Agnostikoista tulee aina mieleen Aknestik. Ajattelin ensiksi lyödä lekkeriksi koko aiheen ja kirjoittaa aknestikeista, mutta voihan sitä blogistina olla joskus tosissaankin. Agnostikkoiltoja ja Aknestikkia yhdistää a-kirjaimen lisäksi myös oululaisuus. Aknestik oli kymmenen vuotta sitten rokkibändi Haukiputaalta. Yhteistä agnostikkoiltojen kanssa on myös se, ettei sanoista saa mitään selvää. Yritin nimittäin kuunnella virtuaalikirkon kautta agnostikkojen iltoja, mutta hälinää, kolinaa, kohinaa ja kilinää oli niin paljon, etten päässyt perille, oltiinko siellä harhaoppisia vai ei. Agnostikkoja vai gnostikkoja? Ja mistä ne kilinät kuuluivat; omasta päästä ehkä.
Agnostikkoilloista käydyssä keskustelussakin on signaali jäänyt kohinan alle. Niin käy yleensä aina kirkollisissa keskusteluissa. Asia hukkuu sekä taustakohinaan että päällemölinään. Jos sitä asiaa nyt aina onkaan.
Kaikille iltojen ja pappien tuomitsijoille haluan muistuttaa, että kirkolla on perinteenään sekä julistus että dialogi. Molemmat ovat olleet harjoituksessa antiikin ajoista varhaiskirkosta asti. Varhaiskirkon suuret teologit harjoittivat vuoropuhelua pakanafilosofien kanssa. Sitten kaikki pakanuus kiellettiin ja listittiin, joten kristittyjen oli pakko alkaa kiistellä keskenään. Nyt on muotiin palanut sekä pakanuus että filosofia ja dialogi pitäisi virittää uudelleen käymään.
Meidän aikanamme dialogia pitää käydä myös kirkon sisällä, koska monet kirkon jäsenet ovat vieraantuneet kristinuskon päälinjoista, vaikka kuuluvatkin yhä jäseninä seurakuntiin. Heidän lisäkseen postkristillisessä yhteiskunnassa käydään aina vuoropuhelua kristinuskon kanssa, vaikka jäsenkato imaisisi loputkin ihmiset kirkon ulkopuolelle.
Vuoropuhelua käydään myös arjessa. Ei tarvitse erikseen järjestää agnostikkoiltaa, vaan agnostikot istuvat ruokapöydässäsi, tulevat vastaan työpaikallasi ja kohtaat heitä keskustelufoorumeilla. Pohdinnoilla ei aina tarvitse olla esittäjiä; riittää, kun kuuntelee harhailevia kysymyksiä omassa mielessään.
Kysymys ei ole siitä, kohtaammeko oman aikamme ihmiset epäilyksineen, vaan siitä, miten me heidät kohtaamme.
Joskus tuntuu siltä, että kirkossa pidetään aikuisia ihmisiä isoiksi kasvaneina lapsina. Elämystarjonta on hifiluokkaa, mutta entä, jos kynttilät ja lapsuusmuistot eivät inspiroi.
En ota kantaa siihen, olivatko Oulun kiistellyt keskusteluillat onnistuneita. Kilinän ja kolinan takia en jaksanut kaivaa esille papin lausumia ajatuksen pölläytyksiä Jumalan olemassaolosta. Jos pappi ei sano ääneen jumala-epäilyä, sanoo sen joku muu, ja jos ei saa sanoa, niin se epäily leijuu lausumattomana ilmassa. Kysymykset on joka tapauksessa kohdattava. Jos toinen pappi tokaisee, että kirkon opin mukaan kastamaton lapsi joutuu helvettiin, kehottaisin häntä hakeutumaan jatkorippikouluun, jos sellaisia vielä järjestetään. Ja jos hän on vakavissaan.
Mutta nämä tokaisut ja pössäytykset ovat vain sitä kohinaa ja hälinää. Enkä minä ole tuomiokapituli. Hyvä, että sellainen kuitenkin on. Oulussa näkyy tehneen viisaan päätöksenkin.
