Vastaukseni liittyy mm. siihen, että nykyään ei juuri puhuta alkuvanhurskaudesta. Käsite itsessään on skolastinen. Se, miten siihen viitataan tunnustuskirjoissa, liittyy tähän yhteyteen. Augsburgin tunnustuksen määritelmä liittyy oppiin Jumalan kuvasta (imago Dei):

”Skolastikot käyvät tässä kiistaa muodollisista kysymyksistä, mutta eivät selitä, mitä alkuvanhurskaus on. […] Näin ollen alkuvanhurskauteen ei ollut määrä sisältyä vain ruumiin ominaisuuksien sopusuhtainen kokonaisuus, vaan myös nämä lahjat: varma tieto Jumalasta, jumalanpelko ja luottamus Jumalaan tai ainakin vilpitön kyky saavuttaa nämä. Tästä on Raamattu todisteena, se kun sanoo, (1 Moos. 1:26, 27) että ihminen luotiin Jumalan kuvaksi ja hänen kaltaisekseen. Mitä tämä muuta on kuin että ihmiseen oli pantu sellaisen viisauden ja vanhurskauden kuva, hänen viisautensa käsitti Jumalan ja että Jumala heijastui hänen vanhurskaudessaan.” (AC II)

Tulkinta liitetään mm. Irenaeukseen, Ambrosiukseen ja Augustinukseen sekä uskonkohdan käsittelyssä viitataan myöhemmin Tuomas Akvinolaiseen, Bonaventuraan ja Hugo Pyhäviktorilaiseen.

Olennaista määritelmän kannalta on se, mitä on olla Jumalan kuva. AC lainaus päättyy kohtaan ”hänen viisautensa käsitti Jumalan ja että Jumala heijastui hänen vanhurskaudessaan.” Kuva voidaan skolastiikassa käsittää kahdella tavalla: kopioksi tai heijastukseksi. Varhaisskolastiikka ymmärtää ihmisen ymmärryksen heijastukseksi, siten että ihmisellä, joka on Jumalan kuva, on reaalinen yhteys Kristukseen, joka on varsnainen kuva, ja Isään, jonka kuva Kristus on. Kuvaisuus ymmärretään käsiiteiden relucentia (heijastus) ja apprehensio (käsittäminen, vastaanottaminen) kautta. Kun ihminen on Jumalan kuva, hän on todella heijastus, joka vastaanottaa kuvan alkulähteestään kuten se piirtyy peiliin tai veden pintaan. Kun ihmismieli hämärtyy tai pimenee lankeemuksessa, tämä kuva turmeltuu / menetetään.

Tämän jälkeen seuraa paljon teologista keskustelua siitä, missä määrin ihminen on lankeemuksen jälkeen Jumalan kuva, ja mitä kuva tarkoittaa. Tomismissa, joka poikkeaa augustinolaisesta varhaisskolstiikasta, kuva ymmärretään kopiona, jolla ei ole suoraa yhteyttä alkukuvaan. Lankeemustulkinnat menevät eri suuntiin, samoin korjaamistulkinnat, ja tästä syntyy ekumeenista kiistaa. Lutherin teologiassa usko alkaa korjata kuvaa, koska se palauttaa tuon yhteyden ja on itse samantyyppinen heijastus, uskon valo. Tästä käsitteestä olen väitellyt. Asiaa käsittelee suomeksi laajasti myös Eero huovinen teoksessaan Kuolemattomuudesta osallinen.

Vaikka siis ajattelisi, että asian ”alkusyyhyn ei voi ei skolastiikan nimissä voi palata aposteriori”, kyse ei ole siitä, vaan tavasta, jolla skolastiikassa Raamatn keskeinen käsite Jumalan kuvasta tulkitaan. Tällä on aivan keskeisiä seurauksia sen kannalta, miten sen jälkeen koko teologinen järjestelmä jäsentyy.