Kysymyksiä on ollut kaksi. Tahdotteko pyhän kolmiyhteisen Jumalan nimessä hoitaa lehtorin virkaa Jumalan sanan ja kirkkomme järjestyksen mukaan? Tahdotteko myös kilvoitella niin, että elämänne on esikuvana seurakunnalle?
Tahdon, vastasivat naiset. Sitten heidät vihittiin lehtoreiksi – virkaan, joka on kansainvälisen kirkon piirissä ainutlaatuinen.
Teologian yliopistotutkinnon suorittaneiden naisten määrä alkoi kasvaa 1900-luvun puolivälissä. Heille ei kirkossa ollut koulutusta vastaavaa työtä, sillä kirkon teologit olivat poikkeuksetta pappismiehiä. Lehtorin virka perustettiin kirkolliskokouksessa vuonna 1963, kun ensimmäinen äänestys pappisviran avaamisesta naisille oli kaatunut määräenemmistön puutteeseen. Virkaa koskivat samat pätevyysvaatimukset kuin papinvirkaa. Sen lisäksi tulevalta lehtorilta vaadittiin yhtä erityisominaisuutta. Hänen tuli olla nainen.
Lehtorin tehtäväksi määriteltiin kristillisen kasvatus-, opetus- ja sielunhoitotyön hoitaminen seurakunnissa. Tehtävien tarkempi määrittely jäi usein seurakuntakohtaiseksi. Joissakin seurakunnissa naisten tehtäväksi tuli pyhäkouluista ja lapsityöstä vastaaminen, toisissa lehtorit keskittyivät sairaalasielunhoitoon. Lehtorit kiersivät hartauskierroksilla, järjestivät kinkereitä ja pitivät raamattutunteja. He vierailivat kodeissa ja suruperheissä, vanhainkodeissa ja alakouluissa.
Naisten pappeus kaatui uudestaan 1970-luvulla. Pian sen jälkeen lehtorinvirkaa laajennettiin. Lehtorille tuli oikeus avustaa ehtoollisella sekä jakaa ehtoollista sairaaloissa ja vanhainkodeissa, lupa konfirmoida rippikoululaisia ja oikeus saarnata jumalanpalveluksissa, jos kirkkoherra sen hyväksyi. Vastuu rippileireistä ja jumalanpalveluselämästä kasvoi entisestään. Kun pappispula iski, lehtorit hoitivat toimituskeskustelut ja pitivät kaste- tai muistopuheet miespappien hoitaessa toimitusten viralliset osuudet.
1980-luvulla, juuri ennen papinviran avaamista naisille, seurakuntia, hiippakuntia ja kirkon järjestöjä palveli satoja lehtoreita.
Nyt Suomen seurakunnissa lehtorina työskentelee viisi naista. Tammikuussa heitä on enää neljä.
Minulla on ollut laaja-alainen työsarka, en ole peukaloita pyöritellyt. Ihmisten tukeminen arjen keskellä on ollut minun kutsumukseni syvintä sisältöä.
Elsa Koivuranta on aloittanut inventaarion. Kuusamon seurakunnan pitkäaikainen lehtori jää eläkkeelle vuodenvaihteessa. On aika käydä läpi tavaroita ja pitkän uran varrelta tarttuneita kokemuksia. Piispa Olavi Rimpiläinen vihki Kuusamon ensimmäisen naisteologin virkaan loppiaisena vuonna 1982. Työ oli alkanut edellisenä syksynä.
– Alku oli aikamoista ahdistusta. Koska edeltäjää ei ollut, työnkuva luotiin tyhjän päälle, Koivuranta muistelee.
Työtehtävät muotoutuivat vähitellen, yksi kerrallaan. Koivuranta piti raamattupiiriä, toimi päiväkerho- ja perhetyön teologina ja piti rippikouluja. Hänen vastuulleen tuli myös sairaalasielunhoito, sururyhmät ja 1990-luvun alusta akuutti kriisityö. Kasvatuksen työalan esimiestehtäviä Koivuranta hoiti 1990-luvun puolivälistä aina vuoteen 2007. Työn ohessa Koivuranta kouluttautui työnohjaajaksi ja työyhteisön kehittäjäksi. Hän perehtyi myös ennaltaehkäisevään parisuhdetyöhön sekä veti eroryhmiä. 2000-luvulla työtä rytmittivät virkavapaat, jolloin Koivuranta työskenteli kaupungin palveluksessa koulukuraattorina ja perheneuvolassa.
