Pitääkö järjestön olla yhteisö?
Kysymys on polttava ainakin sellaisille järjestöille, joiden toiminta on paikallista ja tapahtumalähtöistä. Siksi se on polttava kysymys esimerkiksi opiskelijajärjestöissä, joissa olen toiminut. Samat pohdinnat ovat varmasti tuttuja niin urheiluseuroille kuin seurakunnille.
Useimmat järjestöt pyrkivät siihen, että niiden yhteisöön olisi mahdollisimman helppo kuulua ja liittyä. On kuitenkin perin inhimillistä, että ihmiset viihtyvät paremmin joidenkin ihmisten kanssa. Syntyy klikkejä ja kuppikuntia.
Tällaisissa tilanteissa yhteisön koolla on yllättävän paljon väliä. Näyttäisi nimittäin olevan, että pienillä yhteisöillä on suurempi vaara kuppikuntaisuuteen kuin isommilla. Kuppikunnasta tulee helposti kaveriporukka. Mitä enemmän näillä porukoilla on vain omaa hauskaa, sitä vaikeampaa järjestön toimintaan on saada uusia.
Joskus tuntuu, ettei ongelmaa huomata ajoissa. Kun vahva kaveriporukka poistuu järjestön toiminnasta, se voi olla yllättäen pulassa. Laajaa jäsenrekrytointia on vaikea hoitaa yllättäen ja nopeasti tyhjältä pöydältä.
Voi olla, että yhteisöissä ongelma on tiedostetaan hyvin. Olin ennen joulua kuuntelemassa erään Helsingin yliopiston osakunnan puheenjohtajan ”linjapuhetta”, jossa hän pohdiskeli jokaisen osakuntalaisen merkitystä uusien jäsenten sitouttamisessa. Hän asetti omaksi tavoitteekseen tutustua jokaisessa tapahtumassa vähintään yhteen uuteen henkilöön ja haastoi muita tekemään samoin.
Puhe oli oikeilla jäljillä. Selkeä käytännön linjaus, kuinka jokainen yhteisön jäsen hoitaa velvollisuutensa jäsenrekrytoinnissa. Tapaus erään toisen järjestön tapahtumasta kuvaa kuitenkin hyvin sitä, kuinka tämä valitettavan usein epäonnistuu käytännössä:
Tapahtumaan oli tullut uusi henkilö, joka ei ollut kenellekään tuttu. Olin lopulta ainut, joka uskaltautui samaan pöytään hänen kanssaan. Erityisen pettynyt olin siihen, ettei seuraamme liittynyt ketään muuta.
Ongelma on kutakuinkin tämä:
Yhtäältä tiedostamme, että yhteisön etu vaatii tutustumaan uusiin. Varsinkin opiskelijayhteisöt elävät vain siitä, että ne saavat tasaisesti uusia jäseniä. Toisaalta oma etu tuntuu olevan viettää helppo sosiaalinen tilanne vanhojen tuttujen kanssa. Uuteen ihmiseen tutustuminen on aina riski. Aika voi tuntua hukkaan heitetyltä, jos henkilökemiat eivät sovikaan yhteen. Lisäksi uuteen tutustumiseen käytetty aika on helppo nähdä olevan pois vanhojen kaverien kanssa vietetystä ajasta.
Tutustumisen kustannukset näyttävät käytännössä painavan vaa’assa niilläkin, jotka usein puhuvat, kuinka hauskaa olisi tutustua uusiin ihmisiin. Ilmeisesti tutustuminen uusiin ei kuitenkaan saa olla vaivalloista?
Ja ainahan siellä nyt joku toinen tutustuu uusiin. Ei, sillä useimmissa järjestöissä ei ole ketään toista. On vain samanlaisia jäseniä kuin sinä ja minä. Joku toinen hoitaa – asenne vain on valitettavan usein lähtökohtana kaikissa laiminlyönneissämme.
Tämän kirjoituksen tarkoitus ei ole syyllistää ketään. Vähintään yhtä monta kertaa olen itsekin klikkiytynyt kavereitteni kanssa, kuin mennyt juttelemaan uusille.
