Henkeäni on uhattu! Kaiken maailman terveysterroristit ovat alvariinsa kimpussani. He jankuttavat, että syön väärin, en liiku tarpeeksi, nukun liian vähän ja vietän aivan liian epäsäännöllistä elämää. Tuotan heille pettymyksen siinä, että en juo alkoholia enkä tupakoi. Niistä olisi ah, niin mukava säksättää myös.
Kolme vuotta sitten olin työn puolesta mutta kuitenkin vapaaehtoisesti mukana Läskillä lukutaitoa-kampanjassa. Lukeahan minä jo läskeistäni huolimatta osaan, mutta läskeistä olisi ollut hyväntekeväisyysmielessä mahdollisuus luopua 15 euron kilohintaan. Ideasta voit lukea tuosta, jos et muista:
http://www.thl.fi/fi_FI/web/fi/tiedote?id=21864
Jostakin syystä YLE:n TV-uutisiin valittiin loppupunnitusmannekiineiksi Vanhan kirkon messun väki. Miljoona ihmistä ihmetteli telkkariruudun ääressä, kun Ruttopuiston rovasti astui vaa’alle yrittäen tuntea mielensä mahdollisimman kevyeksi. Onneksi lukemaa ei sentään näytetty. Haastateltavaksi jouduin kuitenkin.
Haastattelu päättyi hillittömään naurukohtaukseen, joka aiheutui meikäläisen loppukevennykseksi tarkoitetusta repliikistä: ”Olen ollut pappina 30 vuotta ja minulle on tullut painoa lisää kilo ja vuosi. Olen suunnitellut, että ryhdyn jatkossa laihduttamaan kilon per vuosi!” Toimittajat menivät naurusta linkkuun. Kuvaaja meinasi pudottaa olallaan olleen kameran, naistoimittaja sammutti kiireesti mikrofoninsa ja peitti nauravan suunsa kämmenellään.
Eihän tuo nyt niin kummoinen juttu ole, yksi kilo vuodessa! 85-vuotiaana olisin jälleen ns. ihannepainossani. Tosin tuota elinajanodotetta täytyisi kenties hieman rukata…
Rahaa Nepaliin kerättiin 1,4 miljoonaa euroa. Harmi vain, että ainoastaan 60% kevennysyrityksen aloittaneista saapui loppupunnitukseen. Häpesivät varmaan niitä karistamiaan vähiä kiloja. Mutta ne muutamatkin kilot olisivat pidemmän päälle olleet merkittäviä. Sinun, minun ja muiden yksittäisistä liikakiloista muodostuisi vaikka miten suuri läskimeri. Tuntematon läskinpoisostaja olisi ollut valmis pulittamaan jopa 10 miljoonaa…
Tänään 6.5.2013 vietetään Älä laihduta-päivää. Netistä löysin tällaisia päivän teemaan liittyvän kysymyspatterin:
– Koetko ulkonäkösi tai ruumiillisen olemuksesi huonoksi tai riittämättömäksi?
– Liittyykö naisena olemiseen mielestäsi velvoitteita tulla kauniiksi tai hyvännäköiseksi?
– Onko ruumis mielestäsi loputtomasti muokattavissa—ajatteletko, että kyse on vain tahdonvoimasta?
– Ajatteletko, että arvosi ihmisenä tai onnellisuutesi on suorassa yhteydessä kehosi kokoon, muotoon ja ulkonäköön?
– Uskotko olevasi näiden ajatusten kanssa yksin?
Jos vastasit Kyllä yhteenkään näistä kysymyksistä, sinulla on mahdollisuus oppia ajattelemaan ulkonäköpaineiden ja ruumiillisten ihanteiden teemaa toisin. Nämä ajatusmallit voivat vahingoittaa itseluottamustasi, käsitystä omasta arvostasi sekä estää sinua toteuttamasta unelmiasi. Voit oppia suhtautumaan näihin kulttuurissamme yleisiin, mutta tuhoisiin ja vääristyneisiin ajatusmalleihin kriittisesti sekä ajattelemaan ruumiillisia ihanteita ja ulkonäköpaineita uudella tavalla.
PS: Henki lähtee niin luuviululta kuin läskibassoltakin aikanaan. Kysymys on oikeastaan vain siitä, kummalla on ollut enemmän (k)iloa elämästään.
Kuvatekstit:
Yllä: Kumpi ompi hauskempi, Ohukainen vaiko Paksukainen?
Alla: Tatuoitu nainen, voisitko ystävällisesti siirtyä pois kuvasta häiritsemästä…!
No Hannu, jos tuolla perustella eläisimme 1234 vuotta, niin uskohan pian julistetaisi sairaukseksi. Olisi vähän Jumalaan uskovia.
Katja: Eikä olisi vähän Jumalaan uskovia, sillä kupletin juoneen kuuluu, että vanheneminen jatkuu koko ajan. Jos siinä viidensadan vuoden vaiheilla ihminen huomaisi tämän. 1000 vuotta elettyään hän on jo aikamoisen raihnainen ja alkaa ihmetellä, minne ne uskovaiset ovat joutuneet / menneet / päässeet. Ne ateistit, joilta menee hermot tai pokka, rupeavat miettimään, että josko sillä Jumalalla sittenkin olisi jotakin tarjota myös heille, jos hänen puoleensa käännymme. Osa ateisteista on niin sitkeitä, että he purevat vain hammasta (joka murtuu) ja jatkavat Jumalan kiroamista.
Vedit tyhjäksi minun sana-arkkuni.
Arvo Ylppö oli kuulemma vuosi ennen kuolemaansa kysynyt nuoremmilta kollegoiltaan (kaikkihan ne oli nuorempia), jotta mistähän saisi sellaisién AIDSin. Kollegat eivät alkaneet kertoa, vaan kysyivät, jotta miten niin. Ylppö vastasi lukeneensa, että AIDS-potilaille luvataan jo keskimäärin kymmenen vuotta eliniaikaa.