Nyt eläkkeellelähtöä valmistellessaan ja tavaroitaan läpikäydessään Koivuranta kertoo törmänneensä vanhaan lehtorinviran johtosääntöön, johon hän työnsä alkuvaiheissa tukeutui. Sen mukaan lehtorin työtehtävään kuului kasvatustyön ja sielunhoidon lisäksi perehtyminen työikäisen väestön erityiskysymyksiin.
– Sitä olen todellakin tehnyt! Minulla on ollut laaja-alainen työsarka, en ole peukaloita pyöritellyt. Ihmisten tukeminen arjen keskellä on ollut minun kutsumukseni syvintä sisältöä.
Alku oli aikamoista ahdistusta. Koska edeltäjää ei ollut, työnkuva luotiin tyhjän päälle.
Vahva kutsumustietoisuus ja laaja työnkuva tarkoittivat sitä, että kun papinvirka avattiin naisille, Koivuranta ei edes harkinnut papinvihkimyksen hakemista. Hän korostaa, että valinta oli henkilökohtainen. Yhteistyö naispappien kanssa ei ole Koivurannalle koskaan ollut teologinen ongelma.
– Lehtorina voin tehdä työtä paljon lähempänä ihmistä kuin papit, joiden perustehtävä on hoitaa messuja ja toimituksia, Koivuranta toteaa.
Moni muu lehtori valitsi toisin. Kirkolliskokouksen virkapäätöksen jälkeen lehtorien ja lehtorinvirkojen määrä väheni nopeasti. Kun tilannetta kartoitettiin 1980-luvun puolivälissä, lehtorin virkoja oli kirkossa runsaat 250. Vuosi ensimmäisten naisten pappisvihkimysten jälkeen vuonna 1989 lehtoreita oli seurakunnissa töissä 105, vuonna 1995 48 ja vuonna 2000 enää 34.
Ennen virkaratkaisua tehdyssä kyselyssä lehtorit itse kuvailivat virkaa moninaisin ja usein kaikkea muuta kuin mairittelevin sanakääntein: ”Virkateologinen kummajainen”, ”Turha siksi, ettei siihen sisälly mitään erityistehtävää, joka olisi viralle ominaista”, ”torso”, ”ei voida perustella Raamatulla”, ”vajaa”. ”Korvikeviralle” ei nähty tulevaisuutta, jos naiset jonakin päivänä pääsisivät tekemään papintöitä.
Toisaalta osa lehtoreista myös arvosti omaperäistä virkaansa. Osalle kyse oli virkateologiasta: 1980-luvulla lehtoreista kahdeksan prosenttia vastusti pappisviran avaamista naisille. Virkakysymyksessä perinteistä kantaa edustavat naisteologit tukivat toisiaan ja järjestäytyivät 2000-luvulla Priscilla-yhdistykseksi. Sen varapuheenjohtaja Soili Haverinen kertoo kuulleensa, että papinviran avauduttua lehtoreita painostettiin ottamaan pappisvihkimys riippumatta näiden henkilökohtaisista näkemyksistä.
– Osa lehtoreista ajatteli, ettei haluaisi ottaa vihkimystä, mutta että on vähän pakko, jos aikoo saada leipää pöytäänsä. Kirkon suunnalta ei osoitettu suurta ymmärtämystä. Tuntuu, että tässä kiistassa uhrattiin ensimmäisenä nämä naiset, Haverinen toteaa.
Myös Elsa Koivuranta kertoo kohdanneensa painostusta vielä 2000-luvullakin. Paikal- lislehden mielipidepalstalla ihmeteltiin, miksei lehtorista tehdä pappia.
– Papinviran avauduttua naisille minulta kysyttiin, onko esteenä isäntä, piispa vai kirkkoherra. Vastasin, ettei kukaan heistä. Koin ne puheet loukkaavina. Olen kuitenkin sitkeä nainen ja minulla on niin vahva oma näky, etten ole antanut karavaania haukkuvien koirien pelästyttää.
Osa lehtoreista ajatteli, ettei haluaisi ottaa vihkimystä, mutta että on vähän pakko, jos aikoo saada leipää pöytäänsä. Kirkon suunnalta ei osoitettu suurta ymmärtämystä
Viime vuosina lehtoreita on vihitty vain muutama. Kun seurakuntien virat on lakkautettu, lehtorin työpaikka löytyy todennäköisemmin järjestökentältä. Kirkon kalenterin tietojen mukaan järjestöissä lehtoreita on töissä runsas tusina.
Kirkon tuorein lehtori on Suomen Raamattuopiston Säätiössä työskentelevä Tiina Karlsson. Hänet vihittiin lehtoriksi vuonna 2015. Vihkimys Espoon hiippakuntaan oli hänelle tapa päästä lähemmäksi kokonaiskirkkoa. Uransa kristillisessä järjestössä tehnyt nuorisotyönohjaaja huomasi yhteytensä kirkon virallisiin rakenteisiin olevan turhan ohut.
