Väkivaltaa, alistamista, raiskauksia, rankkoja elämänkohtaloita.. Aku Louhimiehen rajut elokuvat eivät ole minua juuri kiinnostaneet. Olen nähnyt klippejä niistä ja minulle ne edustavat mässäilyä ihmiselämän pimeillä puolilla. Ne eivät ole toki ainoita lajissaan, jos ajattelee vaikkapa pohjoismaisia yönmustia dekkareita.

Hiljakkoin julkisuuteen nousivat voimakkaat äänet Louhimiehen kanssa työskennelleiden naisnäyttelijöiden suusta. Pro Finlandialla palkitun ohjaajat metodit ovat olleet kyseenalaisia. Puristaakseen alistettuja väkivallan uhreja näytelleistä naisista parhaan roolisuorituksen, hän on rääkännyt heitä henkisesti ja fyysisesti ja pyrkinyt jopa murtamaan heidän itsetuntonsa saadakseen kuviin toden tuntua: mahdollisimman todellista tuskaa, kipua ja pelkoa. Näin Louhimies on harjoittanut väkivaltaa taiteen nimissä.

Vaikuttaa siltä, että mieskaarti on katsellut sivusta ja hiljaisesti hyväksynyt ohjaajansa metodit. Miehiseen maailmaan monesti kuuluukin simputus ja kovat otteet. Armeijan käyneet sen tietävät. Haavat nuollaan ja ajatellaan, että kunnon karaisu on vain hyvästä ja mikä ei tapa, se vahvistaa. Naiset, joita mestariohjaaja on käsitellyt, ovat alistuneet eivätkä ole uskaltaneet aiemmin kertoa kokemuksistaan. Taustalla on alalle pesiytynyt kulttuuri. Kestetään kurjiakin työoloja, jottei jouduttaisi valittajien listalle. Kärsitään, jottei jouduttaisi pois potkituiksi ja töitä riittäisi projekteissa, jotka kaikesta huolimatta ovat näyttelijälle hienoja ja ainutlaatuisia mahdollisuuksia.

Tämä on väärin ja järkyttävää. Ajattelen myös, että kyse on jälleen kerran vain jäävuoren huipusta. Kuinka paljon Louhimiehen kaltaisia vallan väärinkäyttäjiä onkaan? Mestariohjaaja ehkä tekee johtopäätöksensä, ehkä yrittää muuttaa tapansa ja etsii apua muuttumiseen, mutta varjoissa lymyää joukko muita. Ja heitä on kaikilla elämänaloilla.

Ajattelen kirkon piirissä tapahtuneita vallan väärinkäytöksiä: henkistä väkivaltaa, jota harjoitetaan uskonnon nimissä. Jumalan Sana on vaarallinen ase narsistisen persoonan mielessä. Esimerkiksi monien naispappien kokemukset ovat olleet vuosien varrella karmaisevia. He ovat saaneet kuulla olevansa ei-toivottuja tekemään rakastamaansa työtä. He ovat saaneet kuulla seksuaalisia vihjailuja. Heitä on väistelty kuin ruttotautista. He ovat saaneet ulostetta kirjeessä. En tiedä, kuinka itse olisin reagoinut, jos olisin joutunut kokemaan samaa kuin monet virkasisaret ovat joutuneet kokemaan. Arvottomuuden tunne olisi varmasti ollut musertava. Kyyneleet olisivat tulleet, viimeistään yön pitkien tuntien aikana.

Monet kantavat rankkoja muistoja urhoollisesti. Miten päästä eteenpäin niiden kanssa? Saarnaajan kirjan sanoin: "Kaikella on aikansa. Aika olla vaiti ja aika puhua." Nyt on puhumisen aika.