15.4.2015 ilmestyneessä Päivämiehessä ollut kirjoitus:
”Matti Yrjänä alusti Marian ilmestyspäivänä pidetyssä Yli-iin seurakuntapäivässä keskustelun Matteuksen evankeliumin kohdasta, jossa Vapahtaja neuvoo omiaan sielunhoidolliseen lähestymiseen ja armohoitoon (Matt. 18:15-18).
Alustaja totesi, että meidän on vaivatonta neuvoa tai varoittaa tuttua tai tuntematontakin lähimmäistämme käytännön asioista. Kun tulisi ottaa puheeksi sielun pelastukseen liittyvät neuvot, tunnemme itsemme aroiksi ja osaamattomiksi.
Teemme kuitenkin karhunpalveluksen, jos olemme vaiti silloin, kun näemme, että lähimmäinen on joutunut uskossaan harhateille, emmekä kutsu häntä takaisin. Lähimmäisen kohtaaminen on rinnalla kulkemista vertaisena. Jokainen ihminen on syntinen, vain Jeesus oli virheetön.
Rippi on lahja
Vaikka ajan henki vaatii nykyaikaistamaan ja järkeistämään uskomista, on hyvä muistaa, että Jumalan sana on muuttumaton ja sen ohjeet ovat aina ajankohtaisia. Jumalan valtakunnassa Pyhä Henki neuvoo, miten kristityn tulee kulloinkin elää, jotta säilyisi Jumalan lapsena.
Uskominen on aina henkilökohtaista, ja jokaisen tulisi huolehtia ennen kaikkea omasta uskonkilvoituksestaan. Saamme uskoa kaikki syntimme anteeksi armosta, Kristuksen ansion tähden, Jumalan valtakunnan evankeliumissa. Kristityille on annettu lahjaksi mahdollisuus myös käyttää rippiä hyvän omantunnon säilyttämiseksi.
Kotisiionin turvassa
Heikki Saarikosken johtamassa keskustelussa tuli esille, että olemme arkoja neuvomaan toisia. Lisäksi nykyaikana pidetään outona sitä armohoitoa, johon Jeesus opastaa omiaan Jumalan valtakunnassa. Sen yhteydessä uskovaisia syytetään usein hengellisestä väkivallasta, jota Vapahtajan armohoito ei suinkaan ole.
Voimme pyytää Jumalalta sopivia sanoja, jotta osaamme toimia saattajana lähimmäiselle.”
En ole nähnyt eläissäni vielä ainoatakaan ”sielunhoidollista”, ”armohoidollista” neuvonpitoa tai hoitokokousta, joka olisi ollut täysin vapaa väkivallasta; painostamisesta, pelottelusta, nöyryyttämisestä, mitätöinnistä ja ihmisarvon menettämisen uhasta.
En ole liioin koskaan ollut hoitokokouksessa, jossa puhuteltava olisi langennut oikeaan raamatunmukaiseen syntiin, en ainakaan muista tällaista tapahtuneen. Hoitokokousten, pienten ja suurten, salaisten tai julkisten, aiheina ovat olleet:
henkioppiin liittyvät, nyttemmin harhaopeiksi julistetut väärät henget
erinäisistä epämääräisistä syistä johtuvat pahentamiset ja hämmennyksen aiheuttamiset
vääränlaisen musiikin kuuntelu
televisiosynnit
pukeutumiseen tai kaunistautumiseen liittyvät asiat
parta ja pitkä tukka
epämääräinen syytös taistelusta ”Jumalan” valtakuntaa tai seurakuntaa vastaan
Kristus-keskeiset saarnat
seurakunnan ylistämättömyys
liian vähäinen seuroissa käynti
kaljakokeilu
epäuskoisten kanssa liiallinen kanssakäyminen
epäuskoisen kanssa seurustelu tai puolison valitseminen
yhteisön tai liikkeen johdon kritisointi
vääränlainen mielipide naispappeudesta
kirkkokuorossa laulaminen
ja niin edelleen.