Sillä. Kirkon ainoa tehtävä ei ole julistaa. Sen pitää myös keskustella. Tämä ei ole mitään nykyajan luopumusta ja maailmanlopun enteitä, vaan kirkko on varhaisista ajoistaan asti viitsinyt ja jaksanut myös osallistua dialogiin. Siinä se on joutunut terävöittämään omaakin opetustaan. Blogisti Juhani Huttunen kirjoitti muutama päivä sitten vähän Augustinuksesta ja se sai minutkin pikakertaamaan Aurelius Augustinusta 1600 vuoden takaa. Melko tarkasti jopa, jos Henki ja kirjain De spiritu et littera on vuodelta 413! Kun kertasin sitä, eksyin myös hänen tunnetuimpaan teokseensa Tunnustukset Confessiones. Niin kuin raikas kevätpuro olisi huuhdellut kuivaa sielua tai reipas syystuuli puhaltanut ummehtuneeseen loppukesän järkikammioon.
Julistus ja keskustelu ovat molemmat vaikeita taitolajeja. Ainoa helppo asia niihin liittyen on arvostelu. Eikä sekään, jos arvostelee oikeudenmukaisesti ja älykkäästi. Paasaaminen on helppoa, mutta paasaaja puhutteleekin vain itseään.
Julistuksessa saarnaaja ei ole yksin, vaan hänen kanssaan on Pyhä Henki. Pyhä Henki on varsinainen julistaja, ihminen siinä välillä vain suodattaa ja vääristelee. Se ei tarkoita sitä, että suoraan puhuminen olisi jotenkin erityisen hengellistä. Ei, vaan se suora puhe on usein sitä omaa hälinäämme, jonka alle Hengen sanoma jää. Hengen raikkaan ja tuoreen sanoman sijasta kuulemmekin usein latteuksia ja fraaseja, opittuja sanakäänteitä, eleitä, huitomista ja maneereja.
Mutta keskusteleminenkaan ei ole helppoa. Seurakunnan ja maailman välinen dialogi on myös Hengen toimintaa. Silloinkin, kun keskustelija joutuu jättämään mukavuusalueensa ja menemään todella pitkälle epäilijöitä ja kyselijöitä vastaan. Uskokaa pois, se on kuitenkin oikeaa rakkautta. Sellaista mieltä meillä pitäisi olla enemmän. Tai kuten Oulu sen nyt artikuloi: Tuomiokapitulin mielestä on hyvä ja jopa toivottavaa, että papit osallistuvat keskustelutilanteisiin ja esittävät niissä olennaisia kysymyksiä ja pohdintoja.
Samalla lailla kuin julistuksessa voi dialogissakin vaikuttaa Pyhä Henki.
Omasta puolestani olen sitä mieltä, että rehellisessä dialogissa pitäisi olla avoimia kysymyksiä ja uskaliaitakin ajatuksia. Mutta niissä ei pitäisi kavahtaa liioin vahvaa teologiaa. Sitähän vartenhan sitä teologiaa on pari tuhatta vuotta väännetty, että olisi jotain sanottavaa.
Ja ennen kuin joku tekee minusta kantelun, sanon varmuuden vuoksi, että uskon niin kuin kirkko opettaa. Uskon Jumalaan, mutta itseäni epäilen tuon tuostakin. Onneksi Jumala uskoo. Ja koska uskon, haluan myös keskustella, ja koska kirkko opettaa siihenkin. Tolle lege, ota ja lue! Augustinusta vaikka.
Julkisessa keskustelussa aikamme ateistit kohtaavat usein aika kehnoa teologiaa. Sellaista erittelemätöntä ja epäloogista mössöä, jossa menevät sekaisin niin keskeiset pelastuksen perusasiat, kvasi- ja pseudotieteelliset raamattu-uskomukset, nykyajan poliittiset intohimot kuin pintapuolinen seksuaalietiikkakin. Ei ole mikään ihme, että ateistit voittavat uskovaiset älykkyystesteissä. Testaamattakin tuon huomaa, jos lukee keskustelupalstoja. Vaikka aivan kaikkia ateistejakaan en lähettäisi kemian tehtaalle ruutia keksimään. Kohina voittaa signaalin usein silläkin puolella.
