Tänään kello 12 haudattiin pääministeri Ariel Sharon lähellä Sderotia Gazan rajan tuntumassa. Aamulla tuli tieto, että Hamas oli ampunut omia ilotulitusraketteja sen kunniaksi.
Rest in peace, Arik.
Olin kauan siinä kuorossa, joka nylonkielisen kitaran säestyksellä visersi kauniita rauhanlauluja, joiden valossa Sharon oli kansanmurhaaja ja sotarikollinen niin kuin Hannu Reime on häntä luonnehtinut.
Sharonin aloittaessa pääministerinä riehui toinen intifada, jonka piti palauttaa Arafatille arvostusta. Sharonin naama oli uutisissa ihan tämän tästä.
Sodankäynti oli jo 1982 muuttanut muotoaan. Israel on Suomen ohella maailman tehokkain lähitaisteluarmeija, jonka etäisyys vihollisesta on maasodassa 300 metriä. Tällaista rintamasotaa Israel ei ole käynyt Jom Kippur -sodan jälkeen. Tankkitaistelu Golanilla on ihmiskunnan historian yksi suurimmista lajissaan.
Intifadan taustalla oli uusi hurskausihanne, jossa luvattiin paratiisin ihanuuksia henkilölle, joka räjäyttää itsensä koululaisbussissa. Itsemurhaiskut sen kuin lisääntyivät. Ne tosin eivät ole ”itsemurhia”, koska itsemurha sinänsä on hirveä synti Jumalaa vastaan. Pommi-isku on uskontodistus, Jumalalle mieleinen marttyyrikuolema. Tämä oli islamismin lahja Israel-Palestiina-konfliktille.
Israelin armeija vastasi hirveällä tulella. Pommittajat piti pysäyttää. Mutta armeijan keinot löytää viattomien keskuuteen piiloutuneet pommittajat olivat niukat. Siinä paikkaa vasemmisto sai eriskummallisen idean: aita. Maailma tuomitsi aidan, ja Israelin kova oikeisto vastusti sitä. Niin myös Sharon.
Kahta asiaa media takoi 2000-luvun alussa päähäni: Sharon on sotarikollinen, ja aita on ihmisoikeusrikos.
Ihmisoikeusaktivistit puhuvat kansainvälisten sopimusten rikkomisesta. Ei ole mitään sopimusta, jota aita rikkoisi. Kristityt ihmisoikeusaktivistit ovat usein liberaalikristittyjä. Heille pitää kertoa tämä. Niin kuin liberaalit aina painottavat, Raamattua lukiessa sitä aina tulkitaan. Samalla tavalla kansainvälisiä lakeja luettaessa niitä aina tulkitaan. Ne ovat valtioiden ratifioimia lakeja, joten niitä ei sovelleta ns. terroristeihin. Siksi koko ”kansainvälinen laki ja ihmisoikeudet”-puheessa islamistinen terrorismi – sekä sellaiset teemat kuin homoseksuaalisuus Iranissa tai naisten asema Saudi-Arabiassa – ohitetaan sukat jalassa.
2005 avasin television kesken pääuutislähetyksen, ja vei aikansa ennen kuin tajusin, kuka teki ja mitä. Sotilaat raahasivat rimpuilevaa miestä kodistaan. Puskutraktori odotti valmiina tasaamaan rakennuksen sileäksi. Internetissä on pahantahtoisia kirjoittajia, jotka haluavat ajatella, että siinäkin oli jotain sanoinkuvaamattoman demonista kieroutuneisuutta, kun Sharon tyhjensi Gazan siirtokunnat.
Kun Rabin oli käynyt kauppaa maasta, tuli Yigal Amir -niminen uskovainen ja murhasi hänet. Myös Sharonin kohtalo olisi voinut olla sama. Pari vuosikymmentä aiemmin Sharon oli Egyptin kanssa tehdyn sopimuksen jälkeen tyhjännyt Siinain siirtokuntia. Silloin Eretz Yisrael -liike ja siirtokunta-aate olivat juuri päässeet tositoimiin, kun todellinen kovanaama ja entinen Irgunin sissi ja brittien kannalta siis ihan aito terroristi Menachem Begin oli päässyt valtaan. Sharon maatalousministerinä kehitti siirtokuntia, mutta puolustusministerinä hän oli valmis hävittämään niitä. Sharon oli realisti ja pragmaatikko.
Minä olen vuosien myötä ruvennut arvostamaan Sharonia ja hänen vanhaa maailmaansa. Siinä maailmassa on jotakin sellaista viileyttä, jota tänä päivänä voi kohdata työterveyslääkärin vastaanotolla. Lääkäri katsoo potilaaseen tunteella mutta itse sairauteen tunteettomuudella. Vain tunteeton kirurgi leikkaa onnistuneesti.
Yhteiskuva Moshe Dayanista ja Ariel Sharonista on hienoa kansallisen mielialan nostattamiseen tähtäävää sotapropagandaa, mutta myös tärkeä muistutusviesti jälkipolville, joihin lukeutuvat vaikkapa Benjamin Netanjahu ja Avigdor Lieberman. Dayan ja Sharon olivat kovan luokan pragmaatikkoja. Sharon todella oli valmis myymään maata.