Jokainen voi kuitenkin yrittää eläytyä uuden henkilön asemaan. Jos sinua ei toivoteta tervetulleeksi, mutta jäät silti, sinulla on varmasti luja halu toimia juuri kyseisessä järjestössä.
Itse olen tehnyt juuri näin. Lopulta sinnikkyys palkittiin. Monista järjestöistä sen sijaan olen hävinnyt paikalta melko pian ja melko vähin äänin. Pitäkööt tunkkinsa.
Kuinka paljon yhdistykset menettävät hiljaisesti paikalta poistuvissa sitkeitä ja mahdollisesti todella sitoutuneita toimijoita?
Olisi hyvä, jos kenenkään ei tarvitsisi yksin ”uhrautua” ja tutustua uuteen. Klikit ja kuppikunnat voisivat yhdessä kantaa tätä vastuuta. Silloin se ei tarkoittaisi kenellekään sitä, ettei voisi viettää samalla aikaa vanhojen kaverien kanssa.
Porukalla tutustuminen myös minimoi yksilön riskejä. Silloin on oikeasti mahdollista, että joku toinen keksii sanottavaa. On mahdollista, että joku toinen tulee sinua paremmin juttuun uuden kanssa.
Ja jos oletkin itse se joku toinen, niin mitä se haittaa? Suurin riski on se, että saat uuden, hyvän ihmissuhteen.
***
Katso myös ensimmäinen aihetta käsittelevä kirjoitus.
Hyvää pohdintaa.
Mietin sitä, että onko huono tutustumisentaito suomalaisuutta? Omalta kohdaltani voin sanoa, että tutustun/ystävystyn aika helpostikin, mutta tavallaan kuitenkin vain jonkinmoisen pakon sanelemana. Menen uuteen työyhteisöön, kouluun tai kurssille ja saan aika helposti ystäviä. Mutta sitten taas naapureihin tutustuminen, samalla kylällä asuviin tutustuminen, se ontuu tosi pahasti. Olen tässä suhteessa täysin erilainen mieheni kanssa, joka tutustuu helposti kaikkialla ihan keheen tahansa ihmiseen. Lenkkeillessä, kaupassa ja ihan joka paikassa. Mutta hän taas saa usein kohdata tätä suomalaista jäykkyyttä kohdata toinen ihminen. Siis supisuomalainen on miehenikin.
Niin joo. Jod olen taas jonkun porukan sisällä ja sinne tulee uusi ihminen mukaan, minä en ole se ensimmäinen, joka häneen tutustuu. Jollakin tavalla kuitenkin astahdan aina epämukavuusalueelle, kun ”pitää” tutustua uuteen ihmiseen.
Hyvä huomio Vuokko. Tutustuminen on varmasti vaikeaa useille. Jäin kuitenkin pohtimaan tämän kirjoituksen jälkeen, että mitä me tarkoitamme tutustumisella? Sitä olisi voinut kehitellä pidemmälle: esimerkiksi kirkkokahveilla vieraan ihmisen kanssa jutteleminen ei välttämättä täytä kaikkien ihmisten kriteerejä tutustumisesta, mutta olisi tutustumista tässä järjestökontekstissa.
Jos vertaa joihinkin muihin kulttuureihin, niin ymmärtääkseni esimerkiksi anglo-amerikkalaisessa kulttuurissa ns. small talk tarkoittaa myös tämmöistä kevyttä tutustumista. Tutustumista ei ehkä pidä siis sekoittaa ystävystymiseen. Ehkä pelkäämme, että jos puhumme uusille ihmisille, meille syntyy heti velvollisuus toimia tämän ihmisen ystävänä. Kova kärjistys, mutta ehkä avaa ajatustani.
Järjestötoiminnassa tällainen kevyempi small talk olisi varmasti hyvä tapa ymmärtää tutustumisen luonne, ainakin aluksi. Eihän järjestöön mukaan tervetulleeksi toivottaminen ole sama kuin kotiin illalliselle kutsuminen.
