani Huttunen

    Olen toimittaja. Verkkolokikirjaani kirjoitan yksityishenkilönä, tällä tarkoitan kirjoittajan vastuuta sekä sitä, että tekstit ovat ärsyttävän pitkiä, koska en jaksa ajatella asioita tai mitenkään olla ammattimainen.