Eikö vl-liikkeen ihmisille tosissaan riitä liikkeen hoitokokousten traumatisoima lukuisa joukko, joka vieläkin ramppaa terapioissa ja erilaisissa vertaistukiryhmissä järkyttävien kokemustensa johdosta? Lainaan erästä vl-pastoria ja kysyn: EIKÖ MIKÄÄN RIITÄ? Kuinka ison ihmisporukan haluatte lopulta rampauttaa?
Vaikka liikkeessä mainostetaan Jumalan sanaa, sen muuttumattomuutta ja siinä pysymistä, seuraava lainaamassani kirjoituksessa oleva lausahdus kertoo kuitenkin päinvastaista ja jotain hyvin oleellista liikkeen mentaliteetista: ”Jumalan valtakunnassa Pyhä Henki neuvoo, miten kristityn tulee kulloinkin elää, jotta säilyisi Jumalan lapsena.”
Painotus on tuon lauseen sanalla ”kulloinkin”. Aina pitää olla kuuliainen vallalla olevalle opetukselle ja uskonkäsityksille. Opetus ja käsitykset muuttuvat, mutta aina tulee olla niille kuuliainen, muuten aletaan hoitaa ”armohoidolla”, jolla ei ole oikeasti ihan mitään tekemistä raamatunmukaisen armon kanssa.
Toivottavasti kukaan vl-liikkeen ihmisistä ei ota tosissaan tuon kirjoituksen sanomaa, joka ohjaa liikkeen jäseniä järjestämään hoitokokouksia.
”Kotisiionin turvassa, armohoidossa”, – mitä rienausta, sanon minä. Kamalaa.
Ps. Mihin tuossa Päivämiehen kirjoituksessa mahtuu ajatus uskon lahjaluontoisuudesta?
Pss. Miksi vl-liikkeessä ei järjestetä hoitokokouksia niille, jotka harrastavat hengellistä väkivaltaa; silloin ”armohoidoille” olisi ihan hyvät raamatulliset perusteet? Tällaiset henkilöt päästetään kuin koirat veräjistä luikahtamaan, selittelemällä ”yksittäisillä ylilyönneillä”, ”lihan käsivarrella hoitamisella” ja ”taitamattomuudella” ja heille pitää vain antaa kaikki anteeksi etulahjana. Korvakoru on -joo- pahempi synti kuin lähimmäisen ”armohoitaminen” psykiatrin vastaanotolle.
On suuri kunnia olla kutsuttuna arkkipiispan paneeliin. Elämme aikaa, jolloin suuri osa Suomen älymystöä ja kulttuuriväkeä päivittää suhdettaan kristilliseen uskoon ja arvioi sitä uudelleen. Valistuksen jälkeinen ihmisen järkeen ja kykyihin luottava humaani kehitysoptimismi alkaa Euroopassa hiipua. Hallitusten voimattomuus kasvavien taloudellisten, ekologisten ja sosiaalisten ongelmien edessä korostuu. Ehkä siksi monet reaktiona tuntevat vetoa epä-älylliseen ja eskapistiseen, jopa maagiseen maailmanselitykseen. Olemmeko henkisessä ja hengellisessä taantumassa vai jonkin uuden ja syvemmän ihmis- ja jumalakuvan kokemisen kynnyksellä? Mikä tuo kuva voisi olla? Ja tuoko se meille pelastuksen? Näitä kysymyksiä toivon omalta osaltani voivani avata ensi keskiviikkona.
Kari Peitsamo :” Elämme aikaa, jolloin suuri osa Suomen älymystöä ja kulttuuriväkeä päivittää suhdettaan kristilliseen uskoon ja arvioi sitä uudelleen.”
Henk.koht. toivon sitä ja toivon, että tuon ”päivityksen” tekevät viimeinkin myös vasemmistolaiset/kommunistit, jollainen käsitykseni mukaan olet aina halunnut olla.
