Tuoreimmat kirkosta eroamisen luvut kertovat, että laskeva trendi jatkuu. Nyt erot alkavat näkyä tosissaan myös kirkon taloudessa. Nyt murtuu nimittäin kirkon paradoksi: tähän asti kirkon verotulot ovat kasvaneet, vaikka erot ovat lisääntyneet koko 2000-luvun.
Pitää siis kysyä tv-sarjan tavoin: Pitääkö olla huolissaan? Vastaus on kyllä ja ei. Huolissaan pitää olla siitä, että tasainen erovirta kohdistuu nuorimpiin ikäluokkiin. Siitä seuraa, että kirkolliset avioliitot vähenevät, lapset jäävät kastamatta ja kirkon talous lepää entistä enemmän eläkeläisten varassa.
Positiivista on se, että edelleen yli 70 prosenttia suomalaisista kuuluu kirkkoon. Kirkko on pystynyt pitämään jäsenistään paljon paremmin kiinni kuin esimerkiksi poliittiset puolueet. Eikä mikään ole vielä romahtanut, vaikka jotkut parista eropiikistä kauhistuneet kirkon analyytikot ovat jo vuosia hyppineet seinille.
Kirkkohallituksen taloussuunnittelupäällikkö Pasi Perander peräänkuuluttaa luottamushenkilöiltä kykyä rajuun päätöksentekoon. Piispa Tapio Luomaa huolestuttaa eniten se, missä määrin huolestuneisuutemme ja taipumuksemme jälkiviisauteen nakertaa innostustamme, luovuuttamme ja luottamustamme kirkon tulevaisuuteen.
Taustalla soivat hätäkellot
Mutta katsotaan ensin tilastoja vähän tarkemmin. Vuoden 2016 lopussa luterilaiseen kirkkoon kuului 3,95 miljoonaa suomalaista eli 71,9 % väestöstä. Vuonna 2016 kirkosta erosi 50 119 ja siihen liittyi 16 982 henkeä. Viime vuonna kastettiin 36 584 lasta ja 44 773 kirkon jäsentä kuoli. Kirkon jäsenmäärän nettovähennys oli 43 137 henkeä, kun myös muuttoliikkeen vaikutus huomioidaan. Kirkon jäsenten osuus Suomen koko väestöstä väheni siten 1,1 prosenttia.
Entä sitten erojen vaikutus kirkon talouteen? Kärjistäen voisi sanoa, että ei mikään ole radikaalisti muuttunut. Koko 2000 luvun kirkon jäseniltään saamat verotulot ovat vaihdelleet tasaisesti 900 miljoonan euron molemmin puolin. Vuosina 2013–14 mentiin jopa reilusti yli, mutta 2015 tapahtui käänne ja tämän trendin arvioidaan vain kiihtyvän.
Vieläkään ei voida siis puhua romahduksesta, kun kuitenkin tulojen lasku on vain 1,5 prosenttia. Mutta jos katsotaan tarkemmin tilastojen taakse, alkavat soida todelliset hätäkellot. Eikä vain Aleppon uhreille vaan myös sille, miten kauan Suomen kirkoissa kelloja ylipäätään on varaa soittaa.
Sen selvittämiseksi pitää tilastoja avata edelleen. Siinä yksi parhaita tulkkeja on taloussuunnittelupäällikkö Pasi Perander, joka kirkkohallituksessa vastaa seurakuntien hallinnon ja talouden suunnittelusta ja tilastoinnista.
Kirkon tulojen tähänastisen kasvun selittää Peranderin mukaan kaksi asiaa: ansiotulojen määrän kasvu jäsenmäärän alenemisesta huolimatta ja kirkosta eroamisen ikäjakautuma. Iän vaikutus on helppo osoittaa:
– Noin puolet kirkosta eronneista on nuoria ja nuoria aikuisia. Osa on opiskelijoita, osa ei ole vielä ansiotyössä tai on työuransa alkuvaiheessa.
