Roomalais-katolisen kirkon selibaattikäytännöllä on ikää jo lähes tuhat vuotta. Kirkon ylätasolta saakka on korostettu, ettei kukaan ole murtamassa sitä. Päinvastoin, viime vuoden lopulla ilmestyneessä haastatteluteoksessa paavi Franciscus muistutti siitäkin, ettei ”juurtuneen” homoseksuaalisen taipumuksen hallitsemia miehiä tule pappisvirkaan ottaa. Selibaatti koskee myös miessuhteita!
Toisaalta ranskalaisen Frédéric Martelin teos In the Closet of the Vatican tämän vuoden alussa on herättänyt keskustelua siitä, miksi miessuhteiden määrä lisääntyy sitä suuremmaksi, mitä ylemmäksi kirkon hierarkiassa mennään – lopulta Vatikaanin herrakerho tekee keskenään de facto mitä lystää. Roomalaiskatolisen kirkon juuttuminen seksuaalietiikan poteroihin on poikinut elämää muissa kirkoissa, kuten alla yritän osoittaa.
Kun siis sunnuntaina alkaa Roomassa piispojen – ei maallikoiden – synodi eli kirkolliskokous aiheenaan Amazon, sillä on paljon pelissä. Koko maailman ekologinen tulevaisuus riippuu Amazonin alueen sademetsistä, joita on kaikkiaan yhdeksän valtion alueella. Kaikki tämä ja myös yhteiskunnallinen kuohunta ja shamaanien (sic!) viisaus mainitaan Amazon-aiheisen synodin valmisteludokumentissa, Preparatory Document. Jotteivät asiat olisi liian yksinkertaisia, on myös toinen ja enemmän kirkolliseen todellisuuteen viittaava Instrumentum laboris, työskentelyasiakirja, joka on englanniksi Working Document.
Juuri työskentelyasiakirja on herättänyt eniten keskustelua, sillä siinä mainitaan mahdollisuus vihkiä papeiksi perheellisiä miehiä, ja myös tutkia naisten roolia kirkon työssä. Kohdista 129.a.2-3 suora lainaus englanniksi: ”2. Affirming that celibacy is a gift for the Church, it is requested that, for the most remote areas of the region, the possibility of priestly ordination be studied for older people, preferably indigenous, respected and accepted by their community, even if they have an existing and stable family, in order to ensure availability of the Sacraments that accompany and sustain the Christian life. 3. Identify the type of official ministry that can be conferred on women, taking into account the central role they play today in the Church in the Amazon.”
Sana ”ministry” eli palveluvirka (ministerium) ei ole mikä tahansa virka. Tässä kohtaa Amazon-dokumentit erottavat kristittyjen eräänlaisessa yleisessä pappeudessa (osallisuus Kristuksen pappeuteen) ”yleisen” ja ”ministeriaalisen”. (Ajatus yleisestä pappeudesta tuli, kuten tunnettua, reformaatiossa.) Täysin avoimeksi jää, mitä vaikkapa naisten diakonaatilta odotetaan – pitkä tutkimus naisten rooleista alkukirkon diakonissoina (vrt. Foibe Roomalaiskirjeessä) ja heidän tehtävistään päätyi vastikään umpikujaan.
Ihan valtavaa innostusta pappisviran avaamiseen naineille miehille ei ole ainakaan Parán osavaltion pääkaupungin Belémin (= Betlehem) arkkipiispalla Alberto Taveira Corrêalla. Hän sanoi vastikään Die Tagespostin jutussa, että viri probati (koetellut miehet) on Saksassa isompi ja tärkeämpi asia kuin Amazoniassa, jonne ei kannata ennalta kehitettyjä ideoita tuoda. Näihin kuuluvat sekä naimisissa olevien miesten vihkiminen papeiksi että naispappeus. Lisäksi arvoisa arkkipiispa arvostelee ”ekologismia” luonnonsuojelun ”radikalisaationa”. Mikään tuulella käypä mies ei Belémin arkkipiispa ilmeisimminkään ole.
Juuri Belémin kontekstissa voisi ehkä muistaa silti sen, miten helluntailiike on kasvanut. Ei sen piirissä ole ollut kysymyksenä selibaatti, mutta naisten pappeus on yleensä merkinnyt vaikka AD-kirkossa (Assembléia de Deus = Assemblies of God, sentralisoituna versiona) lähinnä pastori-miehen vaimon osallisuutta yhteiseen seurakunnan johtamiseen ja ohjaamiseen. Joka tapauksessa kahden (2) ruotsalaismiehen, baptistipastori Gunnar Vingrenin ja hänen valimotyöläis-ystävänsä Daniel Bergin Belémissä 1911 perustamaan AD-kirkkoon kuuluu nykyisin 22,5 miljoonaa jäsentä, ja pastoreita on tietenkin tuhansia. Takuulla enemmän kuin maan koko katolisessa kirkossa on pappeja, mutta asia pitäisi tarkistaa – mistähän? Ja kyseessä on vain yksi helluntaikirkkokunta… tosin maailman suurin sellainen.