Hannu Juusola arvioi Helsingin Sanomissa, että Netanjahun koettimena on hänen kykynsä tehdä kompromisseja. Niin varmasti on. Ehud Olmert oli 2008 valmis antamaan käytännössä kaiken. Koko Länsirannan. Olmert olisi jakanut Jerusalemin ja ottanut tuhat palestiinalaispakolaista. Mutta Abbas ei suostunut.
Nähdäkseni Abbas on se, joka ei tee kompromisseja.
Arafat oli valmis kompromisseihin, mutta hän ei onnistunut myymään sopimusta omilleen. Hekään eivät olleet valmiita kompromisseihin. Niinpä Arafat menetti osakkeensa arvostuksessa. Uskovaiset Iiiishraelin ystävät näkivät Arafatin rumassa naamassa jo kauan sitten 1970-80-luvuilla itsensä herran perkeleen. Uskovaisporukoissa, joilla kattavasti tarkoitan Iiiishraelin ystävien lisäksi hyvänhajuisia salonkikelpoisia EAPPI-aktivisteja, näistä poteroista ei juuri ole noustu. Kirkkopirkot ja kaiken maailman kiipijät tekevät (kirkko)poliittisen itsemurhan, jos he osoittavat sympatiaa maailman kiistellyimmälle valtiolle. Pyrkimyksestä ymmärtää modernia Israelin valtiota voi saada irrationaalisen hörhöleiman.
Gazassa Sharonin kuolema luonnollisesti oli ilon aihe. ”Tämän tyrannin lähdön jälkeen me olemme tulleet yhä varmemmaksi voitossa”, julisti Hamasin tiedottaja Sami Abu Zuhri. Mutta myös israelilaissyntyinen aktivisti ja antisionisti Miko Peled kirjoitti kymmenen päivää ennen Sharonin kuolemaa, että koomaa voi kutsua Sharonin ”helvetiksi, jonka hän niin suuresti ansaitsee”. Siinä vihapuhetta niille, joita vihapuhe inspiroi.
Haaretzin Amos Harel kirjoitti, että Sharonin astuessa pääministerin tehtäviin 2001 intifada raivosi; viisi vuotta myöhemmin hän oli kaatanut sekä terrorismin että Gazan siirtokunnat. Tietyssä mielessä likaisuus oli Ariel Sharonin toinen nimi: Hän oli valmis tekemään sen likaisen työn, jota moni vieroksuisi.
Ankaraa vihapuhetta likaisen työn tekijä Sharon sai kuulla jokaiselta ilmansuunnalta. Kun Sharon tyhjensi Gazan siirtokunnat, hän raivostutti uskovaisen oikeiston niin perinpohjaisesti, että syyskuussa 2005 Hebronissa asuva siirtokuntalainen Oren Zer teki israelilaispoliisille natsitervehdyksen ja kiljui käsi ojossa ”Heil Sharon”.
Olemme samalla aikavyöhykkeellä Jerusalemin kanssa. Mutta elämme eri elämää. Olen sitä mieltä, että me Suomessa – ja puhun kyllä nyt monikon ensimmäisessä persoonassa – emme näe vielä Sharonin merkitystä. Puhun meistä kaikista, ja tarkoitan, että vasemmisto ei ymmärrä, ja tarkoitan, että uskonnollisen oikeiston niin ikään on syytä pohtia Sharonin pragmatismia. Kenen tahansa on syytä sitä miettiä; itse en voi esiintyä Sharonin tai edes Israelin politiikan tuntijana.
Sharonin myötä päättyy yksi historiallinen aikakausi. Hän oli itsenäisyystaistelija, 1948 sodan veteraani. Hän oli perustamassa valtiota. Helsingin Sanomissa Heikki Aittokoski muistutti oikein, että Sharon jäi viimeiseksi pääministeriksi, joka samalla lukeutui Israelin perustajaisiin. Tämän asian muistaminen koko syvyydessään ja merkityksessään voi olla aivan ratkaisevaa. Sen vuoksi pysyköön loppuun asti Ariel Sharonin muisto.
Kerroin omasta kokemuksesta tuossa. Juuri niin kuin Kimmo arvelit. Valitin kerran Jumalalle sitä ettei hän ollut laittanut käyttöön. Jumala vastasi sydämelleni: ”Olisinhan minä käyttänyt, mutta katkeruutesi on sen estänyt.” Hämmästyin saamaani selkeää vastausta. Aloin tutkistelemaan mistä oikein oli kyse Ja mistä olen katkera. Sitten sain seuraavan viikon käsitellä katkeruuttani läheisiäni, itseäni ja jopa Jumalaa kohtaan. Sain kutakin kohdetta käsitellä yhden päivän ja viedä ne sitten syntinä Jeesukselle ja vapautua niistä. Oli syvältä puhdistava ja monia suhteita korjaava kokemus. Olin turvallisessa ympäristössä ja saatoin antaa tilaa vihan ja katkeruuden tunteilleni, sellaisella tavalla että niillä oli lupa tulla esiin. Hämmästyttävintä oli tajuta katkeruus Jumalaa kohtaan. Opin myös sen, miksi Jumala ei voinut käyttää koska oma katkeruuteni olisi tuhonnut työni tulokset.