Siis ikäluokkaa, joka ei vielä juurikaan maksa kirkollisveroa eikä muitakaan veroja. Siksi heidän menettäminen ei kirpaise vielä kirkon taloutta. Toisaalta tätä ikäluokkaa kompensoivat eläkeläiset, joiden kirkkoon kuulumisprosentti on huomattavasti keskiarvoa korkeampi: ikäluokassa 70–79 kuuluu kirkkoon 82 prosenttia ja 80+ iässä prosenttia.
– Eläkkeelle siirtyy yhä enemmän yhä parempaa eläketuloa saavia. Kuolleet puolestaan ovat pienempää eläkettä saavia. Eläkeansioiden nousu onkin ollut suurin kirkollisverotuoton kasvua selittävä tekijä.
Mutta tämäkin asetelma muuttuu, kun eläkkeelle siirtyneet suuret ikäluokat alkavat tulla kuolleisuusikään: silloin kirkon jäsenmäärä vuotaa molemmista päistä.
Kiky-sopimuksesta 44 miljoonan euron lasku kirkolle
Tässä vaiheessa lienee syytä tarkentaa, että kirkollisvero ei ole mikään tasavero vaan se määräytyy kuten kunnallisvero. Palkasta tehdään ensin samat vähennykset kuin kunnallisverosta, jonka jälkeen saadaan selville verotettava ansiotulo. Siitä sitten maksetaan omalle seurakunnalle kirkollisveroprosentin mukainen vero.
Kirkollisveron kytkeytyminen ansiotuloon selittää myös osaltaan verotuoton pysymisen vakaana.
– Ansiotulojen kasvu on käytännössä kompensoinut jäsenten määrän alenemisen. Lisäksi asiaa on viime vuosina auttanut palkkojen korotukset, Perander sanoo.
Kun kirkollisveron perustana oleva verotettava ansiotulo määräytyy samoin perustein kuin kunnallisverotuksessa, kytkeytyy tähän kirkon kannalta kuitenkin yksi lähivuosien sudenkuoppa. Hallituksen ja työmarkkinajärjestöjen sopimaan Kiky kilpailukykysopimukseen sisältyy merkittävä määrä veronkevennyksiä ja tulorakenteen muutoksia.
Kilpailukykysopimuksella korotettiin useita palkasta tehtäviä vähennyksiä, jolloin verotettava ansiotulo pienenee automaattisesti. Lisäksi palkansaajien työeläkemaksujen korotus lisäsi vähennettävää määrää ja lomarahojen leikkaus alensi palkkoja, joten ansioiden ja verotulojen määrä aleni myös tätä kautta.
– Kirkkohallituksessa laskettiin Kuntaliitosta saatujen lähtötietojen perusteella, että Kikyn yhteisvaikutus seurakuntatalouksille olisi noin 44 miljoonaa euroa, Perander sanoo.
Siis 44 miljoonan euron lovi verotuloihin lähivuosina pelkästään Kiky-paketista: Yli nelinkertaisesti verrattuna esimerkiksi seurakuntien vuosittaisiin kolehtituottoihin. Tai lähes saman verran, mitä kirkko käyttää kiinteistöjen korjausrakentamiseen vuosittain.
Joka viidennen seurakunnan talous vaikeuksissa
Kehitys on kirkossa johtamassa myös hyvin voimakkaaseen alueelliseen eriarvoistumiseen. Siihen ei suoraan vaikuta kirkosta eroaminen vaan ikärakenteen muutos eli paljon puhuttu huoltosuhde. Kun väki kasvukeskusten ulkopuolella vanhenee ja vähenee ja nuoret katoavat, katoavat loputkin verotulot. Menot sitä vastoin eivät katoa.
Pasi Peranderin tilastoista löytyy kahdeksan seurakuntaa, joissa vuosikate on kolmena peräkkäisenä vuonna ollut negatiivinen. Nämä seurakunnat ovat Isojoki, Kaskinen, Multia, Puumala, Utsjoki, Oripää, Siikainen ja Rääkkylä, joka tosin on vuoden alusta liittynyt Kiteeseen.
