”Älkää koskaan menettäkö epätoivoanne!”

Vuotta en muista, mutta joulukirkko oli täyttynyt Ressun lukion oppilaista ja opettajista. Ressun koulupastorina kapusin ännännen kerran Helsingin Vanhan kirkon saarnatuoliin pitämään saarnaa. Halusin rohkaista kuulijoitani, mutta ratkaisevalla hetkellä lausuinkin nenäni ja leukani välistä sanat, joita en olisi koskaan uskonut julkisesti huuliltani lähtevän. Kuulin oman ääneni sanovan, että koskaan ei pidä menettää epätoivoaan.

Pidin hetken paussin, jonka aikana yritin kuumeisesti muistella, mitä tuli sanotuksi, sillä konseptiin olin kyllä kirjoittanut, että toivoaan ei pidä menettää. Pahinta oli, että kukaan muu ei tuntunut kuulleen lapsustani. Nukkuiko kuulijakuntani? Varmuuden välttämiseksi änkytin jotakin korjatakseni mokani. Puheeni huippukohta oli kuitenkin auttamattomasti mennyt tärviölle.

Minulle kristillinen toivon käsite on aina ollut tärkeä. Uskon vielä viimeisillä voimillanikin veisaavani virttä 631 (Oi, Herra, jos mä matkamies maan): ”Mua auta, Herra, mä toivon vaan, vaikkei ois toivoa ollenkaan…” Näin siksi, että uskon toivon kuolevan viimeisenä.

Uskovais-toivovaiseläkeläiskristittynä jäinkin aivan äimän käkenä ihmettelemään, kun Kati Reijonen manasi ”vaarallisen” toivo-käsitteen maan rakoon uutuuskirjassaan Vastustamaton. Älä torju hyviä asioita elämässäsi (Atena Kustannus 2021). Kuuntelin kyseisen hengentuotteen hiljattain äänikirjana.

Kati Reijosen kirja kertoo vastustamisen eli resistanssin monista muodoista arkiasioiden välttely-yrityksistä merkittävien mahdollisuuksien torjumiseen. Kirjoittaja ryydittää omia kokemuksiaan buddhalaisella ajattelulla, juutalaisella mystiikalla ja aivotutkimuksella. Vastustamisen vastakohdaksi Reijonen näkee antautumisen, sen levollisen vastaanottamisen, mitä tarjolla on.

Reijosen kirja edustaa lajissaan ns. uushenkisyyttä, omaa sukuaan New Age. Kimmo Ketola Kirkon tutkimuskeskuksesta käsin päin toteaa, että ihmisten käsitykset uskonnollisuudesta ja henkisyydestä ovat muuttuneet maallistumisen, yksilökeskeisyyden ja globalisaation myötä. Uushenkisyys ei ole mikään yhtenäinen ilmiö vaan kokonainen kirjo henkisyyden ja hengellisyyden muotoja, jotka ammentavat pääasiassa jostakin muusta lähteestä kuin kirkon opetuksesta.

Koska uushenkisyydessä on kyse eräänlaisesta valintamyymälälähtöisyydestä ilman sitovia normeja ja oppeja, omaan eväsreppuunsa voi kerätä aina uusia kivoja eväitä, kun siltä tuntuu ja eteen sattuu.

Seuraavassa Ruttopuiston rovasti käy keskustelua toivosta Kati Reijosen (kirjan) kanssa. Paksu teksti on KR:n, tavallinen RR:n. Kuten tulette huomaamaan, osoittaudun Reijosen pahimmaksi painajaiseksi, ainakin mitä tulee resistanssiin eli vastustamiseen. Miksi muuten et käytä vain ja ainoastaan helppotajuisempaa vastustamissanaa? Resistanssi ja muotisana resilienssi (=psyykkinen palautumiskyky) tulevat liian lähelle toisiaan…

Entä sitten toivo, jota monet pitävät viimeisenä oljenkortenaan? Aloin miettiä toivon suhdetta vastustamiseen luettuani syöpään sairastuneen kaupunkiaktivisti Tanja Jänichen haastattelun Helsingin Sanomista.

RR: Hmmm. Sinulle kelpaa luotettavaksi lähteeksi yksi ainoa Hesarin haastattelu? Minulle ei. Tuonnempana käy ilmi, miksi ei…

”Jos minulla olisi edes viiden prosentin mahdollisuus selvitä, pelkäisin, koska toivoisin pääseväni ohituskaistalle. Mutta kun toivoa ei ole, ei ole myöskään pelkoa.” Näin sanoo Tanja. Hän kertoo vapautuneensa pelostaan siinä vaiheessa, kun hänen syöpänsä oli edennyt toivottomaan vaiheeseen.