Ero katolisen kirkon ja helluntaikirkon tavoittavuuteen löytyy lentävästä lauseesta: ”Brasiliassa ei ole niin pientä kylää, ettei sieltä löydy Banco Bradesco ja AD-kirkko.” Katolisen kirkon osalta on asia monimutkaisempi: kirkko on kaikkialla ja katolinen kulttuuri läpäisee Brasilian monin tavoin. Mutta kun kyseeseen tulee juuri pappien läsnäolo, selibaatti vaikeuttaa rekrytointia usein hyvin perinteisen ja ”maanläheisen” seksuaalimoraalin alueilla viidakon uumenissa.
Hyvää lukemista aiheesta on CruxNow’n juttu Sarayakusta Ecuadorista. Ihanteiden ja todellisuuden kuilu on suuri 1500 hengen Sarayaku-yhteisössä. Miehen on osoitettava mieheytensä macho-yhteisössä, jossa jo 12-vuotiaat tytöt päätyvät heille vaimoiksi. Kummeiksi käyvät kirkolle tässä varsin vapaamielisessä yhteisössä silti vain sakramentaalisesti vihityt pariskunnat, mutta heitä on vain kuusi pariskuntaa. Kirkollisia vihkimisiä taas administroivat vain papit, mutta heitä ei yhteisössä ole. Sisar Rosa Elena Pico on tehnyt kaksi vuotta hengellistä työtä – jo kaksi kertaa hänet on haluttu heittää ulos mutta asia on piispan vallassa. Piispa Rafael Cob on Espanjasta ja tuntee alueen haasteita: hänen mukaansa selibaattia ei ”normikäytäntönä” olla haastamassa, vaikka Amazonasin alueen pakkoraossa oltaisiin hyväksymässä naineet miehet papeiksi. (Näinhän on myös anglikaanisuudesta tulleiden, naimisissa olevien (mies)pappien osalta tehty.)
Viikon takaa on myös mielenkiintoinen juttu Reutersilta: achuar-kansan parissa Perussa elää toive saada pappeja alueelle. Juttu kertoo diakoni Shainkiam Yampikista, 10 aikuisen lapsen 48-vuotiaasta isästä, jolle on avioliittonsa vuoksi mahdotonta tulla papiksi. Siksi hän ei voi kuulla synnintunnustuksia eikä pyhittää ehtoollista, vaikka hän jakaakin papin muuna aikana pyhittämiä öylättejä kansalle. Tätä voi pitää tyypillisenä virityksenä monin paikoin pappispulan helpottamiseksi. Joka tapauksessa aika voi olla ajanut tällaisen ohitse? Yampik kertoo sisäisestä kutsumuksestaan eli kuinka hän ”tahtoo olla pappi”, mutta se on nykytilanteessa mahdotonta. Yurimaguasin vikariaatin alueella on vain 25 pappia alueella, joka on Panaman kokoinen. Silti 6.10. alkava Pan-Amazon-synodi voi olla Reutersin mukaan ”räjähdysherkkä” – konservatiiviset voimat katolisessa kirkossa kampittavat Franciscuksen uudistushankkeita kaikin voimin. Pelkona on ”kalteva pinta”, slippery slope, parisuhde valtaa papit porttiteorian tavoin? Mutta piispat eivät voi täysin lopettaa Franciscuksen uudistuksia, sillä lopulta kaikki päätösvalta on yksin paavilla piispojen isosta määrästä huolimatta.
Mitä Franciscus siis tekee kolmen ja puolen viikon päästä, kun synodi on ohi? Tapahtuuko jotakin? Ja jos tapahtuu, jatkuuko muutos hänen jälkeensä?
Varmaa tuntuu olevan vain evankelisten eli lähinnä helluntailaisten kirkkojen voimakas esiinmarssi, joka on erityisen voimakasta alueen isoimmassa maassa Brasiliassa. Parin viime vuoden ajan uskontouutiset ovat alkaneet toteamuksella, että 2030 Brasilia on enemmistöltään protestanttinen, evankelinen maa. Tähän saakka Brasilia on kuitenkin ollut maailman määrällisesti katolisin maa. Väkiluvun kasvu voi merkitä tietty sitäkin, että se on jatkuvasti molempia: maailman helluntailaisin ja maailman katolisin maa. On siinä Rooman miehillä miettimistä.