Mutta eivät ne ole ainoita kriisirajalla keikkuvia: eniten negatiivisia vuosikatteita ja tilikauden tappiollisia tuloksia on Kuopion ja Mikkelin hiippakuntien monissa pienissä seurakunnissa. Kaikkiaan joka viides seurakunta on talouden tunnusluvuilla mitattuna vaikeuksissa.
Paradoksaalista kirkon taloustilanteelle onkin se, että suurimmat ongelmat eivät suinkaan ole seurakunnissa, joissa kirkkoon kuuluminen on vähäisintä. Esimerkiksi Helsingin ja Espoon hiippakunnissa ei ole yhtään kriisiseurakuntaa. Tosin myös suurimmissa kaupunkiyhtymissä verotulojen kehitys on heikentynyt ja niissäkin on jouduttu sopeuttamaan menoja väheneviin verotuloihin.
Miten käy kirkon, kun sen vaikutuspiiristä katoavat kokonaiset ikäluokat?
Mutta ei tässä vielä kaikki. Kylmien talouslukujen takana on paljon syvempi ongelma, joka ravistelee kirkon koko identiteettiä ja tulevaisuutta. Eli miten käy kirkon, kun sen vaikutuspiiristä on katoamassa lähes kokonaan useampi ikäluokka, joilla ei ole minkäänlaista omakohtaista suhdetta kirkon toimintaan.
Kirkon tutkimuskeskuksen luvut paljastavat karun totuuden tulevasta kehityksestä: Helsingissä 31–34 -vuotiasta miehistä alle 40 prosenttia kuuluu kirkkoon, 31–36 -vuotiaista naisista kirkkoon kuuluu alle 50 prosenttia. Koko maan koko väestön 28–35 -vuotiasta kirkkoon kuuluu 60 prosenttia tai vähemmän.
Suurin huoli kirkossa on – tai siis ainakin pitäisi olla – mitä ja millä aikataululla vaikuttaa se, että kaikista alhaisin kirkkoon kuulumisprosentti on perheen perustamisiässä olevilla eli ikäluokassa 25–35 -vuotiaat.
Tähän voi ottaa taustaksi muutaman tilastoluvun vuodelta 2015. Avioliitoissa, joissa vähintään toinen puoliso oli kirkon jäsen, kirkollisten vihkimisten osuus oli 57,8 prosenttia, (11 585 avioliittoa). Kaikista solmituista avioliitoista (24 708, mukana siviiliavioliitot) kirkollisten vihkimisten osuus oli enää 46,9 prosenttia.
Kastettuja määrä syntyneistä oli koko maassa 69,8 prosenttia, kun se vielä 1995 oli 90 prosenttia. Trendi on ollut koko 2000-luvun laskeva. Hälyttävin tilanne on pääkaupunkiseudulla: Helsinki hiippakunnassa enää 47,9 prosenttia lapsista kastetaan ja Espoossakin vain 62,8 prosenttia, kun Oulun hiippakunnassa kastetaan edelleen 84,1 prosenttia lapsista.
Kirkon tutkimuskeskuksen vs. johtaja Kimmo Ketola sanookin, että suuria eropiikkejä huolestuttavampaa on jo pitkään jatkunut nuorten tasaisen virta kirkosta pois: lähes puolet kaikista kirkosta eronneista on alle 30-vuotiaita.
– Kirkossa on tapana kiipeillä seinille heti, kun jotain yllättävää tapahtuu. Hetken piikit ovat kuitenkin merkitykseltään vähäisempiä verrattuna siihen tasaiseen virtaan, joka lähtee kirkosta ilman suurempia kohuja, Ketola sanoo.
Kirkkoon ei kuuluta uskon vuoksi mutta siitä erotaan uskon puutteessa
Kirkon tutkimuskeskus on analysoinut laajasti kirkkoon kuulumisen ja kirkosta eroamisen syitä. Tuloksia löytyy niin kirkon nelivuotiskertomuksista kuin Gallup Ecclesiastica -kyselytutkimuksesta. Lisää aineistoa on laajasti Kirkon tulevaisuuskomitean tausta-analyyseissä.
