Agnostikoista tulee aina mieleen Aknestik. Ajattelin ensiksi lyödä lekkeriksi koko aiheen ja kirjoittaa aknestikeista, mutta voihan sitä blogistina olla joskus tosissaankin. Agnostikkoiltoja ja Aknestikkia yhdistää a-kirjaimen lisäksi myös oululaisuus. Aknestik oli kymmenen vuotta sitten rokkibändi Haukiputaalta. Yhteistä agnostikkoiltojen kanssa on myös se, ettei sanoista saa mitään selvää. Yritin nimittäin kuunnella virtuaalikirkon kautta agnostikkojen iltoja, mutta hälinää, kolinaa, kohinaa ja kilinää oli niin paljon, etten päässyt perille, oltiinko siellä harhaoppisia vai ei. Agnostikkoja vai gnostikkoja? Ja mistä ne kilinät kuuluivat; omasta päästä ehkä.
Agnostikkoilloista käydyssä keskustelussakin on signaali jäänyt kohinan alle. Niin käy yleensä aina kirkollisissa keskusteluissa. Asia hukkuu sekä taustakohinaan että päällemölinään. Jos sitä asiaa nyt aina onkaan.
Kaikille iltojen ja pappien tuomitsijoille haluan muistuttaa, että kirkolla on perinteenään sekä julistus että dialogi. Molemmat ovat olleet harjoituksessa antiikin ajoista varhaiskirkosta asti. Varhaiskirkon suuret teologit harjoittivat vuoropuhelua pakanafilosofien kanssa. Sitten kaikki pakanuus kiellettiin ja listittiin, joten kristittyjen oli pakko alkaa kiistellä keskenään. Nyt on muotiin palanut sekä pakanuus että filosofia ja dialogi pitäisi virittää uudelleen käymään.
Meidän aikanamme dialogia pitää käydä myös kirkon sisällä, koska monet kirkon jäsenet ovat vieraantuneet kristinuskon päälinjoista, vaikka kuuluvatkin yhä jäseninä seurakuntiin. Heidän lisäkseen postkristillisessä yhteiskunnassa käydään aina vuoropuhelua kristinuskon kanssa, vaikka jäsenkato imaisisi loputkin ihmiset kirkon ulkopuolelle.
Vuoropuhelua käydään myös arjessa. Ei tarvitse erikseen järjestää agnostikkoiltaa, vaan agnostikot istuvat ruokapöydässäsi, tulevat vastaan työpaikallasi ja kohtaat heitä keskustelufoorumeilla. Pohdinnoilla ei aina tarvitse olla esittäjiä; riittää, kun kuuntelee harhailevia kysymyksiä omassa mielessään.
Kysymys ei ole siitä, kohtaammeko oman aikamme ihmiset epäilyksineen, vaan siitä, miten me heidät kohtaamme.
Joskus tuntuu siltä, että kirkossa pidetään aikuisia ihmisiä isoiksi kasvaneina lapsina. Elämystarjonta on hifiluokkaa, mutta entä, jos kynttilät ja lapsuusmuistot eivät inspiroi.
En ota kantaa siihen, olivatko Oulun kiistellyt keskusteluillat onnistuneita. Kilinän ja kolinan takia en jaksanut kaivaa esille papin lausumia ajatuksen pölläytyksiä Jumalan olemassaolosta. Jos pappi ei sano ääneen jumala-epäilyä, sanoo sen joku muu, ja jos ei saa sanoa, niin se epäily leijuu lausumattomana ilmassa. Kysymykset on joka tapauksessa kohdattava. Jos toinen pappi tokaisee, että kirkon opin mukaan kastamaton lapsi joutuu helvettiin, kehottaisin häntä hakeutumaan jatkorippikouluun, jos sellaisia vielä järjestetään. Ja jos hän on vakavissaan.
Mutta nämä tokaisut ja pössäytykset ovat vain sitä kohinaa ja hälinää. Enkä minä ole tuomiokapituli. Hyvä, että sellainen kuitenkin on. Oulussa näkyy tehneen viisaan päätöksenkin.