Tästä miehesi on varmasti hyvä esimerkki. Hienoa, että tällaisia luontevasti ihmisille ystävällisiä ihmisiä on. He rohkaisevat varmasti esimerkillään myös meitä, joille se on vaikeampaa.
Ja muuten. Tällaiset stereotypiat eivät välttämättä ole pelkästään suomalaisia koskevia. Esimerkiksi välittömänä pidettyjen afrikkalaisten joukossa esim. Botswanassa matkustaneet ovat kertoneet heidän olevan kontaktin otossaan hyvin suomalaisten kaltaisia. Ja onhan meilläkin erilaiset kertomukset hämäläisistä ja karjalaisista. Nämä asiat ovat lopulta varsin vähän mustavalkoisia. 🙂
Joo, meiltä puuttuu tuo small talk, ainakin minulta 🙂 joko tosiystävyyttä tai ei ystävyyttä olleskaan.
Olin kerran koulutuspäivillä, jossa luennoi mm. Marimekon Kirsti Paakkanen yrittämisestä tai vastaavasta. Hän puhui myös tästä aiheesta. Hän kertoi olleensa kerran Amerikassa kenkäostoksilla. Ostosten lomassa hän oli tutustunut myyjään niinkin ”syvällisesti”, että myyjä oli jopa näyttänyt Paakkaselle lompakostaan kuvia lapsistaan.
Noh, Paakkanen oli ostanut kengät ja mennyt hotellilleen ja siellä havainnut kenkänsä jollakin tapaa epäkelvoiksi. Hän sitten takaisin kauppaan vaihtamaan kenkiä tai perumaan kauppoja. Vaikka kaupanteosta ei ollut kulunut paria tuntia enempää ja Paakkanen oli tehnyt niitä kauppoja aiemmin monta tuntia, myyjä ei tunnistanut Paakkasta enää mitenkään.
Tässä kohden Paakkanen puhui juuri suomalaisen ja ulkomaalaisen eroista. Hän sanoi, että jos suomalainen etenisi tuttavuudessa lastensa valokuvien näyttämisen tasolle, hän ei helpolla unohtaisi ihmistä, jolle on kuvia näyttänyt. Ilmeisesti Paakkasella oli enempikin kokemusta vastaavista tilanteista, kun hän tuntui tietävän asiasta sellaisella varmuudella.
Noh, itse olen kokenut saman miesten kohdalla. Suomalainen mies ei kovin helpolla näytä kiinnostumistaan naiselle, kun taas varsinkin ”Etelän miehet” ottavat tosi helposti kontaktia, kehuvat usein täysin aiheettakin kauniiksi ja höpöttelevät: ”minä rakastan sinua”. Suomalainen mies ei semmoisia helpolla höpöttele 🙂
Eli tahtoo sanoa, että se on usein tosi kyseessä, kun suomalainen vaivautuu tutustumaan ja vieläpä jos se etenee ystävyyteen asti. Totta ihmeessä erojakin on, kuten mieheni, mutta pääsääntöisesti näin.
Jossakin mielessä luotan enempi suomalaisiin. Onhan tietty eri kansallisuuksissakin eroja; ei kaikki ole kuten ”Etelän miehet”. Enkä mä sillä, että halventaisin heitä, mutta että jos he kiinnostuvat ja höpöttelevät mitä höpöttelevät, ainakaan minä en helpolla ota sitä tosissani. Mukaviahan he ovat, iloisia ja eloisia, mutta erilaisia. Eikä samanlainen tarvitse ollakaan.
On tosiaan hyvä muistaa, että erilaiset tavat ovat arvokkaita eri tilanteissa. Ehkä olisi hyvä oppi jotain avoimemmastakin kulttuurista, mutta muistaa myös mitä arvokasta omassa on. Kyse on tavoitteista ja tilanteisiin sopeutumisesta.
Opittavaa siis riittää varmasti kaikilla, ikään, sukupuoleen tai muihin ominaisuuksiin katsomatta. Kiitos hyvistä huomioista, Vuokko!