Syiden tarkastelu paljastaa toisen kirkon paradoksin. Kirkkoon kuulutaan hyvin arkisista ja käytännöllisistä syistä: kyselytutkimusten mukaan tärkeintä on se, että kirkko auttaa vanhuksia ja vammaisia. Kirkkoon kuulumisen TOP5 ryhmään kuuluu myös se, että kirkko ylläpitää hautausmaita, kirkko järjestää lapsille ja nuorille toimintaa, tarjoaa mahdollisuuden saada kirkollinen hautaaminen ja pitää yllä kirkollisten juhlapyhien kristillistä perinnettä. Uskonnolliset syyt yleensä tai suhde Jumalaan erityisesti ovat kirkkoon kuulumisen perusteissa hännillä.
Kirkosta eroamisen syyt puolestaan peilaavat ihmisten omakohtaista suhtautumista uskontoon, tai itse asiassa suhteen puuttumista. Kolme tärkeintä kirkosta eroamisen syytä ilmaistaan kyselyissä näin: ”En ole uskonnollinen ihminen”, ”Kirkolla ei ole instituutiona minulle mitään merkitystä” ja ”En usko Jumalaan”.
Vasta näiden jälkeen nousevat syyksi haluttomuus maksaa kirkollisveroa, erimielisyys jostain kirkon kannanotosta tai kirkon kokeminen liian suvaitsemattomaksi tai suvaitsevaksi.
Tilannetta voi tulkita niin, että kirkkoon ei enää haluta kuulua vain tavan vuoksi. Kimmo Ketola sanookin, että kirkkoon kuulumattomuudessa näkyy oma suhde uskonnollisuuteen: mitä nuorempia kirkosta eroavat ovat, sitä enemmän korostuu kielteinen uskonnollinen identiteetti.
– Koetaan, että uskonnolla ei ole minulle mitään merkitystä. Kun omakohtainen hengellinen ulottuvuus puuttuu, uskontoa ja kirkkoa pidetään vain muiden juttuna. Se voi olla tärkeää joillekin, mutta ei minulle, Ketola kiteyttää.
Ja taas puhutaan paradoksista: kirkko tavoittaa rippikoulussa lähes koko ikäluokan, mutta heti sen jälkeen iskee kato. Ilmiö ei ole toki uusi, siitä on puhuttu paljon ja pitkään. Mutta nyt tuo rippikoulun jälkeinen kato alkaa todella realisoitua.
– Kyllä kirkon kannalta on huolestuttavaa, että suhde kirkkoon on näin vahvasti ikään sidottu kysymys, Ketola sanoo ja viittaa tutkimuskeskuksen monimuuttuja-analyysiin.
– Kun kontakti seurakuntaan katkeaa rippikoulun jälkeen, seuraava yhteys kirkkoon voi muodostua vasta kun mennään naimisiin ja syntyy lapsia. Mutta siihen menee 15 vuotta ja sinä aikana useimmilla seurakunnan läsnäolo on kadonnut kokonaan horisontista.
Mielikuva kirkosta syntyy mediasta
Kun henkilökohtainen yhteys kirkkoon katoaa, muodostuu erityisesti nuorten aikuisten mielikuva kirkosta aikaisempaa voimakkaammin median välityksellä.
Tämä on kirkon kannalta kahdestakin syystä erityisen haasteellista. Ensinnäkin media elää kärjistyksistä ja ääripäiden vastakkaisasettelusta. Siten on luonnollista, että kirkosta välittyy hyvinkin ristiriitainen, konservatiivi-liberaali akselin sävyttämä kuva.
Toisessa ääripäässä ovat sananmukaista Raamatun tulkintaa korostavat fundamentalistit, toisessa ääripäässä kaikki käy ja kaikkia rakastetaan -liberaalit. Syntyy kuva, että molemmat ääripäät vain kiivailevat oman totuutensa puolesta. Kirkollisessa jargonissa se kulkee nimellä moniäänisyys – mutta ei moniäänisyyden syvintä olemusta oikein kukaan ole osannut kirkossa selittää ja perustella, ainakaan mediassa.