Oman aikamme ja oman maamme tilanteen taustana on 130 vuotta kestänyt apologetiikan ja
dialogin halvaantuneisuus. Vanhoja luurankoja ei pitäisi kaivaa tuomiokapitulien komeroista, mutta todettakoon nätisti, että kirkossa isoisän isän aikaan vallalla ollut ns. beckiläinen eli biblisistinen suuntaus ei rohkaissut papistoa vuoropuheluun. Beckiläisyys ja paljolti myös sen johtama kirkko asennoitui kielteisesti maailmankatsomukselliseen keskusteluun, joka oli puhjennut 1880-luvulla.
Kirkon edustajat eivät käyneet vuoropuheluun haastajiensa kanssa, vaan näkivät uusissa aatevirtauksissa ja yhteiskunnan murrosvoimissa vain Raamatusta luopumisen hedelmiä. Johanssonin johdolla papiston valtavirta torjui niin naisemansipaation, raittiusliikkeen kuin työväenliikkeenkin ja niiden vaatimukset. Syntyi juopa, jota on ollut aika vaikea ylittää. Kielteisesti suhtauduttiin myös lestadiolaisuuteen, vapaakirkollisiin, Pelastusarmeijaan ja vähän kaikkeen uskonnolliseen menoon ja meininkiin, joka ei ollut vakaata.
Dialogia yritti käydä iäkäs dogmatiikan professori A. F. Granfelt, jolla oli intoa ja vähän taitoakin, mutta joka ei kuulunut enää samaan sukupolveen kirkon nousevan voiman kanssa, ja hänen kannanottonsa olivat eri vuosisadalta kuin muiden.
Beckiläiset tekivät tietenkin paljon hyvääkin. Kirkon muurien sisäpuolella oli juurevaa kristillistä opetusta ja Raamattu arvossaan. Ongelma olikin siinä, että muuri oli paksu ja korkea. Ja äänieristetty.
Osaisikohan meidän aikamme jotain paremmin?
Kakkuri vähän oikoo (tarkoitushakuisesti?) mutkia unohtaen mm. voimakasta ja monivivahteikasta apologiaa harrastaneen 1896 perustetun teologisen lauantaiseuran, jonka jäsenistö otti kirkossa vallan jo 1910-luvulla.
Beckiläisyys oli voimissaan 1880-luvulla, totta. Mutta 1900-luvun alussa se viimeistään oli kuluttanut voimansa loppuun, samoin oli laita vanhenevan arkkipiispa Johanssonin.
Apologiaa ja dialogia ovat kirkon piirissä harrastaneet mm. arkkipiispat ja piispat Kailasta ja Sormusesta Juvaan sekä Vikströmiin ja Paarmaan. Sitä on tehty runsaasti myös seurakunnissa, paikallisella tasolla, kirkollisen lehdistön piirissä, kirjoissa jne..
Näissä agnostikkoilloissa ongelmana on ollut ennen muuta se, ettei ns. sivistyneistöä ole ollut edustettuna sen kummemmin kirkon kuin oletettavasti kuulijoidenkaan puolella.
Jos nyt kirkon taholta halutaan apologiaa ja dialogia ”sivistyneistön” kanssa , lienee se jotain ihan muuta kuin agnostikkopappien iltamat napapiirillä. Lisäksi apologia ainakin toistaiseksi on merkinnyt ainakin ensisijaisesti muuta kuin muutaman papin astumista raflaavasti esiin kertomaan omista epäilyksistään ja epäuskostaan.
On absurdia, että julkiateisti, mutta intellektuelli Halla-aho harrastaa taidokkaampaa apologiaa kuin kirkon omat papit.