Vaikka ”omaan napaan” ja ilmeisesti myöskään ”lähimmäisten napaan” ei pitäisi tuijottaa, vaan vasemmiston mielestä ainoa hyväksytty ”tuijotuskohde” on kommunistinen ja/tai sosiaalinen ”napa”, mielestäni on aika nähdä myös meidän ”toisinajattelijoiden” ajatusmaailma, joka tuomittiin jo Suomen Kommunistisen Puolueen syntysanoissa Moskovassa 1918:
1. Työväen on tarmokkaasti valmistauduttava aseelliseen vallankumoukseen, eikä suinkaan pyrittävä palaamaan siihen vanhaan eduskunnalliseen, ammatilliseen ja osuustoiminnalliseen taisteluun, jonka kannalla Suomenkin työväenjärjestöt olivat ennen vallankumousta.
2. Ainoastaan sellainen työväenliike ja toiminta, josta on takeita, että se edistää kommunismin leviämistä sekä työväen tulevan vallankumouksen voitolle pääsyä on hyväksyttävää ja sellaista on tarmokkaasti ajettava — toisellaisella kannalla esiintyvää toimintaa työväen keskuudessa on jyrkästi tuomittava, paljastettava ja vastustettava.
3. Vallankumouksen kautta on otettava työväenluokan omiin käsiin kaikki valta ja perustettava rautainen työväen diktatuuri, — on siis pyrittävä porvarillisen valtion hävittämiseen, eikä suinkaan kansanvaltaan, ei ennen vallankumousta, eikä vallankumouksen kautta.
4. Työväen diktatuurivallan kautta on luotava kommunistinen yhteiskuntajärjestys pakkoluovuttamalla kaikki maa ja kapitalistinen omaisuus sekä järjestyneen työväen omalla toiminnalla järjestettävä kaikki tuotanto ja tuotteiden jako; — ei siis ole, ei vallankumouksen kautta eikä ennen sitä, pyrittävä vain korjailemaan kapitalistista riistojärjestelmää siedettävämmäksi.
5. Työväen kansainvälisen vallankumouksen syntymistä ja voittoa on edistettävä mahdollisimman tarmokkaasti sekä kaikin voimin tuettava Venäjän proletariaatin Sosialistista Neuvostotasavaltaa.
Suomessa on tällä hetkellä porvarillinen lahtarivalta voitolla. Verisellä terrorilla on porvaristo koettanut tukahuttaa työväen vapauspyrkimykset. Tuhansien toveriemme veri huutaa kostoa. Kymmenet tuhannet orvot ja lesket nääntyessään nälkään kiroovat sortajaansa — tuskalla odottavat vapautumisen hetkeä.
Työväen voima on tällä hetkellä hirveän luokkasorron alaisena, vaan voitettuna, murrettuna se ei ole
.
Se on uudestaan nouseva.
Tuula Hölttä, nuo siteeraamasi ankarat sanat ovat yhä monessa mielessä ajankohtaiset. Arkkipiispa edustaa kuitenkin omassa ajattelussaan sovittelevaa ja kokoavaa linjaa, jollaisena hän ymmärtääkseni kirkonkin nyky-yhteiskunnassa varmaan mieluusti näkisi. Tässä vastuullisessa tehtävässä arkkipiispa Kari Mäkinen on toistaiseksi onnistunut mielestäni hyvin. Joistakin mielipide-eroistamme huolimatta kunnioitan hänen ystävällistä, rauhallista ja vaatimatonta persoonaansa. Niinpä sävelsin ja sanoitin arkkipiispalle laulun. Toivon jossain yhteydessä voivani esittää sen hänelle. Tässä teksti:
ARKKIPIISPA
En tahtois makeilla
Mut huomenna oon arkkipiispan pakeilla
En tahtois makeilla
Mut arkkipiispa tarjoo mulle lounasta
Hän kutsui paneeliin
Suomi Areenalle Porin Jazziin
Arkkipiispa
On kovempi kuin Ukko Nooa
Komennossaan
Taivaallinen pataljoona
Ja jos uhkaa vedenpaisumus
On arkkipiispassamme pelastus
Arkki natisee mut se ei murru
Se kestää massat veen
Arkki natisee mut se ei murru
Suunniteltu sateeseen
Ja rajuilman jälkeen
Arkkipiispa laskee ulos kyyhkysen
Kari Peitsamo :”nuo siteeraamasi ankarat sanat ovat yhä monessa mielessä ajankohtaiset.”