RR: Haastattelu, johon vetoat, on vuoden vanha. Samaan aikaan kun viime kesänä kirjoitit kirjaasi, Tanjan elämässä tapahtui muutos. Viime lokakuussa (sic!) Tanja antoi Kotiliedelle haastattelun, jossa sanotaan mm. näin:

”Kesäkuussa Tanja Jänicke oli niin hyvässä kunnossa, että palasi osa-aikaisesti töihin. Silti alkukesää värjäsi tunne siitä, ­että se jäisi hänen viimeisekseen. Se itketti. Keskellä kesää tuli kuitenkin yllätys. Ilmeni, että etäpesäkkeiden leviäminen oli pysähtynyt. Kasvainmassa oli ­jopa hiukan pienentynyt. Se oli pieni ihme.Aluksi uutinen sekoitti pakan. ”Olin varautunut kuolemaan, mutta yhtäkkiä aikaa onkin enemmän.”Hetken pohdittuaan Tanja päätti, että ei tässä muuta voi kuin jatkaa elämää entiseen tapaan.”

Kyseisessä haastattelussa Tanja sanoo, että olisi ihanaa, jos hän saisi elää vielä 30 vuotta. Voisi tavata ystäviä, lukea kirjoja ja katsoa elokuvia. Vuosi sitten lääkärit olivat antaneet hänelle elinaikaa kahdesta viikosta kahteen kuukauteen. Tämän tiedon tarkistin juuri Tanjan Facebook-sivulta. Kotilieden haastattelussa Tanja sanoi, että jos lääkärit olisivat antaneet hänelle enemmän toivoa, niin toki hänkin olisi halunnut lähteä sille Hesarissa mainitulle ohituskaistalle.

Jos ajattelit ottaa kirjastasi uusintapainoksen, niin suosittelen, että ryhdyt Tanjan FB-kaveriksi, niin voisit päivittää tietosi naisesta, joka tänä päivänä taitaakin olla mitä suurimmassa määrin toivovainen.

Minun tekisi mieleni jopa sanoa, että toivossa on vastustamista. Toivo on hieman samanlainen sana kuin ”yrittäjä”. Se sisältää ajatuksen, että vaikka juuri nyt on vaikeaa, lopussa (ehkä) seisoo kiitos. Ehkä, muttei mitenkään varmasti. Toivo voi olla turhaa. Ja yritys voi jäädä yritykseksi.

RR: Perustuuko tämä väite vain omiin kokemuksiisi? En rohkenisi lähteä tällaista heittoa yleistämään.

Nietzsche sanoo, että toivo on pahin kaikista pahoista asioista, koska se ”pidentää ihmisen kärsimystä.”

RR: En ihan oikopäätä lähtisi kyselemään toivosta yhtikäs mitään kaverilta, joka on yhdistetty nihilismiin, yli-ihmisoppiin ja Jumala on kuollut-propagandaan.

Viktor Frankl taas kirjoittaa kirjassaan Ihmisyyden rajalla, että ne keskitysleirivangeista, jotka elivät toivossa päästä leiriltä esimerkiksi seuraavaan hanukkaan mennessä, kuolivat, kun niin ei tapahtunutkaan. Ne, jotka eivät toivoneet, selvisivät hengissä. Frankl itse kertoi selviytyneensä keskittymällä siihen rakkauteen, jota hän tunsi toisella leirillä olevaa vaimoaan kohtaan.

Toivon rinnalla kulkee varjona aina pettymys. Kun jotakin oikein kovasti toivoo, on vaarassa kokea raskaan pettymyksen.

RR: Nyt meistä on jompikumpi lukenut Viktor E:n ajatuksia hieman huolimattomasti!

Frankl oli aloittanut jo ennen vuotta 1942 Olemisen tarkoitus-nimisen käsikirjoituksensa laatimisen. Kun hänet siirrettiin Auschwitziin, käsikirjoitus löydettiin ja tuhottiin. Hänen toiveensa saada teos valmiiksi ja haaveensa siitä, että saisi olla perheensä kanssa jälleen yhdessä esti häntä menettämästä toivoa muuten toivottomassa tilanteessa.

Frankl piti itsensä elämässä kiinni aloittamalla käsikirjoituksen kirjoittamisen  uudestaan papereille, joita onnistui vaikkapa varastamalla käsiinsä saamaan. Keskitysleireillä hän huomasi, että vangit, joilla oli jotain merkitystä elämässään, selvisivät todennäköisimmin kuin ne, jotka olivat menettäneet kaiken toivon.

Frankl lainasi kollegaansa W.V. Baeyeria: Ihmisyys ei koskaan voi olla ilman toivoa ja uskoa edessä olevaan täyttymykseen. Siihen uskominen on ihmiselle luonnollista ja ominaista ilman opinkappaleitakin.

Eli lyhyesti: Jos joku korosti toivon merkitystä, niin se oli juuri Viktor E. Frankl!

Otat, Kati, vielä toisenkin keskitysleirikokemuksen. En jäljennä koko tarinaa, vaan tyydyn kiinnostavaan loppuosaan ja sinun siitä tekemään johtopäätökseen:

Miten 16-vuotiaana Auschwitziin joutunut juutalainen Edith selvisi? Hän kertoo löytäneensä leirillä Jumalan. Sitä voi olla vaikea ymmärtää. Mutta ilmeisesti äärimmäisissä olosuhteissa, kun ihmisestä jää jäljelle pelkkä ydin, hän ei enää kykene analysoimaan asioita järkevästi.