Sillä. Kirkon ainoa tehtävä ei ole julistaa. Sen pitää myös keskustella. Tämä ei ole mitään nykyajan luopumusta ja maailmanlopun enteitä, vaan kirkko on varhaisista ajoistaan asti viitsinyt ja jaksanut myös osallistua dialogiin. Siinä se on joutunut terävöittämään omaakin opetustaan. Blogisti Juhani Huttunen kirjoitti muutama päivä sitten vähän Augustinuksesta ja se sai minutkin pikakertaamaan Aurelius Augustinusta 1600 vuoden takaa. Melko tarkasti jopa, jos Henki ja kirjain De spiritu et littera on vuodelta 413! Kun kertasin sitä, eksyin myös hänen tunnetuimpaan teokseensa Tunnustukset Confessiones. Niin kuin raikas kevätpuro olisi huuhdellut kuivaa sielua tai reipas syystuuli puhaltanut ummehtuneeseen loppukesän järkikammioon.
Julistus ja keskustelu ovat molemmat vaikeita taitolajeja. Ainoa helppo asia niihin liittyen on arvostelu. Eikä sekään, jos arvostelee oikeudenmukaisesti ja älykkäästi. Paasaaminen on helppoa, mutta paasaaja puhutteleekin vain itseään.
Julistuksessa saarnaaja ei ole yksin, vaan hänen kanssaan on Pyhä Henki. Pyhä Henki on varsinainen julistaja, ihminen siinä välillä vain suodattaa ja vääristelee. Se ei tarkoita sitä, että suoraan puhuminen olisi jotenkin erityisen hengellistä. Ei, vaan se suora puhe on usein sitä omaa hälinäämme, jonka alle Hengen sanoma jää. Hengen raikkaan ja tuoreen sanoman sijasta kuulemmekin usein latteuksia ja fraaseja, opittuja sanakäänteitä, eleitä, huitomista ja maneereja.
Mutta keskusteleminenkaan ei ole helppoa. Seurakunnan ja maailman välinen dialogi on myös Hengen toimintaa. Silloinkin, kun keskustelija joutuu jättämään mukavuusalueensa ja menemään todella pitkälle epäilijöitä ja kyselijöitä vastaan. Uskokaa pois, se on kuitenkin oikeaa rakkautta. Sellaista mieltä meillä pitäisi olla enemmän. Tai kuten Oulu sen nyt artikuloi: Tuomiokapitulin mielestä on hyvä ja jopa toivottavaa, että papit osallistuvat keskustelutilanteisiin ja esittävät niissä olennaisia kysymyksiä ja pohdintoja.
Samalla lailla kuin julistuksessa voi dialogissakin vaikuttaa Pyhä Henki.
Omasta puolestani olen sitä mieltä, että rehellisessä dialogissa pitäisi olla avoimia kysymyksiä ja uskaliaitakin ajatuksia. Mutta niissä ei pitäisi kavahtaa liioin vahvaa teologiaa. Sitähän vartenhan sitä teologiaa on pari tuhatta vuotta väännetty, että olisi jotain sanottavaa.
Ja ennen kuin joku tekee minusta kantelun, sanon varmuuden vuoksi, että uskon niin kuin kirkko opettaa. Uskon Jumalaan, mutta itseäni epäilen tuon tuostakin. Onneksi Jumala uskoo. Ja koska uskon, haluan myös keskustella, ja koska kirkko opettaa siihenkin. Tolle lege, ota ja lue! Augustinusta vaikka.
Julkisessa keskustelussa aikamme ateistit kohtaavat usein aika kehnoa teologiaa. Sellaista erittelemätöntä ja epäloogista mössöä, jossa menevät sekaisin niin keskeiset pelastuksen perusasiat, kvasi- ja pseudotieteelliset raamattu-uskomukset, nykyajan poliittiset intohimot kuin pintapuolinen seksuaalietiikkakin. Ei ole mikään ihme, että ateistit voittavat uskovaiset älykkyystesteissä. Testaamattakin tuon huomaa, jos lukee keskustelupalstoja. Vaikka aivan kaikkia ateistejakaan en lähettäisi kemian tehtaalle ruutia keksimään. Kohina voittaa signaalin usein silläkin puolella.
Oman aikamme ja oman maamme tilanteen taustana on 130 vuotta kestänyt apologetiikan ja
dialogin halvaantuneisuus. Vanhoja luurankoja ei pitäisi kaivaa tuomiokapitulien komeroista, mutta todettakoon nätisti, että kirkossa isoisän isän aikaan vallalla ollut ns. beckiläinen eli biblisistinen suuntaus ei rohkaissut papistoa vuoropuheluun. Beckiläisyys ja paljolti myös sen johtama kirkko asennoitui kielteisesti maailmankatsomukselliseen keskusteluun, joka oli puhjennut 1880-luvulla.