Olen samaa mieltä, mutta luultavasti ne ovat ”ajankohtaiser” vain meille, jotka esim. annamme tälle valtiolle omavelkaisen takauksen vain siksi, että voimme turvata yhdelle apuamme pyytäneelle oikeuden jäädä Suomeen, kun hänen kotimaassaan puhjennut sisällissota vaarantaa hänen henkensä eikä yksikään tässä valtiossa halua kuunnella häntä.
Todellisuutta on se, että vain osalle ja hyvin pienelle vähemmistöllle meistä on itseni tavoin tärkeää tämä:
”Soi viuluni sointuja sorrettujen, tulisoihtua pimentoon luo; sä sytytä liekkiä sydämeen sen, kuin sammutti kyynelten vuo! Oi lietso sä eloa uutta, min uuvutti usvien tie; luo intoa toivehikkuutta, tien oheen ken vaipunut lie.”
[Edestä aattehen, suomalaisia työväenlauluja]
Arkkipiispa On kovempi kuin Ukko Nooa Komennossaan Taivaallinen pataljoona Ja jos uhkaa vedenpaisumus On arkkipiispassamme pelastus
Mistä moinen ylistys ja jalustalle nosto…
Eihän arkkipiispa ole senkummempi housuunpaskoja kuin kukaan muukaan ihminen.
Turhaa hälyä ihmisestä
Esa Blomster, arkkipiispa on toki ihminen siinä missä me muutkin, mutta myöskin instituutio. Nykyään on miltei muotia rienata ja häpäistä instituutioita, kirkollisia varsinkin. Se on mielestäni lyhytnäköistä ja lapsellista. Hierarkiassa itsessään ei ole mitään pahaa, päinvastoin. Mitä korkeampi posti, sitä suurempi vastuu. Ajattele asiaa näin päin, niin huomaat itsekin rukoilevasi arkkipiispalle voimia ja siunausta vaativassa työssään.
Kari,Peitsamo,Ensinnäkään minä en rienaa ja häpäise intituutiota…koska ,
Elämässä ei ole kyse instituutiosta vaan ihmisestä…eikä minulla ole mitään häntä vastaan ,mutta turha häly ihmisestä on turhaa… kun ihminen ei ole kummempi kuin toinen ihminen.
Ajattelisin niin, että on valtava ero siinä, nuhteleeko yksittäinen ihminen yksittäistä ihmistä vai lähdetäänkö yhteisön nimissä ’hoitamaan’.
On tietty eroa sillä Elias.
Mutta yksittäisen ihmisenkin puhuttelu voi olla pahasti traumatisoiva, koska asiassa liikutaan niin herkällä alueella ihmisen mielen syvyyksissä. Ja usein jos yksittäisen ihmisen puhuttelu ei tuota tulosta, puhuteltava joko A) mielletään suoraan epäuskoiseksi tai B) häntä tullaan tuon ko. raamatunkohdan mukaisesti isommalla porikalla puhuttelemaan. Siinä sitten valitset vähiten huonon vaihtoehdon huonoista vaihtoehdoista.
Matt. 18:15-20 on varmaankin tämän armohoito-opin taustalla. Siinä huomioni kiintyy alun ilmaisuun: ”Jos veljesi tekee syntiä…” Sehän ei ole sama kuin tuo: ”kun näemme, että lähimmäinen on joutunut uskossaan harhateille…”. Näemmekö oikein? Näemmekö itsemmekin oikein?
Miten Jeesus sanoikaan: Kuka on synnitön, heittäköön ensimmäisen kiven.
Ihminen yleensä aina tietää itse mikä on oikein ja mikä väärin. En menisi toiselle sanomaan: Teit väärin. Jos on välttämätöntä tehdä jotain, voi korkeintaan esittää erilaisia kysymyksiä, jotta toinen pääsisi omissa pohdinnoissaan eteenpäin: Miksi ratkaisit asian niin, miten ystäväsi reagoi, kun sanoit, millaista sinulla siellä oli, aiotko jatkaa tuon tekemistä, mikä oli tavoitteesi jne.. eli suoria kysymyksiä.