Lainaus kommentista kysymykseeni Ilmari Karimiehen blogissa:
™Alkuvanhurskaus on skolastinen teologinen käsite, joka merkitsi kutakuinkin osallisuutta Jumalasta ja Jumalan intuitiivista tuntemista. Se oli se yhteys Jumalaan, joka lankeemuksessa menetettiin. Augsburgin tunnustuksen puolustus selittää sitä lyhyesti viitaten skolastiseen keeskusteluun.”
Ensiksi kiitos Ilmari Karimiehelle, ja sitten jotain palautetta.
Tässä katsotaan jälkijättöisesti skolastiikan asiassa taaksepäin missä ei ole syntiinlankeemuksen ajalta muuta todistusta Raamatussa sanotun lisäksi. Näin asian alkusyyhyn ei skolastiikan nimissä voi palata aposteriori.
En halua kirjoittaa kysymyksessä olevan yhden kirkkomme mysteereistä dokmeissa mutta hyvin asia sinnepäin näyttää.
Kun katsotaan Luomisen kahdeksannen päivän Ihmisen anomalian erijatkuvuutta, mikä käy ilmi kun Jumala kielsi, voi Jumalan suurenmoisissa vielä orastavissa ja kypsymistä odottavissa lahjoissa kyvyssä valita ja huomata omatuntonsa, myös mahdollisuuden alkuvanhurskauden syntyyn.
Eihän tässä kovin suurta ristiriitaa ole kirkon käsityksiin, mutta väitän alkuvanhurskauden mahdolliseksi alkuasiaksi ja syyksi sen missä kirkko kertoo sen menetetyn. No, onhan siinä hiukan eroa.
Muistaa saa myös Jumalan käskeneen Ihmisen kuudennen Luomisen päivän anomaliaa.
Hitaasti syntyy kommentointia.
Kuitenkin jotakin voi lisätä: Framför alla andra tai par excellence merkityksessä Jumalan omiksi ottamia yhtäkkisessä uskoo tulossa ennen muita on ollut kautta kristillisen historian nykypäivään asti, ja tämä on hienoa. Kuitenkin moni saa tyytyä hitaampaan malliin.
Kun vanhurskautumisen polku Jumalan kutsussa syntyy voi alkusyy olla arkinen tai hengellinen asia. Vielä kun muistetaan asiaan henkilökohtainen katse uudistumiseen ja oikeamielistymiseen omassa elämässä ollaan hyvällä jäljellä.
Kun edellisessä on mukana henkilökohtaisen syyllisyyden kokeminen ja katumus Ihmisarvoisesti huomattuna ollaan pitkällä.
Näin Jumalan kutsu usealle tarkoittaisi ”parantumisen” prosessiin suostumista, mikä tarvitsisi opetusta ja hengellistä tiennäyttöä. Toki sitten mielellään omalta yhteisöltä mihin on tullut kastetuksi.
Löytyihän sitten yhteinen polku katsoa yhdessä hyvää asiaa kirkon kanssa vaikka eihän sana vielä samaa ole.
Vastaukseni liittyy mm. siihen, että nykyään ei juuri puhuta alkuvanhurskaudesta. Käsite itsessään on skolastinen. Se, miten siihen viitataan tunnustuskirjoissa, liittyy tähän yhteyteen.
Augsburgin tunnustuksen määritelmä liittyy oppiin Jumalan kuvasta (imago Dei):
”Skolastikot käyvät tässä kiistaa muodollisista kysymyksistä, mutta eivät selitä, mitä alkuvanhurskaus on. […] Näin ollen alkuvanhurskauteen ei ollut määrä sisältyä vain ruumiin ominaisuuksien sopusuhtainen kokonaisuus, vaan myös nämä lahjat: varma tieto Jumalasta, jumalanpelko ja luottamus Jumalaan tai ainakin vilpitön kyky saavuttaa nämä. Tästä on Raamattu todisteena, se kun sanoo, (1 Moos. 1:26, 27) että ihminen luotiin Jumalan kuvaksi ja hänen kaltaisekseen. Mitä tämä muuta on kuin että ihmiseen oli pantu sellaisen viisauden ja vanhurskauden kuva, hänen viisautensa käsitti Jumalan ja että Jumala heijastui hänen vanhurskaudessaan.” (AC II)
Tulkinta liitetään mm. Irenaeukseen, Ambrosiukseen ja Augustinukseen sekä uskonkohdan käsittelyssä viitataan myöhemmin Tuomas Akvinolaiseen, Bonaventuraan ja Hugo Pyhäviktorilaiseen.
Olennaista määritelmän kannalta on se, mitä on olla Jumalan kuva. AC lainaus päättyy kohtaan ”hänen viisautensa käsitti Jumalan ja että Jumala heijastui hänen vanhurskaudessaan.” Kuva voidaan skolastiikassa käsittää kahdella tavalla: kopioksi tai heijastukseksi. Varhaisskolastiikka ymmärtää ihmisen ymmärryksen heijastukseksi, siten että ihmisellä, joka on Jumalan kuva, on reaalinen yhteys Kristukseen, joka on varsnainen kuva, ja Isään, jonka kuva Kristus on. Kuvaisuus ymmärretään käsiiteiden relucentia (heijastus) ja apprehensio (käsittäminen, vastaanottaminen) kautta. Kun ihminen on Jumalan kuva, hän on todella heijastus, joka vastaanottaa kuvan alkulähteestään kuten se piirtyy peiliin tai veden pintaan. Kun ihmismieli hämärtyy tai pimenee lankeemuksessa, tämä kuva turmeltuu / menetetään.