Kirkon kannalta on toisaalta lohdullista, että eivät nämä ääripäiden kiistat kuitenkaan näy kovin vahvasti erotilastoissa. Itse asiassa kirkon suhtautuminen esimerkiksi homoihin tai pakolaisiin on kirkkoon kuulumisen kannalta marginaalista, vaikka ne ovatkin hallinneet kirkosta kertovia otsikoita ja somekeskusteluja.
Kysymys kuuluukin, miten kirkko pystyy välittämään mediassa toiminnastaan juuri sitä mielikuvaa vahvistavaa arkitodellisuutta, minkä takia kirkkoon väljästi kuuluva ja edelleen perusmyönteisten suuri enemmistö pysyy kirkossa.
Ketola kiteyttää sen näin: mitä enemmän tavallinen peruspappi ja kirkon perustoiminta näkyvät mediassa ja somessa, sitä tärkeämpää se on kirkosta muodostuvan mielikuvan kannalta. Kyllä se riittää useimmille seurakuntalaisille.
Kokonaan toinen asia tietysti on se, miten tämä jokapäiväisyys ylittää uutiskynnyksen. Ehkä juuri siinä onkin kirkon viestintästrategian suurin tulevaisuuden kysymys.
Kirkko ei elä numeroiden varassa
Julkisuuden merkityksestä kirkon mielikuvan muodostumisessa puhuu myös toiseksi suurimmasta jäsenkadosta kärsivän Espoon hiippakunnan piispa Tapio Luoma, joka oli jäsenenä mietintönsä syksyllä jättäneessä Kirkon tulevaisuuskomiteassa.
– Julkisuus on yhä tärkeämpi kirkon toimintaympäristö jo pelkästään sen takia, että huomattava osa ihmisistä muodostaa käsityksensä kirkosta sen perusteella, missä valossa kirkko on esillä julkisuudessa. Ilman muuta myös arvokeskustelussa kirkolla on jatkuvasti paljon annettavaa.
Toisaalta Luoma toppuuttelee hätäisimpiä: hän ei näe mediajulkisuutta ja kirkon perinteistä toimintaa toisiaan poissulkevina.
– Kyllä kokoavalla toiminnalla ja jumalanpalveluselämällä on myös jatkossa keskeinen roolinsa jo sillä perusteella, että kirkon olemukseen kuuluu koota ihmisiä yhteen.
Eikä Luoma olisi piispa, jos hän ei vetoaisi lukuja ja ihmistä suurempaan todellisuuteen, puhuisi hengellisyyden tarpeesta ja lainaisi Luterilaisen Maailmanliiton pääsihteeriä Martin Jungea:
– Kirkko, joka keskittyy numeroihin, menettää eniten.
Paljon tulee muuttumaan kymmenessä vuodessa
Luoma muistuttaa, että parhaillaan eletään kirkkoa suuremmassa ajattelutavan, tapojen ja asenteiden muutoksessa, jonka suunta ei ole kirkon päätettävissä.
– Hengelliset tarpeet eivät sinänsä ole mihinkään kadonneet. Sen sijaan on hämärtynyt paitsi kirkkoon kuulumisen merkitys myös sen edellytyksenä oleva hengellisen elämän yhteisöllinen ulottuvuus. Tämän trendin vaihtuminen toisenlaiseksi on ihmistä suuremmissa käsissä. Ei ole koskaan väärin rukoilla herätystä.
Kovin huolissaan Luoma ei osaa siksikään olla edes nuoremman ikäluokan virrasta kirkosta ulos, vaikka se tapahtuu pian myönteisenä koetun rippikoulun jälkeen.
– Tämä lähinnä osoittaa sen, että edes hyvin tehty kirkon työ ei takaa sitoutumista sen elämään. Tämä harmillinen seikka on tunnustettava, mutta samalla on torjuttava ajatus, että kirkolla ja sen työllä ei olisi merkitystä.
– Jäsenmäärältään nykyistä huomattavasti pienempikin kirkko pystyy toimimaan, vaikka toimintaedellytykset supistuvatkin. Jäsenmäärän laskun vaikutukset näkyvät viiveellä ja epäilemättä jo nykyisin havaittavat alueelliset erot korostuvat, mutta ajankohdista on mahdotonta sanoa mitään tarkkaa.