Kirkon edustajat eivät käyneet vuoropuheluun haastajiensa kanssa, vaan näkivät uusissa aatevirtauksissa ja yhteiskunnan murrosvoimissa vain Raamatusta luopumisen hedelmiä. Johanssonin johdolla papiston valtavirta torjui niin naisemansipaation, raittiusliikkeen kuin työväenliikkeenkin ja niiden vaatimukset. Syntyi juopa, jota on ollut aika vaikea ylittää. Kielteisesti suhtauduttiin myös lestadiolaisuuteen, vapaakirkollisiin, Pelastusarmeijaan ja vähän kaikkeen uskonnolliseen menoon ja meininkiin, joka ei ollut vakaata.
Dialogia yritti käydä iäkäs dogmatiikan professori A. F. Granfelt, jolla oli intoa ja vähän taitoakin, mutta joka ei kuulunut enää samaan sukupolveen kirkon nousevan voiman kanssa, ja hänen kannanottonsa olivat eri vuosisadalta kuin muiden.
Beckiläiset tekivät tietenkin paljon hyvääkin. Kirkon muurien sisäpuolella oli juurevaa kristillistä opetusta ja Raamattu arvossaan. Ongelma olikin siinä, että muuri oli paksu ja korkea. Ja äänieristetty.
Osaisikohan meidän aikamme jotain paremmin?
Ongelma lienee myös se, että ainakin osa ihmisistä kokee nuo agnostikkoillat ei ainoastaan dialogisina, vaan myös julistustilanteina. Ainakin itse koin. Papit kertovat niissä mielipiteitään, joista osa on selkeästi kirkon tunnustuksen vastaisia. Tavalliselle tallaajalle syntyy mielikuva, että nämä papit kyllä kirkossa puhuvat työnantajansa opin mukaan, mutta oikeasti ajattelevat toisin.
”Papit kertovat niissä mielipiteitään, joista osa on selkeästi kirkon tunnustuksen vastaisia.” Onko papilla mielipiteen ja sanan vapautta? Eikö hänellä ole oikeutta virkansa puitteissa julistaa kirkon oppia ja silti ilmaista, että yksityishenkilönä hän suhtautuu moneen siinä ilmaistuun asiaan varauksellisesti? Eikö kirkon virassa saa olla avoin ja rehellinen?
Vesa Siltala :”Minusta ei ole oikein, että virassa oleva pappi julistaa Apostolisen uskontunnustuksen vastaisia juttuja.”
Mutta sanokaapa kuinka minkään kirkon tunnustuskirjoille ja uskontunnustukselle rakennettu sanoma Kristuksesta voi tavoittaa ihmiset, joiden jo lapsena omaksutussa uskonnollisessa kulttuuriperinnössä ”sirpaloituvat” erilaiset Raamatun luvut ja niiden perusteella tehdyt uskontunnustukset ja tulkinnat.
Isäni suvun karjalainen v. 1918 punaorvoksi jäänyt isoäiti oli ortodoksi, joka ei elämänsä aikana ”ryssäksi” leimaamisen pelosta uskaltanut kertoa meille iltarukouksia yms. lukuunottamatta Raamatun käsitteillä uskostaan tai lapsuuden kodistaan. Vasta hänen kuolemansa jälkeen saimme perunkirjoitusta varten tilatuista virkatodistuksista tietää hänen virallisesta ortodoksitaustastaan.
Kun olemme selvittäneet asiaa, niin hänen lapsuuden perheensä oli Sortavalassa mm. ravihevosia omistanut varsin äveriäs perhe, johon kuului kauppiasisä Ilja, kätilöäiti Kristiina Sofia ja lapset Nikolai, Konstantin, Olga ja Maria. Iljan puodissa ja useissa radanvarsiasemille pystytetyissä makasiineissa myytiin mm. Valamon tuotteita, joita noudettiin suoraan Valamosta.
Soanlahti.fi sivustolla kerrotaan kuinka soanlahtelaiset yrittivät v. 1901 muodostaa itsenäisen ortodoksisen seurakunnan, mutta suistamolaiset estivät yrityksen. ”Luterilaisen kirkon (1891) valmistumisen jälkeen Bobrikof järjesti v. 1900 vastineeksi kruunun varoja ortodoksisen kirkon pystyttämiseen Soanlahdelle.
Hakkuutyön suoritti kauppias Sahari Protkujev ja sisustustyön Nikolai Rahm. Piirustuksista vastasi O Leander. Rakennustoimikuntaan kuuluivat rovasti A Beläijev. pastori Laurenti Pevtzov, talolliset Stepan Kipronen, Ivan Tsokkinen, Dimitri Repo sekä matkapappina toiminut Porfyrio Mihailov.