– En aiemmin ollut kovin kiinnostunut lehtorin virasta, mutta teologian opintojeni loppuvaiheessa aloin miettiä, voisiko se olla minun juttuni.
Itse opinnot olivat Karlssonille pitkään harrastus. Työn ohessa opiskeluun meni 16 vuotta. Opettajan pätevyyden hankkinut Karlsson empi ensin kirkollisiin töihin valmistavien opintojen suorittamista, papiksi kun hän ei aikonut.
– Papin virkaan pitää mielestäni olla selkeä kutsumus, ja minulla ei ole sitä kutsumusta. Ymmärrän myös hyvin ne perusteet, joiden mukaan monet kristilliset kirkot edelleen varaavat viran vain miehille. Mutta minulle syy lehtoriksi vihkimiseen ei ollut naisten pappeuden vastustaminen, vaan halu palvella kirkkoa. Nyt saan olla myös virallisesti kirkon palveluksessa.
Raamattuopistossa Karlssonin ajatukseen suhtauduttiin myönteisesti, ja myös Espoon hiippakunta näytti vihreää valoa. Syksyllä 2015 Karlsson osallistui hiippakunnan ordinaatiovalmennukseen yhdessä pappien ja diakonien kanssa.
– Olen ymmärtänyt, että hiippakuntien suhtautuminen lehtorien vihkimiseen vähän vaihtelee, mutta Espoon hiippakunnasta minulla ei ole muuta kuin positiivista sanottavaa. Sain olla samalla viivalla muiden kanssa. Tuntui, että siellä ajateltiin, että vaikka kyseessä on näin harvinainen juttu, niin tehdään se silti kunnolla.
Espoon tuomiokirkossa Karlsson asteli vihittäväksi yhdessä pappien kanssa. Kaava vihkimykseen etsittiin vanhasta kirkkokäsikirjasta. Yksi asia kuitenkin erotti muusta joukosta:
– Papeilla ja diakoneilla on stolat, minä olin pelkässä albassa. Lehtoreilla ei ole samanlaista viran tunnusta. Mutta uskontunnustuksen lausuin pappien kanssa.
Vahvistunut yhteys hiippakunnan rakenteisiin ilahduttaa Karlssonia. Hän tapaa edelleen ordinaatioryhmäänsä ja osallistui synodaalikokoukseen yhdessä Espoon hiippakunnan pappien kanssa.
– Ordinaatioryhmä on arvokas ikkuna siihen työhön, jota kirkossa tehdään. Ja harvoin sitä tulee puhutelluksi yksilönä kuten synodaalikokouksessa: hiippakunnan papit ja lehtori, Karlsson kertoo huvittuneena.
Työssään Karlsson johtaa Raamattuopiston nuorisotiimiä. Lehtorin virka antaa pelivaraa pienessä tiimissä. Karlsson voi vastata rippikoulusta, konfirmoida ja avustaa ehtoollisella ilman erikseen pyydettäviä lupia.
Monet Tiina Karlssonin opettamista nuorista ovat jo aikuisia. Yhdestä tuli pappi, jonka kanssa Karlsson on vetänyt rippikoulua. Se päättyi papin ja lehtorin yhdessä johtamaan juhlaan.
– Hän toimitti messun, ja minä messun konfirmaatio-osan.
Olen ymmärtänyt, että hiippakuntien suhtautuminen lehtorien vihkimiseen vähän vaihtelee, mutta Espoon hiippakunnasta minulla ei ole muuta kuin positiivista sanottavaa
Kun työssä olevat lehtorit ovat vähentyneet, pohdinta lehtorin viran tulevaisuudesta on kasvanut. Sitä on ehdotettu jopa kokonaan poistettavaksi kirkosta, mutta ehdotus kaatui kirkolliskokouksessa. Sen sijaan kirkkojärjestyksestä poistettiin maininnat lehtorin virasta naisteologien virkana. Nyt lehtorin oikeuksia voisi halutessaan hakea myös mies.
Lehtorin viran siirtyessä vuosi vuodelta syvemmälle marginaaliin viran kehittämistä ei ole enää suunniteltu. Karlssonin vihkimisen yhteydessä Espoon piispa Tapio Luoma kommentoi Kotimaalle, että lehtorin viran kehittämistä tärkeämpää olisi löytää ratkaisu kirkkoa vuosikymmeniä painaneeseen diakonaattikysymykseen. Erityisen viran perustamisen myötä kirkko voisi löytää uudelleen myös lehtoraatin.