Sen verran Luoma kuitenkin uskaltaa tulevaisuutta arvioida, että paljon tulee muuttumaan kirkon toimintakulttuurin ja työntekijämäärän suhteen jo kymmenen vuoden aikana.
– Viime syksynä työnsä päättänyt kirkolliskokouksen tulevaisuuskomitea etsi vastauksia juuri tällaisiin kysymyksiin ja sen esittämiä ehdotuksia käsitellään parhaillaan, Luoma sanoo.
Nyt pitää pohtia sisällöntuottamista
Niin, mitä sanoo Kirkon tulevaisuuskomitean sihteeri, joka mietinnön tekstin kirjoittajana ja tausta-analyysien kokoajana varmaankin parhaiten tuntee tulevaisuuden kipukohdat. Dosentti, TT Juha Meriläinen ei tässä puhu niinkään komitean sihteerinä vaan enemmänkin pappina ja kirkkohistorioitsijana.
Puhutaan Tulevaisuuskomiteasta kuitenkin sen verran, että mietinnössään se hahmotti varsin laajasti erilaisia skenaarioita ja uhkakuvia kirkon tulevaisuuden toimintaympäristöstä. Sen päätelmät kuitenkin rajautuivat – komitean toimeksiannon mukaisesti – lähinnä koskemaan hallinnon ja talouden rakenteita.
Siksi onkin syytä kysyä, pitäisikö kirkolliskokouksen asettaa uusi komitea pohtimaan nimenomaan sitä, minkälainen voisi olla se kirkko, jolla olisi jotain uutta sisällöllistä annettavaa nyt kirkon jättäville nuoremmille someajan ikäluokille, siis ihan konkreettisesti sisällöntuottamisen tasolla.
– Kyllä, vastaa Juha Meriläinen epäröimättä. Ei nyt ehkä tarvita uutta komiteaa, mutta nyt olisi todella tämän pohdinnan paikka.
Nuorten joukkopaosta pitäisi kirkossa todella olla huolissaan, sillä sen seurauksena kirkon jäsenmäärä tulee laskemaan automaattisesti ihan ilman muita kirkosta eroamisia.
Mutta toisaalta: kirkkohistorioitsijana Meriläinen katsoo pidemmällä perspektiivillä. Ei Suomessa koskaan ole ollut tilannetta, että valtaosa kansasta olisi ollut erityisen aktiivisesti uskonnollisia. Ei ennen ollut välttämättä paremmin.
– Kyllä unilukkarit ovat aina saaneet kopautella kansaa hereille. Osa on ollut uskonnollisesti aktiiveja, mutta osa ei olisi kirkkoon edes kuulunut ilman sosiaalista pakkoa. Kansankirkko on ollut ihanne, mutta ei kirkko ole koskaan tavoittanut koko kansaa, Meriläinen muistuttaa.
Kirkko tarvitsee uskoa asiaansa ja positiivista näkyä
Kun sosiaalista painetta kirkkoon kuulumiselle ei enää ole, ratkaisevaa on mielikuva, joka kirkosta välittyy. Siinä on olennaista, onko mielikuva lamaantunut vai positiivinen.
Juha Meriläinen on tutkinut työssään kirkkojen tilannetta Itä-Afrikassa ja Englannissa ja sanoo, että sieltä olisi paljon opittavaa. Esimerkiksi Englannissa kasvavia seurakuntia yhdisti se, miten hyvin ne olivat pystyneet integroimaan maahanmuuttajia mukaan toimintaansa.
Afrikassa taas kirkoissa elää vahva usko ja toivo tulevaisuudesta. Valoisuus oli Meriläisen mukaan leimaa antavaa myös niissä maissa, joissa yhteiskunnalliset olosuhteet saattoivat olla äärimmäisen vaikeita.
– Ei pidä antaa vain numeroiden viedä, tarvitaan positiivista näkyä ja uskoa kirkosta. Kirkon täytyy uskoa omaan asiaansa. Ei positiivisuus heijastu ulospäin, jos annamme lamaantumisen voittaa.