Edith ei siis jäänyt pohtimaan, miksi Jumala salli keskitysleirit. Jumala nimittäin puhui Edithille viisaita: Älä kysy, miksi tämä tapahtui sinulle. Kysy, mitä seuraavaksi.

Tämä johti Edithin oivallukseen: Toivo ei ole roikkumista jossain tulevaisuuden haaveessa. Se on sijoittamista uteliaisuuteen.  — Vaikka tilanne olisi kuinka ”toivoton” tahansa, voimme aina suhtautua siihen uteliaasti. Ja kun asiaa tarkemmin ajattelee, uteliaisuus on ainoa ”järkevä” tulokulma elämään. Mehän emme koskaan tiedä, mikä meitä nurkan takana odottaa.

RR: Miksi sinusta tuntuu vaikealta uskoa, että kaiken hulluuden ja mielettömyyden keskellä joku voisi löytää Jumalan? Minun on varsin helppo uskoa niin. Miksi Jumalaan uskomista pitäisi kyetä analysoimaan järkevästi? Kukapa lähtisi henkensä hädässä laskemaan mahdollisia kustannuksia sille, kannattaako Jumalan tarjoama apu ottaa vastaan vai ei?

Teologisesti ajatellen on viisaasti sanottu, että meidän ei tule turhaan tehdä miksi-kysymyksiä, sillä ei niihin välttämättä löydy vastauksia. Tai sitten ainoa vastaus miksi-kysymykseen on siksi!

Jos kysyn, mitä seuraavaksi, niin eikö se jo paljasta, että uskon jatkoa seuraavan? Uteliaisuus voi olla ihan hyvä asennoitumistapa tulevaisuuden suhteen, sillä – kuten toteat – me emme voi tietää, mitä meitä nurkan takana odottaa. Ja jälleen sama tulevaisuusulottuvuus: Jotakin siellä nurkan takana meitä odottaa! Jatketaan elämistä ja otetaan asioista selvää…

Uteliaisuutemme ei kuitenkaan raivaa meille tietä tulevaisuuteen. Toi­vo on asen­ne, joka luot­taa hy­vän tu­le­vai­suu­den mah­dol­li­suu­teen. Yh­des­sä roh­keu­den kans­sa se aset­tuu pel­koa ja epä­toi­voa vas­taan. Toi­vo saa ih­mi­sen toi­mi­maan hy­vän puo­les­ta. Se an­taa elä­mäl­le suun­nan koh­ti va­loa.

Us­ko ja toi­vo ovat ih­mi­sen hen­ki­siä omi­nai­suuk­sia, mut­ta myös Ju­ma­lan meille antamia lah­jo­ja. Sy­vim­mäs­sä mer­ki­tyk­ses­sään ne suun­tau­tu­vat koh­ti Ju­ma­laa, ikui­sen elä­män an­ta­jaa. Il­man Jumalaa elä­mä, on­ni ja toi­vo rau­ke­a­vat lo­pul­ta tyh­jiin. Kristittyinä me emme kuitenkaan usko ilottomaan loppuun vaan loputtomaan iloon.

Evan­ke­liu­min kaut­ta ih­mi­nen saa toi­von. Apos­to­li Paavali kir­joit­taa ko­los­sa­lais­kir­jees­sään: ”Tei­dän on vain py­syt­tä­vä lu­ji­na us­kon pe­rus­tal­la, hor­jah­ta­mat­ta pois sii­tä toi­vos­ta, jon­ka tei­dän kuu­le­man­ne evan­ke­liu­mi an­taa. (Kol. 1:23a).

Vielä lopuksi, Kati, otat kirjassasi uudelleen esiin toivon, jota lyöt kuin vierasta sikaa:

Usko, toivo ja rakkaus ovat kristinuskon kulmakivet. Vaikuttaisi kuitenkin siltä, että toivon voisi tästä yhtälöstä poistaa, ilman, että rakennelma romahtaisi siitä. Ehkä uskoakaan ei tarvita.

RR: Sori, mutta en millään voi ymmärtää tätä ajatustasi: Toteat kristinuskon kulmakivet, mutta hyväksyt niistä vain rakkauden. Toivo on pahasta eikä uskollakaan oikein mitään tee. Täh?

Miten ihmeessä voit vastustaa toivoa sen sijaan että suostuisit siihen, että monille ihmisille kristillinen toivo on JUST SE JUTTU? Mieleeni ei ihan heti tule mitään niin julmaa ajatusta kuin on yritys viedä ihmisiltä heidän toivonsa! Millä oikeudella näin teet?

Jos siis kirjastasi otetaan uusi painos, niin voisiko siitä poistaa kaikki ne kohdat, joissa annat toivon merkityksestä väärän todistuksen? Miksi edes mainita sellaisia asioita, joita vastustamattomuudesta ja antautumisesta kertovassa kirjassasi tunnut sydänjuuriasi myöten vastustavasi?

Kaikesta edellä kirjoittamastani huolimatta – tai ehkäpä juuri sen tähden – rohkenen toivottaa elämääsi kaikkea hyvää ja kaunista. Jumalan siunaustakin toivottaisin kernaasti, jos tohdit sen ottaa vastaan