Vainotaanko ja kiusataanko teidän mielestänne tunnustavia kristittyjä eri tavoin ja eri yhteyksissä Suomessakin?
2.Timoteuksen kirje:
3:12 Ja kaikki, jotka tahtovat elää jumalisesti Kristuksessa Jeesuksessa, joutuvat vainottaviksi.
Siis ainakin jollakin tavalla, joka voi vaihdella eri kristittyjen suhteen ja kohdalla. Minusta tämä ajattelu ei ole kuitenkaan vainoharhaista, vaan realistinen eli todellinen.
Isäni äiti oli Pelastusarmeijalaisia kuten koko perhe.
Tallessani on kirja sana joka päivälle kunhan sen huomaan löytäväni. Olen kirjaa aiemmin tavuillut.
Kunhan löydän laitan siinä katsottua sanaa esille. Pelastusarmeijan käyttämä Raamattu on myös omansa 1900.aa luvun alkupuolelta. Eiköhän ole englantilaiseen perinteeseen katsova, tosin asiaa en ole katsonut tarkemmin.
Mukava aihe Teillä tässä.
Minäkin olen käynyt muutaman kerran Pelastusarmeijan miesten piirissä ja myös hakenut Porin osastolta leipää silloin tällöin.
Jeesus sanoo myös: Matteuksen evankeliumi: 10:22 Ja te joudutte kaikkien vihattaviksi minun nimeni tähden; mutta joka vahvana pysyy loppuun asti, se pelastuu. Mark. 13:13
Aiheeseen liittyen,
Olen ollut kerran 1990-luvulla ehtoollisavaustajana iltakirkossa, jossa vieraina olivat tunnettu gospel-muusikko Jaakko Löytty sekä herännäisten pappi (nimeä en muista).
Ennen iltakirkkoa heränneitten liikkeen pappi piti sakaristo- rukouksen, jota en ole unohtanut. Rukous oli lyhyt. Sisältö oli seuraava: ”Tänä iltana rukoilemme vain yhtä asiaa; ”Herra, aja Faarao ja kaikki hänen joukkonsa mereen, aamen!”
Vahvistukaa Herrassa ja hänen väkevyytensä voimassa. Ef. 6:10. Jeesus Kristus on Herra. Fil. 2:11
Kylmän sodan ajan vitsi
Ronald Reagan ja Leonid Breznev tapasivat eräässä puolueettomassa maassa. Kun oli neuvottelut käyty, he jäivät vielä kahden kesken juttelemaan. Neuvotteluhuoneessa oli kaksi ovea, joissa kummassakin oli punaiset napit.
Breznev sanoi Reaganille osoittaen toista ovea, että siitä napista ei saa missään nimessä painaa. Reagania kuitenkin kiinnosti tietää, mitä napista painamalla oikein tapahtuu. Reagan painoi nappia, ovi avautui ja kaksi gorillaa astui ulos mukiloiden Reaganin pahanpäiväisesti.
Sitten Reagan osoitti toisen oven nappia. Hän sanoi, ettei tuonkaan oven nappia saa missään nimessä painaa. Uteliaisuus voitti Breznevinkin ja hän painoi punaista nappia. Mitään ei kuitenkaan näyttänyt tapahtuvan. Sitten Breznev sanoi, että täytyy tästä palata kotiin Moskovaan. Siihen Reagan sanoi, ”jaa mihin Moskovaan?”
Vaikka meidän syntimme ovat monet, niin Jumalan armo kuitenkin on vielä suurempi. Martti Luther
Although our sins are many, the grace of God is even greater. Martin Luther
Taistele, Kristus, meidän puolestamme meissä, jotta me myös voittaisimme sinussa!
Johannes Gerhard, Uskon pyhä salaisuus, s. 116, SLEY-Kirjat, 1995.
Oletko tullut ajatelleeksi, että eräänä päivänä mikään ei enää ahdista sinua eikä kukaan enää vaivaa sinua?
A. P. Simpson
Taivaassa tämä toteutuu varmasti!