Hyvä esimerkki suomalaisesta positiivisesta asenteesta voisi Meriläisen mielestä olla se, että vaikka kirkosta eroaminen lisääntyy, iloitaan siitä, että kirkkoon kuuluu vielä yli 70 prosenttia suomalaisista.
– Kirkko on pystynyt pitämään jäsenistään paljon paremmin kiinni kuin esimerkiksi poliittiset puolueet ja monet kansalaisjärjestöt.
Samoilla linjoilla on myös piispa Tapio Luoma, joka mielestä armoa korostavassa kirkossa ei ylipäätään pitäisi olla mitään pakkoa huolestumiseen.
– Itse olen huolissani oikeastaan lähinnä siitä, missä määrin huolestuneisuutemme ja taipumuksemme jälkiviisauteen nakertaa innostustamme, luovuuttamme ja luottamustamme kirkon tulevaisuuteen.
Nuoret kaipaavat turvallista ja avarakatseista seurakuntaa
Kirkossa – ihmisten yhteisössä – ei kuitenkaan pidä heittäytyä vain Herran haltuun. Jotain pitää tehdä itsekin.
Tulevaisuuskomitea kysyi tulevaisuuden tekijöiltä eli nuorilta itseltään, millainen olisi tulevaisuuden seurakunta. Vastaus oli yksiselitteinen: seurakunnan pitää olla turvallinen paikka. Ja avarakatseinen, niin että sinne voi tulla kuka tahansa iästä, taustasta, sukupuolesta, sukupuolisesta suuntautumisesta, ihonväristä ja syntyperästä riippumatta.
– Siitä on kovin kaukana nykyinen, ääripäitä ruokkiva kirkollinen keskustelu ja medianäkyvyys. Ei se vastaa nuorten toiveita kirkosta, Meriläinen sanoo.
Se millainen kuva kirkosta välittyy, on entistä enemmän myös viestinnän ongelma. Mutta ei myönteisillä perustoiminnoilla ylitetä uutiskynnystä, ei myöskään työntekijöiden somepostauksilla.
– Nuorten viesti oli se, että somessakin viestin tulee tulla nuorilta nuorille, ei työntekijöiltä alaspäin. Kyllä kirkon pitää kyetä integroimaan tavallisia seurakuntalaisia myös viestintään.
Nyt tarvitaan kykyä päätösten tekoon
Seurakuntalaisia tarvitaan kaikkeen muuhunkin toimintaan. Yksi Meriläisen tulevaisuuskomitealle tekemien selvitysten viesti oli, että kirkolla ei ole jatkossa mahdollista ylläpitää nykyistä henkilöstörakennetta, jossa kaikissa tehtävissä on palkatut korkeasti koulutetut työntekijät.
– Kansainvälisesti Suomen kirkon henkilöstörakenne on ainutlaatuinen. Vain muutamalla kirkolla maailmassa on varaa pitää palkkalistoillaan yhtä suurta työntekijöiden kirjoa, Meriläinen sanoo.
Tämän jutun voikin lopettaa Pasi Peranderin vastauksella kysymykseen, pitääkö kirkossa olla huolissaan. Sillä tätä joutuu kirkolliskokouskin miettimään, kun se seuraavaksi käsittelee tulevaisuuskomitean mietintöä:
– Huolissaan pitää olla päätöksentekokyvystä. Näyttää vääjäämättömältä, että jatkossa joudutaan luopumaan nykyisestä määrästä henkilöstöä ja kiinteistöjä. Ne eivät vähene ilman päätöksiä. Päätöksiä edeltää valmistelu, joka pitää tehdä sekä huolella että faktoihin perustuen. Tunteet pitää jättää sivummalle, Perander linjaa
Kuva: Gun Damén Kasteiden määrä on vähentynyt Suomen evankelis-luterilaisessa kirkossa rajusti viimeisen kymmenen vuoden aikana. Tiedot ovat peräisin Kirkon tiedotuskeskuksesta.
***
Seuraa Kotimaata Facebookissa ja Twitterissä.
Jos et ole vielä Kotimaan tilaaja, voit tilata digilehden ja printtilehden täältä.
***