Soili Haverisen mukaan Priscillakin pitää parempana lehtorin viran liittämistä diakonaattiin kuin sen kehittämistä yksittäisenä virkana.
– Tiettyä turhautumista viran näivettymiseen on ollut. Osittain tämä on myös sukupolvikysymys. Kun yhdistys perustettiin, työelämässä oli vielä paljon lehtoreita, joille kysymys oli akuutti. Heidän tilanteensa oli hankala, koska he olivat opiskelleet ja suunnitelleet elämänsä sen mukaan, että kirkossa on turvallinen työpaikka.
Nykyään Priscillan piirissä toimivien naisteologien tilanne on toinen.
– Nuoremmat ovat jo opiskelemaan lähtiessään tienneet, ettei ole helppo juttu löytää kutsumustaan vastaavaa työtä. He ovat pystyneet varautumaan ajoissa ja luomaan verkostoja, Haverinen kuvaa.
Koen olevani syvällinen teologi, dogmaatikko. Sillä on ollut iso merkitys, että minut on vihitty virkaani. En ole maallikko. Koen lehtorinvirassa olevani osa kirkon hengellistä virkaa.
Elsa Koivuranta uskoo, että jokin lehtorin virkaa muistuttava palveluvirka olisi kirkolle suuri mahdollisuus erityisesti seurakuntatasolla. Hän on pappimiehensä työtä seuratessaan huomannut, kuinka paljon pappien ajasta menee toimituksiin ja jumalanpalveluksiin. Myös diakoneilla on omat tehtävänsä. Kuka kohtaa ruuhkavuosiaan elävät perheet ja yksilöt heidän kipeissä kysymyksissään, Koivuranta pohtii.
– Työikäiset aikuiset tarvitsevat tavallisen ihmisen näköistä kirkkoa. En edes ihmettele, etteivät pienten lasten perheet jaksa lähteä sunnuntaiaamun jumalanpalveluksiin. Paikallisen seurakunnan tulisi tukea jäseniään eri tavoin heidän arjessaan. Kokoava toiminta ei yksin riitä.
Vaikka työtä riittäisi, eri asia on, palkkaavatko talousvaikeuksista kärsivät seurakunnat enää teologeja, jotka eivät ota pappisvihkimystä. Koivuranta arvelee, ettei hänen auki jäävää virkaansa tulla enää täyttämään.
– Koen olevani syvällinen teologi, dogmaatikko. Sillä on ollut iso merkitys, että minut on vihitty virkaani. En ole maallikko. Koen lehtorinvirassa olevani osa kirkon hengellistä virkaa, Koivuranta sanoo.
Jos lehtorin virka tunnetaan nykyään huonosti kirkossa, vielä huonommin se tunnetaan niiden parissa, joille kirkko on outo. Raamattuopiston Karlsson saa säännöllisesti selittää opiskelijoille ja rippikoululaisten vanhemmille, millainen teologi lehtori on ja millaisia asioita lehtori tekee. Ihmisten reaktiot ovat myönteisiä. Viran mukanaan kantama historiallinen painolasti kevenee.
– Ymmärrän, että viran vastustus nousee siitä historiallisesta tilanteesta, jossa naisteologeille sanottiin, että ottakaa tämä, kun ette muutakaan saa. Enää se ei ole yhdellekään naiselle uhka, että joku vihitään lehtoriksi. On rikkaus, että kirkossa on monenlaisia virkoja, Karlsson sanoo.
Hän itse tekee yhteistyötä myös naispuolisten pappien kanssa.
Outolintuna Karlsson ei itseään pidä. Kenties kirkon viimeiseksi lehtoriksi jäävä nainen on harvinaiseen virkaansa tyytyväinen.
– Lehtorin virka on opetuksen, kasvatuksen ja sielunhoidon virka. Voiko nuorisotiimin vetäjälle olla osuvampaa työnkuvaa?
Kirjallisuus: Helena Heikkinen & Leena Ravantti: Lehtori vai pappi? Suomen kirkon lehtorien asenteet pappisviran avaamiseen naiselle ja näkemykset lehtorin viran tulevaisuudesta vuonna 1986.
Kuva: Pasi Leino. Viime viikonloppua Tiina Karlsson vietti työtehtävissä Turussa Maata Näkyvissä -festareilla. Kuvassa vasemmalta Roope Keralainen, Krista Lahtinen, Tiina Karlsson, Maarit Juntti, Annika Olli sekä edessä Kaisa Kurkinen ja Juhana Korva.