Näin konservatiivisena asioita seuranneena voin kertoa, mitkä asiat nostavat pahennusta. Ne ovat vuoden 1992 Kirkkoraamattu ja sitten tuo meidän uusi virsikirja (1986), joista oikein haistaa tuon liberalistisen ja vesittyneen totuuden, joka on sitä ihmismielen mukaista sanomaa, jossa tuskin Jumalalla kaikkivaltiaana on mitään sanottavaa…
Näin alkaa Kotimaan toimitukseen pari viikkoa sitten tullut sähköposti. Se ei ole ainut laatuaan. Samansisältöisiä viestejä tulee säännöllisesti.
Näissä viesteissä konservatiiviksi itsensä asemoiva ihminen – usein vanha, mutta ei välttämättä aina – kokee ahdistusta siitä, että hänelle tutut asiat kirkossa muuttuvat. Muutokset ovat vastoin sitä, mitä hän on oppinut tai mikä on hänelle rakasta.
Maailma tuntuu hajoavan konservatiivin ympärillä.
***
Keiteleläinen maanviljelijä Jouko Kukkonen tunnistaa oitis jutun aloittaneen lainauksen sisältämän tunneviestin.
– Tunnen itsekin surua, tuskaa ja hätää. En niinkään omasta puolestani, vaan niiden puolesta, jotka haluaisivat saada kirkosta hengellistä ravintoa ja ruokaa. Ennen sitä oli tarjolla, mutta ei enää.
Kukkonen on puhunut tunnoistaan julkisuudessa muun muassa taannoisen ”körttikapinan” yhteydessä. Sen vuoksi hänelle tullaan kertomaan tunteista, joita kirkon liberaalius herättää. Moni pitää surun ja hädän itsellään eikä tuo sitä esiin.
Kukkonen kutsuu näitä ihmisiä tyynyyn itkijöiksi. Heitä on hänen kokemuksensa mukaan kirkossa paljon.
– Konservatiivisiksi leimatuille näkemyksille ei anneta tilaa, joten parempi pitää näkemykset omana tietonaan. Minut hätä ja tuska sen sijaan pakottavat toimimaan.
Kukkonen sanoo, ettei ole harkinnut eroavansa kirkosta tai omasta herätysliikkeestään, herännäisyydestä.
– Moni on kyllä lähtenyt kirkosta. En tuomitse heitä, mutta minun ratkaisuni se ei ole. Lähtö merkitsisi pettämistä. Minua johdattaa Paavalin sana: jokainen pysyköön edelleen siinä asemassa, jossa oli, kun Jumala hänet kutsui.
Kukkonen muistuttaa, että kirkossa on pintavirta, johon kuuluvat monet päivänkohtaiset aiheet ja mediakohut, kuten avioliittolaki seurauksineen.
– Pintavirta vie pois Jumalasta. Mutta sitten on toinen, vastakkaiseen suuntaan kulkeva syvä pohjavirta, jossa on kyse hengellisyydestä ja herätyksestä. Se vie Jumalaa kohti.
***
Espoolainen diplomi-insinööri, kirkolliskokousedustaja Heikki Sorvari sanoo myös tunnistavansa hyvin niiden ihmisten mielialan, joiden mielestä kirkko ja sen sanoma romahtavat ympärillä. Sorvari ei kuitenkaan pidä itseään epätoivoisena konservatiivina, vaikka kokee myös, että moni asia kirkossa on menossa pieleen.
– Esimerkiksi enää ei syntiä saa saarnata synniksi. Nyt pitää puhua vain armosta ja rakkaudesta. Moni ei myöskään uskalla puhua suoraan mitä ajattelee, sillä pelkää tulevansa leimatuksi.
– Minun käy jopa hieman sääliksi kirkon työntekijöitä, jotka joutuvat toimimaan ristiriitaisessa tilanteessa Raamatun mukaisen saarnan ja ihmisten toiveiden välillä.
Sorvari ei kavahda, jos häntä kutsutaan konservatiiviksi.
– Arvostan sitä, sillä silloin muutkin ovat huomanneet, että olen toiminut vakaumukseni mukaan.
Sorvari on ollut monissa kirkon korkeissa luottamustoimissa, mutta arvioi, että todella paljon seurakunnan toimintaan voi vaikuttaa alueneuvostossa ja seurakuntaneuvostossa paikallistasolla. Valtakunnan luottamushenkilötasolla Sorvarin erikoisosaamista ovat talousasiat.
