Kaarlo Arffman katsoo luterilaisen kirkon ja maallisen vallan yhteistyön alkaneen Saksan vuoden 1525 talonpoikaiskapinasta. Hän päättelee näin pohtiessaan luterilaisen reformaation vaikutusta moraaliin teologia.fi –sivustolla.
Arffman aloittaa toteamalla, että reformaatioajan Saksan polttavin moraalinen ongelma oli köyhyys ja sen synnyttämät lieveilmiöt. Katolisen kirkon opetus motivoi lahjoittamaan varoja kirkolle ja köyhille. Ongelmana kuitenkin oli professorin näkemyksen mukaan, että lahjoitusvaroja ei pystytty koordinoimaan ja käyttämään järkevästi.
Martti Luther antoi opetuksellaan moraalille uuden pohjan. Kun aikaisemmin oli ajateltu, että ihminen voi vaikuttaa pyhittymiseensä, Luther julisti, että pyhitykseen pyrkiminen oli mahdotonta ja täysin turhaa.
Aluksi reformaation myötä levinneen ajattelutavan vaikutukset olivat hyvät. Seurakuntiin perustettiin rahastoja, jotka antoivat apua suunnitelmallisesti ja koordinoidusti. Rahastoihin kertyi suuria lahjoituksia. Koska kenenkään ei enää tarvinnut kerjätä tai hankkia elantoaan ilotyttönä, voitiin kerjääminen ja prostituutio kieltää.
Arffman kertoo, että pian tuli kuitenkin näkyviin myös Lutherin sanoman toinen puoli: monet lakkasivat maksamasta seurakunnalle perinteisesti kuuluneita maksuja ja käymästä messussa. Kirkkokuri murtui ja tilalle astui hälläväliä -elämäntyyli, joka huipentui vuoden 1525 talonpoikaissotaan. Seurauksena oli, ettei enää uskottu siihen, että oikea usko ilman muuta johtaisi oikeaan elämään. Asettumalla kapinassa ruhtinaiden puolelle Luther pelasti Arffmannin tulkinnan mukaan evankelisen liikkeen.
Arffman katsoo, että maallisen vallan kanssa saumattomassa yhteistyössä toimivalla luterilaisella kirkolla oli muutamien vuosisatojen ajan kahdet kasvot. Toisaalta kirkko julisti, että ihminen pelastui ”yksin uskosta” ilman mitään omia suorituksia. Toisaalta se kuitenkin käytännössä vaati maallisen vallan tuella ihmisiltä yhä enemmän ja enemmän esimerkiksi oman elämän valvomista tarkemmin sekä lopulta myös lukutaitoa.