Äkkinäinen lähti kostamaan. Hän varasi mukaansa pistoolin, mutta esiin otettaessa se laukesi ja äkkinäinen ampui itseään jalkaan.
Kostamatta jäi, mikä on tarinassa hyvä asia.
Ajattelen Konneveden seurakuntaa, jossa kymmenien kerrotaan eronneen kirkosta protestiksi sille, että heidän mieleisensä kirkkoherra erotettiin virasta.
En ota kantaa itse erottamiseen.
Sen sijaan mietin noita eroajia. He ovat tehneet protestiratkaisun, johon heillä on lain mukaan oikeus. En moiti heitä.
Mutta, mutta, mutta! Kohdistuuko protesti oikeaan asiaan? Vai tuliko ammuttua omaan jalkaan?
Kun erotaan kirkosta, se tarkoittaa eroa omasta seurakunnasta. Jokainen eroaja syö oman seurakunnan voimavaroja ja mahdollisuuksia tehdä hyvää.
Jotenkin tuntuu, että sitä oman seurakunnan vahingoksi toimimista eroajat eivät ole halunneet.
Tulevia seurakuntavaaleja ajatellen vielä on aikaa liittyä takaisin, jotta voi oikeasti vaikuttaa asioihin.
Kirkossakin jäsenet päättävät.
Konneveden seurakuntaa ajatellen on tärkeä erottaa aisat toisistaan. Haluttiinpa asiaa nii tai ei, seurakunta ei ole perheyritys. Seurakunta on yhteisö, jolla on palkattuja ja vapaaehtoisia vastuunkantajioa sekä tehtäviinsä valittuja luottamuishenkilöjä. Olisi tärkeää muistaa, ettei seurakunta henkilöidy kirkkoherraansa.
Konneveren seurakuntasihteerin tehtävien hoitoon liittyviä erinäisiä vaiheita ja toisaalta kirkkoherraan itseensä liittyviä palvelussuhdekysymyksiä ei voida kytkeä toisiinsa. Jos seurakunta on jossain vaiheessa toiminut työnantajana virheellisesti, ei asiaa voida korjata tavalla, joka ylittää kirkkoherra ja talouspäällikön toimivallan.
Sikäli kun kirkkoherran erottaminen saa hallinto-oikeudessa lainvoiman, ei palvelusuhdetta voida enää palauttaa kirkkovaltuuston millään voimasuhteilla. Uusi kirkkoherra valitaan normaalissa järjestyksessä julkisen haun perusteella ja tuomikapitulin myötävaikutuksella.
Jukka Kivimäki, tietenki on noin.
En kirjoittanut mitään tuon palvelusuhteen palauttamisesta, vaan yleisemmin seurakunnan hyväksi toimimisesta. Se on aina jäsenelle helpompaa kuin ulkopuoliselle.
Aivan totta. Seurakunta on viime kädessä yhden asian liike.
Se yksi asia on ristiin naulittu Jeesus Kristus, ei kulloinenkin kirkkoherra.
Kirkosta eroaminen on melkein yhtä vahva protesti kuin itsemurha. Sen voi tehdä vain kerran. Kun se on tehty, sitä ei voi uusia. No, kirkkoon voi tietenkin liittyä takaisin erotakseen protestiksi taas uudelleen.
Kaikki mitä olen oppinut lojaliteetista on se että lojaalisuus liittyy ensisijassa suhteessa henkilöihin ja vasta toisijaisesti abstraktiseen yhteisöön.
Johtava henkilö identifioidaan suuren näyn ruumillisumaksi ja suhde häneen yhdistää seurakunnan jäsenen johtavan henkilön taustahahmoon.
Kun innostutyaan kertomaan siitä mikä sai aikaan jonkinlaisen uskon niin esiin pulpahtaa väistämättä jokin henkilö joka toimi samansaattajana. Lämmin suhde sellaiseen henkilöön aukaisi ovet myöskin siihen taustavoimaan jota johtava henkilö edustaa.
Siis ”pyhimysten” kautta me olemme uskoon kutsutut. Vaikka luterilaiset eivät tästä vertauksesta tykkää, niin näin se kuitenkin menee. Viranhaltijat aliarvioivat säännöllisesti heidän taustahahmojensa voimaa ja näkyvyttä tai sen puuttumista omassa persoonassaan.
Vanha neuvo pitää edelleenkin paikkansa. Saarnaajan on syytä hoitaa omaa persoonaansa niin loppu järjestyy itsestään.
Vain ani harva tuntemistani uskovista on tullut uskoon jonkun papin, tai viranhaltian vaikutuksesta.
Kyllä siinä tehtävässä on ansioituneet yleensä ihan tavalliset tallaajat.