Kiitos Jukka Raunulle blogista.
Kirjoitit: ”Roomalais-katolisen kirkon selibaattikäytännöllä on ikää jo lähes tuhat vuotta.”
Selibaatti on seurausta Neitsyt Maria -kultin vahvistumisesta.
Paavo Hiltusen kirjasta Marian kolmet kasvot (Kuva ja Sana, 1997):
”Toinen Montfortin (julistettu pyhimykseksi, jota ihaili mm. Johannes Paavali II, vaarallinen aikaansaannos on hänen voimakkaasti korostamansa ”Marialle vihkiytyminen”. Sen sijaan, että Raamattu kehottaa meitä omistautumaan Jeesukselle, Montfort kehottaakin antamaan elämänsä Marialle! ”Vihkiytyminen” merkitsee Mariaa kohtaan tunnetun mieltymyksen kruunaamista. Se taas saa Mariassa aikaan voimakkaan esirukouksen vihittynsä puolesta. Tämä akti johtaa pysyvään, koko elämän aikaiseen riippuvuuteen Mariasta. Ihmisestä tulee Marian orja. Montfortin oppi voidaan tiivistää kahteen teemaan: Jeesus Kristus tuli meidän luoksemme Marian kautta. Meidänkin täytyy tulla Jeesuksen luo Marian kautta. Marialla on Jumalan antama tehtävä yhdistää maalliset lapsensa (meidät kaikki!) ensimmäisen Lapsensa (Jeesuksen) kanssa.”
Mitä tämä tarkoittaa käytännössä, niin paavi Franciscus ilmaisi asian selkeästi todetessään Ruotsin vierailullaan 1.11.2016: ”…katolisessa kirkko-opissa on kaksi ulottuvuutta: ’petriininen’ eli se, joka viittaa Pietariin ja apostolien kollegioon, ja ’mariaaninen… Tämän olen sanonut useammin kuin kerran. Kysyn, kumpi on tärkeämpi kirkon teologiassa ja mystiikassa: apostolit vaiko Maria? Maria!”
Selibaatin purkaminen olisi yksinkertaista, jos kyse olisi vain siitä, mutta selibaatti liittyy kirkon teologiseen ytimeen, mariaanisuuteen, joten en ymmärrä, miten selibaatista voidaan luopua menettämättä mariologin keskeisintä opinkappaletta? Katolinen kirkko ei voi teologisesti erehtyä tai se ei ole sitä, mitä se väittää olevansa. Mieluummin eletään itsepetoksessa ja tehdään kosmeettisia parannuksia kuin myönnettää mariologian ongelmat.
Kirkon johto saa tehdä mitä tahtoo orgioissaan, koska kaiken saa anteeksi. Siten katolisella kirkolla ei ole ongelmaa, muuten kuin ulkomaailman kanssa. Toisaalta, kun ulkomaailma on menossa helvettiin, kun ei kuulu The Kirkkoon, niin ollaan kuin kuunneltaisiin ja tehdään kuin tehtäisiin.
Papiston pakkoselibaatti ei sentään nouse suoraan katolisen kirkon opista – muutenhan muutos olisi kaikilta osin mahdoton eikä idän katolisissa kirkoissa olisi naimisissa olevia pappeja. Kyse on kirkollisen järjestyksen (discipline) asiasta. Hyvä kirjoitus paavi Franciscuksesta on Víctor Codinalta, joka kylläkin on espanjankielisestä maailmasta ja itsekin jesuiitta mutta joka näkee paavin toiminnassa ennen kaikkea ”pastoraalisen” luonteen eikä ”opetusviran” (pastoral chair – magisterial chair) harjoittamista. https://www.americamagazine.org/faith/2019/09/12/why-do-some-catholics-oppose-pope-francis Kun siis paavi puolustaa Lampedusan turvapaikanhakijoita, hän tekee sen pastoraalisista lähtökohdista. Codina muistuttaa myös siitä, ettei Amazon-synodin ekologisia painotuksia tule unohtaa. Mutta kyllä tämä kysymys selibaatista on myös pastoraalista lajia. Jos selibaatti olisi saatu oikeasti toimimaan 900 vuoden aikana, ei sen poistamisesta tarvitsisi kirjoittaa, mutta ”himot ne on hiirelläkin”… Codinan juttu palaa lopuksi Jeesukseen, joka oli monen mielestä ”mässäri ja juoppo, syntisten ja porttojen ystävä, riivattu, hullu, kapinanlietsoja ja jumalanpilkkaaja” – alkukielellä täällä: https://www.religiondigital.org/opinion/Victor-Codina-Opositores-Iglesia-Francisco-papa-reformas-cisma-concilio-iglesia_0_2145685415.html.