Rakennus rakennettiin pienten lasten kirkolliseksi koulukartanoksi, jossa voisi toimittaa myös jumalanpalveluksia. Rakennusta nimitettiin myös rukoushuoneeksi ja myöhemmin kirkoksi.”
Tuula Hölttä: Kiitos paljon tästä muisteluksesta. Johanssonin persoona on minusta aina ollut vähän arvoituksellinen, ja tällainen syvän ihmimillisyyden pilkahdus lisää kiinnostusta tähän vähän tunnettuun kansalliseen vaikuttajaan.
Dialogi ympäristön kanssa on kristillisen uskon normaalia elämää. Usko on ihmisen ja Jumalan dialogiakin, ja lähimmäisten kanssa ollaan missä muussa kuin dialogissa. Monologi on yksinsanelua.
Katsahdin kirjahyllyni lukemattomien kirjojen osastoa. Sieltä ne löytyivät:
Tertullianus: Apologeticum. Kristinusko puolustus.
Marcus Minucius Felix: Octavius. Kristinuskon puolustus.
Marcus Minuciuksen kirja on kirjoitettu dialogimuotoon, jossa kristitty Octavius ja pakana Caecilius keskustelevat.
Dialogi on kuulunut tässäkin jo varhaisina vuosisatoina uskon puolustamiseen. Ja järkeä apologeetat käyttivät varmasti enemmän kuin minä vielä edes osaan.
Oulun Hiippakunnan Tuomiokapituli päätöksessään agnostikkoiltamista lausuu, että papille on sopivaa sanoittaa kristillistä sanomaa aina kulloisenkin sanankuulijan mukaan. Paavalikin lausui pakanoista, että he luonnostaan tekevät sen, mikä on kirjoitettu heidän sydämiinsä. Nyt ei enää tarvita heikompaa eikä vahvempaa teologiaa.
Pekka Väisänen : ”Tuomiokapituli päätöksessään agnostikkoiltamista lausuu, että papille on sopivaa sanoittaa kristillistä sanomaa aina kulloisenkin sanankuulijan mukaan.”
No hyvä. Mitä pappi sanoisi esim. siilloin, jos toinen keskustelijoista on varma, että ”Jeesus elää” ja toinen ajattelee samasta asiasta, että ”joo, joo, mutta Kristus nousi kuolleista”?
On toki iloinen asia, että tämän päivän teologeilla on paremmat tiedot kuin ihmisillä 2000 vuotta sitten.
Usko Jeesukseen Kristukseen on Paavalin opin perusta. Uskon ja evankeliumin kautta jokainen pelastuu, tosin ensin Juutalaiset, Kreikkalaiset ja sitten muut. Paavalin epistoloissa on useamman kerra Herrassa tai Kristuksessa.
Pekka Väisänen :”Paavalin epistoloissa on useamman kerran Herrassa tai Kristuksessa.”
Kiitos vastauksesta. Paavali puhuu 1. Korinttolaiskirjeen 14. luvussa ajallisesta ja hengellisestä ruumiista: ”Kylvetään ajallinen ruumis, nousee hengellinen ruumis.” ja ”Onkin kirjoitettu: Ensimmäisestä ihmisestä, Aadamista, tuli elävä olento. Mutta viimeisestä Aadamista tuli eläväksi tekevä henki.”
Kun ajattelee, että Jeesus tuli pelastamaan ihmiskuntaa ja ”korjaamaan” tai täyttämään sen, mitä syntiinlankeemuksessa oli tapahtunut, tuntuu luontevalle, että Jeesus Nasaretilaisen fyysinen elämä Jeesuksena oli hänen ajallinen ruumiinsa, ja ihmiselämän aikana hänen hengellinen Kristus-ruumiinsa kasvoi tuossa ajallisessa ruumiissa täyttämään ja korjaamaan sen, joka syntiinlankeemuksessa oli jäänyt vajaaksi.
Uskon, että tuo ”korjaus” tapahtui ristillä, kun Jeesus sanoi ”Se on täytetty” ja antoi henkensä, jolloin Kristus nousi kuolleista Jeesuksena tunnetussa fyysisessä vaan ei aineellisessa kehossa, minkä jälkeen myös ihmisille avautui heidän niin tahtoessaan mahdollisuus elämän jatkumiseen kuoleman jälkeen Kristukseksi kasvaneen Jeesuksen kautta.