Kari-Matin viimeiseen erittäin osuvaan viimeiseen kappaleeseen liittyen: Olemmeko tulossa tai jo siinä ajassa, että kivetkin jo huutavat? Suomalaisessa kristillisyydessä on menossa suurin mullistus koskaan, mutta ihmeellisen hiljaista on vapaista suunnista ”Isoon kirkkoon.” Vastaväitteitä ei juuri kukaan tohdi esittää.Tyyntä myrskyn edellä vai antautumista ehdoitta?
Kysymys: Mistä olet oppinut kasteopin,
Vastaus: Matteuksen evankeliumista, Roomalaiskirjeestä ja Tiituskirjeestä.
Kysymys: vanhurskautusopin jne…
Vastaus: Roomalaiskirjeestä, Galatalaiskirjeestä ja Johanneksen kirjeistä.
Kysymys: tunnustuskirjoistako???? Eikö nämä ole juuri Lutherin kirjoittamia???
Vastaus: Pääasiassa eivät. Lutherin kynästä on vain pieni osa.
Ja nyt, Ari, hyvää yötä. Tässä blogissa on tarkoitus keskustella asiasta.
Mielenkiintoinen huomio. Johansson tuli Kuopioon piispaksi nuorena. Arkkipiispa hänestä tuli 55-vuotiaana ja istuikin siellä 31 vuotta. Perättäiset nousut kolmen hiippakunnan johtoon kertovat hyvin beckiläisyyden vankasta kannatuksesta ja Johanssonin kiistämättömästä asemasta kirkon henkisenä johtajana. Fennomanian ja biblisismin akseli pyöritti kirkkoa. Heitä oli asessoreissa, tuomiorovasteissa, kirkolliskokouksessa ja piispakunnassa. Sitä oli myös pappiloiden kirjahyllyissä ja kirkollisissa äänenpainoissa vielä pitkään. Tämä jatkui vielä pitkälle 1900-luvulla, vaikka beckiläiset ryhmänä jäivät tietenkin historiaan uusien vaikutteiden tulviessa tilalle. Tai sen voisi sanoa niinkin, että kysymykseasettelut monipuolistuivat.
Onhan sitä kokeiltukin. Eikös se ole kirkkopäivienkin idea.
Mutta pappi on epäilysten ja epäuskon ammattilainen. Harva kai kokee niin voimakkaita kiusauksia epäilysten ja epäuskon ristiaallokossa. Eikä sillä ole merkitystä, kuka sen agnostismin julkilausuu. Ne kysymykset ovat olemassa joka tapauksessa. Kuulin juuri parikymppisen itsemurhan tehneen hautajaisista. Siinä sitä kysellään yhdessä, onko Jumala olemassa. Sekä pappi että saattoväki.
Ei kai sitä omia tarvitse. Kyllä minulla ainakin sitä piisaa omasta takaa. Ja kun luen Mannaa Jumalan lapsille -kirjaa, huomaan että sen kirjoittajallakin oli sekä syntiä että epäuskoa.
Gustaf Johanssonista ei ole kaiketi kirjoitettu biografiaa. Erityisesti hänen poliittinen ja valtiollinen toimintansa ansaitsisi kokonaisarvioinnin. Nyt hän on tietynlainen vanhasuomalainen mörkö historiamme roskakorissa. Olikohan hän todella niin kamala mies, kuin mitä jälkimaine sanoo?
Ei kai kukaan ole. Jälkipolvi aina korostaa itseään kuvaamalla edellisen polven synkäksi.
Matti Pulkkinen :”Olikohan hän todella niin kamala mies, kuin mitä jälkimaine sanoo?”
Mikäli suvun tarinoihin on uskomista, niin ei ”bobrikovilaiseksekin” sanottu arkkipiispa mikään mörkö ollut.