Tämän jälkeen seuraa paljon teologista keskustelua siitä, missä määrin ihminen on lankeemuksen jälkeen Jumalan kuva, ja mitä kuva tarkoittaa. Tomismissa, joka poikkeaa augustinolaisesta varhaisskolstiikasta, kuva ymmärretään kopiona, jolla ei ole suoraa yhteyttä alkukuvaan. Lankeemustulkinnat menevät eri suuntiin, samoin korjaamistulkinnat, ja tästä syntyy ekumeenista kiistaa. Lutherin teologiassa usko alkaa korjata kuvaa, koska se palauttaa tuon yhteyden ja on itse samantyyppinen heijastus, uskon valo. Tästä käsitteestä olen väitellyt. Asiaa käsittelee suomeksi laajasti myös Eero huovinen teoksessaan Kuolemattomuudesta osallinen.
Vaikka siis ajattelisi, että asian ”alkusyyhyn ei voi ei skolastiikan nimissä voi palata aposteriori”, kyse ei ole siitä, vaan tavasta, jolla skolastiikassa Raamatn keskeinen käsite Jumalan kuvasta tulkitaan. Tällä on aivan keskeisiä seurauksia sen kannalta, miten sen jälkeen koko teologinen järjestelmä jäsentyy.
Kiitos palautteesta Ilmari Karimies.
Oli kysymys alkuvanhurskaudesta tai nykyisin ymmärretystä polusta uskossa voi ja pitänee myös katsoa Lutheriin kun Luterilaisessa kirkossa olemme.
Zwingli ja Calvin huomatakseni eivät kokonaan luopuneet ennaltamääräämisopista, ja Lutherin kohdalla halutaan huomata Hänen luopuneen.
Asiassa Lutherin kohdalla on kysymys Oikeasta Uskosta minkä vain Jumala Itse Ihmiselle voi vain antaa. Yhdenlaista määräämistä se kai tämäkin on.
Asiaan Lutherilla liittyy Jumalan Armo pelastusta katsoen mikä voisi näin olla Ihmiselle mahdollisuus suostua prosessiin vanhurskautumisen tiellä.
Meillä ja katolisilla kaste ei kokonaan poista perisynnin vaikutuksia. Näin yhteisön jäsenenä olisi hyvä saada rukiista opetusta ja hengellistä tiennäyttöä.
Koska kirkkomme saarna uudestaan palaa pelastuskysymykseen saarnassaan on hyvä kertoa myös alkuvanhurskauden asiasta.
Jotenkin asioille saisi syntyä enemmän mielen yhdistävää kokemusta että sanoilla on merkitystä kirkon julistuksessa.
Se että saamme uskoa syntimme anteeksi viikosta toiseen ei kuulosta oikein teologian arvostamisesta katsoen aiempien uskonoppineiden työtä.
Pitää toki ymmärtää Papin kirkon tehtävään hakeutuessaan käsittävän mitä tahtominen, lupaaminen, ja tunnustaminen merkitsevät elämässä eteenpäin. Vielä kun kirkkolaki ja järjestys ovat ohjenuorana ei siinä kovasti liikkumavaraa ole mistä seurakuntalaisilleen puhuu.
Piti kirjoittaa ensimmäiseksi asiaksi Ilmari Karimiehen kommenttiin mutta jäipähän nyt viimeiseksi.
Jumalan kuvana yksikään Ihminen ei tule pelastuksen kanssa tekemisiin vaan kaikki Armon saaneet ovat syntisiä.
On toki Ihmissieluja jotka elämäntyössä ovat yltäneet pitkälle ja ehkä ajattelematta vaivaansa mahdollista pelastusta ymmärtäen.
Pekka Väisänen,
”Jäi viimeiseksi”.
Punnerrat itsesi Ilmari K:n tasolle, mitä skolastiikkaan tulee. Siis paljon vaivaa ei minkään hyväksi. Ottanet varmaan huomioon, että tämä on teologiaa, oppia jumaluuksista. Eli Platonin ja hänen piirinsä ajattelutapa, inhimillinen viisastelu, mikä poikii inhimillistä ajallista saivartelua, mutta saa sijaa teologisessa keskustelussa. Ongelmana pidän sen, että suomen kielessäkin teologia on alettu määritellä opiksi Jumalasta, eikä niinkuin se Platonilla alunpitäen oli, oppi jumaluuksista
Niin Karimies kuin nyt sinä menette viime vuosien jälkitotuudellisuuteen, (post-truth , jälkitotuus, totuuden jälkeinen tulkinta) eli enää ei lueta ”niinkuin on kirjoitettu”, vaan niinkuin se tänään tulkitaan.