Presidentti Tarja Halonen osallistui tiistaina Turun arkkihiippakunnan synodaalikokoukseen Naantalissa. Häneltä oli pyydetty puheenvuoro aiheesta mihin luterilaista kirkkoa tarvitaan tänään. Halosen vapaa ja suora puhetyyli sai papistolta monet taputukset.
Paluumuuttajaksi itsensä määritellyt presidentti Tarja Halonen kertoi puheenvuoronsa alussa liittyneensä takaisin kirkon sekä sosiaalidemokraattisen puolueen jäseneksi heti presidentin viran jätettyään. Yhtenä syynä Halosen mukaan oli niitä yhdistävä ajatus maailman parantamisesta.
Kirkosta hän oli eronnut 30 vuotta aiemmin naispappeuteen sekä seksuaalivähemmistöihin liittyvän kielteisen ilmapiirin aikana.
– Suhteeni Jumalaan ei kuitenkaan ollut katkolla.
Puheessaan hän nosti esille sen, että valtaosa suomalaisista on eräänlaisia vuorisaarnakristittyjä, jotka eivät ole varmoja taivasosuudestaan, mutta joille kirkon edustamat arvot ovat tärkeitä. Luterilaiselta kirkolta hän toivoo sitä, että se olisi mukana ajassa samalla kun se yrittää vaikuttaa aikaan.
Tilaisuus jatkui arkkipiispa Kari Mäkisen sekä Tarja Halosen keskustelulla. Mäkinen totesi vuoden 1918 aikaan kirkon asettuneen valkoisten puolelle. Arkkipiispa kysyi presidentiltä, mistä hän uskoo johtuneen sen, että vuonna 1923 uskonnonvapauden tultua voimaan kuitenkin niin vähän suomalaisia erosi kirkosta.
– Ehkä se johtui siitä, että kansa ajatteli uskon olevan jotain sellaista, jota edes papit eivät ole onnistuneet pilaamaan, Halonen arveli.
– Ja toisaalta oli ymmärrys siitä, ettei kirkko ole sen kummoisempi kuin jäsenensä.
Kirkko voisi olla puolimatkan koti
Tarja Halonen kertoi pohtineensa kirkon jäsenyyteen sitoutumista oman lähipiirinsä nuorten aikuisten kannalta. Hänen mukaansa heille on ominaista, ettei tahdota sitoutua loppuelämäksi mihinkään.
Siksi Halosen mukaan kirkko voisi ottaa tämän huomioon, ja olla eräänlainen puolimatkan koti. Se tarkoittaisi toimintaan tai projekteihin kutsumista, joka myöhemmin voi johtaa pidempiaikaiseen sitoutumiseen ja kirkon jäsenyyteen.
Tarja Halonen esitti toiveen siitä, että kirkko pitäisi totuudesta kiinni silloinkin kun poliittiset puolueet eivät enää siihen pysty. Esimerkkinä hän nosti pakolaiskysymyksen.
– Koska me suomalaiset olemme kyllin vauraita, että pakolaiset olisivat tähän maahan tervetulleita?
Hän muistutti siitä, että ensin Suomeen eivät kelvanneet nuoret miehet, ja nyt yritetään vaikeuttaa myös perheiden yhdistämistä. Tällä hän viittasi siihen, että esimerkiksi Irakista perheenyhdistämisen anomista varten pitäisi matkustaa ensin Turkkiin Suomen suurlähetystöön. Tämä tie on valtaosalle Irakissa asuvia mahdoton.
Halosen mukaan perheenyhdistämisen prosessia voisi helpottaa esimerkiksi kiertävällä UM:n lähettiläällä tai tiiviimmällä yhteistyöllä muiden EU-maiden edustojen kanssa.
– Kirkon eli meidän pitää sanoa, että jotakin pitää tehdä tässä asiassa. Että nämä ovat ratkaistavia asioita. Jos niitä ei edes yritetä ratkaista, se on väärin ihmisiä kohtaan.
Ainutlaatuinen kotiplaneetta varjeltavaksi
Kari Mäkinen kysyi, kuuluisiko kirkon ääni. Tähän Halonen vastasi, että kyllä kuuluu siitäkin huolimatta, että kaikilla on selektiivinen kuulo. Ihmisellä on taipumus kuulla vain niitä ääniä, jotka vahvistavat hänen omia käsityksiään.
– Oleellista on kuitenkin, ettei olla hiljaa, sillä vaikenemisesta vastapuoli osaa käyttää myös hyödykseen, Halonen sanoi.
Halonen käytti tilaisuutta hyödykseen puhumalla papistolle yhdestä lempiaiheestaan, kestävästä kehityksestä. Hän puhui kauniisti ainutlaatuisesta kotiplaneetasta, joka on annettu ihmisille vaalittavaksi. Luonto on ollut ihmiskunnalle liian pitkään vain resurssivarasto talouden kasvattamiseksi.
Kari Mäkinen totesi elävänsä muiden tavoin keskellä sietämätöntä ristiriita omien elintapojensa ja niiden ympäristövaikutusten suhteen. Halosella oli vastaus arkkipiispalle ja papistolle.
– Tehkää parannus!
Halonen painotti kuitenkin siitä, ettei yksi ihminen, ei edes Halonen, muuta koko maailmaa. Hän muistutti, että ympäristöteoilla on saatu jo jotain aikaankin, kun otsoniaukot ovat osin pienentyneet.
Kuva: Mari Teinilä