V. 1900 Runnin kylpylän hierojana ja kansanparantajana toiminut Sofia Mähönen [myöh. Lappalainen] synnytti aviottoman lapsen, josta sittemmin tuli äitini puolelta ei-karjalainen isoisäni. Tuolloin aviottoman lapsen saaminen oli rangaistava rikos, ja lomillaan kylpylässä vieraillut arkkipiispa Johansson otti äidin ja lapsen suojelukseensa sillä seurauksella, että ”koko kylä” alkoi olla ”tietävinään”, että arkkipiispa oli lapsen isä.
Kun arkkipiispa saapui Runnille, hän toivoi, että lapsi olisi häntä vastassa asemalla ja myös lahjoitti rahaa lapsen koulunkäyntiä varten. Niillä rahoilla ”Sohvi-mummo” rakensi itselleen ja perheelleen torpan, jonka testamenttasi pojalleen. ”Sohvi-mummo” poltti käyrävartista piippua, ja kun lapsena vierailimme Runnilla, meitä kiellettiin menemästä hänen aittaansa, jonne kerran kuitenkin kurkistimme salaa. Aitan orret olivat täynnä kuivuvia yrttikimppuja, joita hän sitten keitteli hellallaan, ja kun näimme tämän, olimme varmoja siitä, että hän on noita-akka.
Jos Gustaf Johanssonista halutaan kirjoittaa biografia, siihen löytyy digiarkistosta mm. seuraavia tietoja:
”Hän on syntynyt 10. p. tammik. 1844 Ylivieskassa, jossa isänsä oli kirkoherrana ja käytyään Vaasan lukion, hän tuli ylioppilaaksi 1861. Elämänsä päämääräksi J. otti jumaluusopin tutkinnot, joita hän fil.kandidaattina harjoitti Saksassa ja Schweizissä vv. 1868-70. Hoitaen sitten v:sta 1871 papin virkaa eri seurakunnissa, hän kypsytteli tieteellisten opintojensa tuloksia ja nimitettiin 1875 dosentiksi sekä v. 1877 vakinaiseksi dogmatiikan ja etiikan professoriksi. Oltuaan sittemmin v:sta 1885 ensin Kuopion sitten Savonlinnan piispana, Johansson nimitettiin arkkipiispaksi v. 1899.
Arkkipiispa Johansson on yliopiston opettajana ja papiston ylijohtajana, kirjailijana ja yleensä luottomiehenä saavuttanut maassamme sangen tärkeän aseman. Se pappispolvi, joka on saanut häneltä ohjausta yliopistossa, on aina muistava sen vaikutuksen, minkä hän sekä opetuksillaan että vakaalla käytöksellään heihin teki, ja piispana hän on ollut papiston rakastetuimpia piispoja.
– –
Arkkipiispa on entisajan vakavia, eheitä luonteita, joita on kasvattanut uskonnollisesti harras kodin henki, opettajansa auktoriteetti ja erikoissyventyminen johonkin varmaan filosoofiseen maailmankatsomukseen. Hän on jo lapsuudestaan tunnettu Uudellamaalla, kasvaen isänsä kodissa Karjalohjalla ja vielä nytkin erinomaisesti viihtyen siellä omahetkinään.” [Uusimaa nro 3, 11.1.1904 s. 1-2]
😮 Tiedoksi kaikille agnostikoille, gnostikoille ja muille hienoista sanoista tykkääville voin ilmoittaa pilke silmäkulmassa ja ihan tosissani, että Jeesus elää. Suosittelen lämpimästi Hänen nimessään rukoilemista. Ja tapahtuu…!
Minusta ei ole oikein, että virassa oleva pappi julistaa Apostolisen uskontunnustuksen vastaisia juttuja. Kyllä sillä on väliä, uskooko pappi Jumalan olevan olemassa tai sovittiko hänen mielestään Jeesus syntimme. Kysellä saa ja kyseenalaistaa, mutta myös olla uskollinen apostoliselle traditiolle ja kirkon itseymmärrykselle. Siitä käsinhän sitä dialogia käydään, ei sitä vastaan.