Hyvä Jukka R,
Hyvä katsaus. Lisää asiasta esim. https://www.firstthings.com/web-exclusives/2019/09/a-german-attack-on-christs-lordship
Rooman kirkon ongelma lienee että he sekoittavat munkkeuden ja pappeuden. Munkit toki ovat naimattomia ja ovat itse valinneet tuon kilvoittelun muodon. Seurakuntapapin pitää lähtökohtaisesti olla naimisissa kuten jo Pyhä Paavalikin opettaa.
Himoja on kaikilla, eivätkä sukupuolisuuteen liittyvät himot välttämättä ole edes pahimmasta päästä. Valta ja raha ovat varmaan yhtä turmiollisia himon kohteita.
Unohin tuon itsestään selvän asian että pappeus tietysti on vain miehille tarkoitettu tehtävä, kuten Herra kiirastorstain iltana ehtoolista asettaessaan ilmaisi.
Jari Haukka, lainaamasi kardinaali Raymond Burken haastattelu on todella valaiseva. Essenin piispan Franz-Josef Overbeck ”hypetti” siitä, kuinka Saksan miehet tulevat Amazon-synodiin tuomaan oman maansa (viime viikon) piispasynodin uusia tuulia samassa hengessä kuin Burken dissaama 500 vuotta vanha reformaatio. Burke sai tästä aiheen arvosteluun ja on kuin malliesimerkki sananlaskusta ”se koira älähtää, johon kalikka kalahtaa”. Ja onhan selvää, että Saksan piispainkokouksen DBK:n johtaja Reinhard Marx (kardinaali hänkin) tuo samaa kyseenalaista luterilaisuudelta haiskahtavaa ilosanomaa joka ei voi olla näiden dubia- ja kuuriakardinaalien mieleen. Itsekin löysin hyvän esimerkin tämän vyyhdin monisyisyydestä lukemalla Coffee & Crucifix -blogia (René Albert). Hän luettelee kokemuksia pastorin rekrytoinnista protestanttiseurakuntaan: naimisissa oleva haluttiin mieluummin kuin sinkku, koska hänellä oli kokemusta perhe-elämästä. Samoin luetellaan Pietarin vaimo ja Uuden testamentin kohdat, joissa piispan odotetaan olevan naimisissa jne. Lopulta kuitenkin vastoin kaikkia premissejä kirjoittaja näyttää päätyvän yllättäviin johtopäätöksiin: selibaatti ei olekaan hyväksikäyttötapausten taustalla, ja selibaatti on hyvä esimerkki kirkon vastakulttuuri-luonteesta. Voihan sen tietty noinkin nähdä, mutta juttu tuntuu epäloogiselta? Ehkä juttu tarjoaakin vastauksen otsikkonsa kysymykseen ”What’s wrong with priestly celibacy?” https://www.patheos.com/blogs/coffeeandcrucifix/2019/09/whats-wrong-with-priestly-celibacy/ Kyseisellä sivustolla kardinaali Burkea ei muuten säästellä, vaan hänet nähdään ”Rad Trad Heresy” -ajattelun eli radikaalin traditionalismin harhaopin edustajaksi. Huomiosi siitä, että pappeus ja sääntökuntaelämä menevät ikään kuin sekaisin on varmasti oikea: Hans Küng käyttää tästä ilmaisua ”panmonakismi” eli kaikkialle ulottuva munkkilaisuus. Lännen kirkko saatiin aikanaan mukaan ajatteluun, että pappien tuli elää niin kuin munkit luostareissa.
Kiitos tästä ja aikaisemmista raporteista.
Luulen ,että ei monikaan ei-ammattilainen protestantti tiedä mistä saisi informaatiota katolisen kirkon tapahtumista ja sikäläisistä keskusteluista. Joten tällaiset terveiset ovat hyvinkin paikallaan.
Tähän on ladattu odotuksia kuukausia. Helluntailaisten uskontokilpailu haastaa toimintaan, ja sen lisäksi viime aikojen ikävät uutiset. Saksan osalta pappispula ja maallikkojen vahva vaikuttamistyö tekee itseään kuulluksi. Brasilian progressiivisimmilla piispoilla ja teologeilla on aina ollut vahvoja yhteyksiä Keski-Eurooppaan, joten tässä voi syntyä melkoista yhteistyötä. Tietysti voi käydä niinkin, ettei synny mitään, mutta pian nähdään.