Niilo Yli-Vainio (1920–1981) oli helluntaisaarnaaja, josta tuli 1970-luvun loppupuolella karismaattisten kaatumis- ja parantamisilmiöiden ansiosta koko kansan tuntema hengenmies. Yli-Vainion kokouksista tuli suuria tapahtumia ja hänen toimintaansa seurattiin mediassa.
On pieni ihme, että pohjalaissaarnaajan dramaattisesta elämästä ei ole tähän mennessä tehty elokuvaa tai näytelmää. Mutta nyt on. Raahelaisten Seppo Lahden ja Jari Ruotsalan omarahoitteinen Valkoinen yöperhonen sai ensi-iltansa viime vuoden puolella Lapuan helluntaiseurakunnassa. Elokuvan käsikirjoitus on Seppo Lahden.
Valkoinen yöperhonen on monin tavoin erikoinen ilmestys. Ensinnäkin se on tehty käytännössä nollabudjetilla ilman ulkopuolista tukea. Näyttelijät ovat harrastajia. Ja mikä katsojan kannalta oudointa – ainakin aluksi – maallikkosaarnaaja Joakim Terisen esittämä Yli-Vainio ei näytä lainkaan esikuvaltaan, paikoin pikemminkin presidentti Kekkoselta.
Kunnianhimon puutteesta Lahtea ja Ruotsalaa ei ainakaan voi syyttää. Hakematta tulevat mieleen eräät elokuvailmaisun suuret pelkistäjät, ihmissielun poraajat, kuten Ingmar Bergman ja Carl Theodor Dreyer. Rinnastus on ehkä kohtuuton, sillä Valkoinen yöperhonen on paikoin hieman kömpelö ja tendenssimäinen.
Jotain kiehtovaa pelkistetyssä ja vilpittömän oloisessa elokuvassa kuitenkin on. Ideana ei ole näyttää Yli-Vainion kunnianpäiviä tai kokouksia, vaan päästä hänen päänsä ja mielensä sisään.
Siihen, ettei päähenkilöä ole edes yritetty maskeerata Yli-Vainion näköiseksi, on hyvät perustelut. Elokuvassa haetaan sisäistä tunnetta ja mielenmaisemaa. Hetkittäin tässä onnistutaan, mutta tavoite on hanakala, sillä sen hakeminen edellyttää näyttelijäntaitoa ja herkkyyttä. Niin äänen kuin kasvonilmeiden ja katseiden ilmaisukykyä.
Joakim Terinen on vilpitön Niilo. Lisäksi Terinen on säveltänyt elokuvan musiikkiin.
Anne Belghitin esittämä Linnea Yli-Vainio on ilmeiltään ilmaisuvoimainen kärsivänä ja saarnamatkojen takia yksin jätettynä vaimona. Rakastatko minua, hän kysyy mieheltään. Niilo vastaa: Kyllä, olen niin täynnä.
– Täynnä mitä?
– Pyhää henkeä.
Inhimillinen kanssakäynti ja hengellinen kutsumus voivat olla ristiriidassa. Tähän elokuvassakin viitataan, mutta ratkaisu ristiriitaan on helppo ja hurskas.
Elokuva alkaa kuin dokumentti, värillisenä tyttären Aino Yli-Vainion haastatteluna. Elokuvan fiktiivinen osa on mustavalkoinen lukuun ottamatta kohtauksia, joissa toimittaja (Hanni Rättö) haastattelee Yli-Vainiota. Näyttelijäntyön kannalta nämä kohtaukset ovat elokuvan ongelmallisimpia.
Nimi Valkoinen yöperhonen viittaa Yli-Vainion päiväkirjamerkintään, jossa hän seuraa yöllä perhosta, joka pyrkii sisään valoa kohti.
Lahden ja Ruotsalon elokuvaa voi aidosti pitää uskonnollisena. Sen motiivit ovat uskonnolliset, mikä ei vielä sinällään riitä siihen, että myös lopputulos on sitä. Elokuvan käsikirjoitus saa ihmiset pohtimaan elämäänsä ja ratkaisujaan uskonnon näkökulmasta. Uskonto vaikuttaa heidän olemiseensa fiktion maailmassa, joka on todellisen maailman rinnakkaiskuva ja samojen psykologisten lainalaisuuksien elähdyttämä.
Tässä viime mainitussa tuntomerkissä piilee myös ongelma. Jos kirjoittaa ihannoivasti vastoin arkielämän prosesseja päähenkilöt kieppumaan uskonnon ympärillä, voi katsojassa herätä päinvastainen tai mitäänsanomaton tunne. Hyvää tarkoittavasta uskonnollisuudesta tulee valheellista ja imelää.
Valkoinen yöperhonen on niin syvällä uskonnollisessa mielenmaisemassa, että sitä voi olla vaikea ymmärtää ilman omaa kokemusta. Myös ripaus historiallista ennakkotietoa Niilo Yli-Vainion vaiheista auttaa asettamaan elokuvan tapahtumat kohdilleen.
Elokuvan alussa ollaan vuodessa 1978, kolme vuotta ennen Yli-Vainion kuolemaa. Hän on hengellisesti uuden edessä ja kyselee kutsumustaan. Hän valittaa väsymystään.
Yllättäviltä tuntuvat kohtaukset, joissa ollaan luterilaisessa kirkkosalissa. Olikohan se Yli-Vainion hengellisen kilvoittelun tapahtumapaikka tosielämässä? Elokuvan sisäisessä totuudessa vastauksella ei ole väliä, vaan sillä, että katsoja pystyisi eläytymään päähenkilön tilanteeseen.
Luterilainen kirkko ilmentää hengellistä kutsumusta visuaalisesti paremmin ja yleismaailmallisemmin kuin helluntaiseurakunnan sali. Draamallinen kerronta vetää pitemmän korren.
Seppo Lahti ja Jari Ruotsala eivät ole ensimmäistä kertaa saarnaajaa kyydissä, sillä he ovat aiemmin tehneet yhdessä kaksi elokuvaa, dokumentin Pyhän kosketus ihmeparantumisista ja näytelmäelokuvan Lasilinna masennusta sairastavasta nuoresta naisesta.
80-minuuttista Valkoista yöperhosta ei nähdä yleisessä teatterilevityksessä, vaan sitä esitetään mahdollisesti helluntaiseurakuntien tilaisuuksissa. Tavoitteena tekijöillä on myös saada elokuvalle esitys TV7:llä.