Sorvari kuuluu itse vanhoillislestadiolaiseen liikkeeseen. Hänestä herätysliikkeet voivat tarjota kirkon jäsenille yhteisöjä, käytännössä kuin henkilöseurakuntia, joissa heidän hengelliset ja yhteisölliset tarpeensa tulevat huomioon otetuiksi eri tavoin kuin luterilaisissa paikallisseurakunnissa.
– Kuuntelin kirkolliskokouksessa kaikki puheet avioliittolaista, ja pakko sanoa, että välillä tuli aika epätoivoinen tunne. En ole varma, mitä tapahtuu, jos kirkko alkaa vihkiä samaa sukupuolta olevia pareja, jaksaako moni enää olla kirkon jäsen.
– Toisaalta pidän kansankirkkoa tärkeänä niin kauan kuin se on vähääkään kuosissa.
Sorvarin mielestä on myös selvää, että ajat muuttuvat ja kirkon tulee reagoida siihen ja ottaa käyttöön uusia menetelmiä. Mutta ydintään kirkko ei saa kadottaa.
***
Järvenpääläisessä rivitalossa Salme Kaikusalo avaa tietokoneen ja kirjoittaa kommentin keskusteluun, joka koskee eutanasiaa. ”Itse en voi kannattaa eutanasiaa, sillä sen käyttöönotto voi johtaa kriisitilanteissa arvaamattomiin seurauksiin. Olen myös vanhan ajan sairaanhoitaja, joka on lausunut lupauksen ylläpitää elämää, ei edesauttaa kuolemaa”.
Kaikusalo on eläkkeellä, ja hän työskennellyt paitsi sairaanhoitajana myös miehensä omistamassa kristillisessä kirjakaupassa.
Salme Kaikusalon tuntevat kaikki Kotimaa24:n blogeja ja uutisten kommentteja lukeneet. Kaikusalo on kirjoittanut aktiivisesti Kotimaa24:ssä koko sen olemassaolon ajan eli yli kuusi vuotta.
Kaikusaloa pidetään konservatiivina. Sen voi myös lukea monista hänen kommenteistaan. Jotkut pitävät Kaikusaloa jopa kristillisen konservatiivin arkkityyppinä. Se ei kuitenkaan pidä paikkansa.
– Tunnen Raamatun hyvin. Pitäydyn siihen. Mutta esimerkiksi naispappeus ei ole minulle mikään ongelma, eikä minulla ole mitään sitä vastaan, että yhteiskunta vihkii samaa sukupuolta olevat parit. Mutta kirkon ei tule tehdä niin.
Kaikusalo kertoo keskustelleensa tavallisten seurakuntalaisten kanssa, jotka sanovat, että jos kirkko alkaa vihkiä samaa sukupuolta olevia pareja, he eroavat kirkosta.
– En usko heidän toteuttavan uhkaustaan, mutta turhautuneita he ovat. Jotkut äärikonservatiivit voivat tässä tilanteessa olla myös vihaisia.
Kaikusalo sanoo olevansa yhteiskristillinen ja näkee luterilaisen kirkon ytimen kaikesta huolimatta terveenä. Hän itse erosi luterilaisesta kirkosta jo toistakymmentä vuotta sitten, mutta syyt eivät liittyneet kirkon liberaalisuuteen. Luterilainen kirkko on edelleen vahvasti hänen ”äitikirkkonsa”.
Julkisuudessa näkyvä voimakas jako kirkon liberaaleihin ja konservatiiveihin ei Kaikusalon mukaan ole kuitenkaan seurakuntien arkea.
– Ruohonjuuritasolla ei tähän vastakkainasetteluun törmää, mutta nettikeskusteluissa sitäkin enemmän.
Alussa siteerattu lukijapalaute päättyy seuraavasti:
”On pakko sanoa, että eniten minua vaivaa kristikansan luisuminen uudistusvirtausten mukana ja perässä. Olemme liian mukautuvaisia sille, mitä yleisesti meille syötetään jopa hengellisen nimellä kauniissa paketissa. Onko meillä lainkaan halua kieltäytyä niistä asioista, joita emme uskovaisina omassa elämässämme näe oikeaksi ja hengellistä elämäämme rakentavaksi. Mitä Jumala mahtaisi sanoa tästä kaikesta?”
Kuva: Olli Seppälä
Lue myös:
Analyysi: Pekka Simojoen tunteellinen puheenvuoro kiteytti kirkolliskokouksen aviokeskustelun