Papiksi haluavia tutkitaan psykologisin testein, ja myöhemmin myös kirkkoherraksi mahdollistavaan lisäkoulutukseen kuuluu vastaava testi. Olin innostunut, kun molemmilla kerroilla minut todettiin eloisaksi ihmiseksi. Se oli lähes kauneinta, mitä olin kuullut itsestäni. Eloisa, elossa!
Sittemmin minulle selitettiin, että ei se kirkkoherran hommissa kuulemma ole niin hyvä ominaisuus. Olin onneksi tietoinen jo siitä, että hallinto, jonka hyvää hoitamista arvostan tavattomasti, ei ole minun suuntani. Olen mieluummin eloisa ja, no, pappi vaan.
YSTÄVÄNI KANSSA aloimme kuitenkin kehitellä ajatusta eloisasta kirkosta. Millainen se oli? Se olisi Orajärvi maan päällä! Sellaisena kuin kylä parhaimmillaan on muistoissani. Ihmiset saisivat olla juuri sitä mitä ovat. Uskonasia olisi normaali osa elämänmenoa. Käytäisiin bingolla, tansseissa ja maakirkossa samana viikonloppuna. Diakoniapiiriin jokainen voisi tuoda paitsi onkiarvontalahjansa myös persoonansa. Juuri sellaisena kuin on! Kehittelin ajatusta eteenpäin.
Eloisan kirkon kunniajäseniä ovat vammaiset ihmiset ja särkyneet. Siinä ilmapiirissa jokaiselle olisi oikeasti tilaa. Me emme järjestäisi erikseen rovastikunnallista vammaisten kirkkopyhää, vaan sellainen olisi joka pyhä jokaisessa kirkossa. Se olisi myös riippuvaisuuksista kärsivien pyhä, eronneiden, karanneiden ja langenneiden pyhä.
Ai niin, mutta eikö Erika Vikman keksinyt sen jo? Kun et jaksa enää esittää mitään! Alun perin idean saattoi keksiä Jeesus itse. Sen pöydän. Hän myös teki muutaman tärkeän valmistelevan teon. Niistä kuulimme pitkäperjantaina, pääsiäispyhänä ja helatorstaina, ja muistelemme niitä uskontunnustuksessa. Pontius Pilatuksen aikana, sopertaa muistisairas vanhuskin, jonka ei ole kuultu puhuvan kuukausiin. Syntisten pöytä on katettu. Se on eloisan kirkon keskus, vähän niin kuin Liedon kirkon alttari.
TÄSSÄ EVANKELIUMITEKSTISSÄ Jeesus on vauhdissa. Nousee puhumaan ja huutaa!
Raappanan Tauno Vittikkovuomalta tulee mieleeni. Lapsuuden kaikkien tilaisuuksien juhlapuhuja. Ei Tauno kyllä huutanut, mutta itku tuli joskus puhujallekin. Ehkä kyyneleet olivat juuri ne elävän veden virrat, joista Jeesus pauhaa evankeliumitekstin Lehtimajajuhlassa. Siihen juhlaan on liittynyt olennaisena osana veden juoksuttaminen. Taitavasti Jeesus näihin raameihin asettaa kysymyksen janosta ja todellisesta janon sammuttajasta, virtaavasta vedestä, joka ei lopu.
Kaikkea elämän todellista täyttymystä edeltää odotus. Kirkossa ei odoteta vain vauvaa joulun alla, nyt, pääsiäisen ja helluntain välissä odotetaan Henkeä!
Se on varsinainen rospuuttoaika. Olemme kuin saaressa, josta ei pääse mantereelle enää jäitä pitkin, eikä vielä veneellä. On vain odotettava vesien sulamista.
Jeesus siis kuoli, katosi haudasta, kävi tervehtimässä, otti ja lähti näyttävästi taivaaseen. Nyt me tuijotamme hänen jälkeensä ja odotamme elävää ja eloisaa elämää. Jeesus sanoo, että ne elävän veden virrat, jotka kumpuavat lopulta ihmisestä itsestään, voi saada, jos on jano.
Olisiko jano jopa kristinuskon tärkein sana? Entä jos me emme rukoilisikaan itsellemme rakkautta, terveyttä, ihmissuhdetta, taloudellista pärjäämistä ja hermoja. Laittaisimme vain kädet ristiin ja pyytäisimme: Rakas Jumala, anna minulle jano!
Satu Kreivi-Palosaari
Kirjoittaja on Haagan seurakunnan pappi, toimittaja ja ämmi.
PYHÄN MUUT tekstit
6. sunnuntai pääsiäisestä (Exaudi) on aiheeltaan \n>”Pyhän Hengen odotus”.
Tekstit: Ps. 27:7, Ps. 27:1–3, 7–9, Joh. 16:13, 1. Kun. 19:8–13, Ap. t. 1:12–14, Joh. 7:37–39.
Liturginen väri on valkoinen.
Alttarilla on neljä kynttilää.
Kolehti on seurakunnan vapaasti valittavissa.