Painetaan päät yhteiseen rukoukseen. ”Kiitos Taivaallinen Isä, että…”, rukous alkaa yleisillä kiitoksilla ja toteamisilla. Ja sitten tapahtuu se, mitä hartiat jäykkinä tiedän odottaa. Päälleni vyöryy rukous, jossa käydään läpi pelastuksen perusteet, anotaan anteeksiantoa ja tehdään parannusta minun puolestani, parannusta jostain tilasta, jossa minun oletetaan olevan.
Minun kokemukseni on vanhoillisesta helluntailaisesta perinteestä. Sanon vanhoillisesta, koska haluan jättää tilaa sille, että nuoremmissa perheissä osataan jo paremmin. Silti aivan viime aikoihin asti olen todistanut tällaisia kohtaamattomuuden hetkiä juhlissa ja kylässä käydessä. Yleensä perheiden ja sukujen kesken sitä sattuu, kun paikalle on tullut vanhempien tai sisarusten mielestä uskosta etääntynyt sukulainen. Hänet halutaan rukouksen muotoon puetulla opetuksella saattaa taas oikeaan tilaan.
Kristillisen lehden toimittajanakin olen törmännyt tällaiseen ”korjaavaan rukoukseen” karismaattisuuteen kallistuneissa luterilaisissa herätysliikkeissä ja vapaissa suunnissa.
Nämä kokemukset tulivat mieleeni, kun luin maakuntalehti Kalevasta laajaa juttukokonaisuutta, jossa nostettiin jälleen esiin vanhoillislestadiolaiset hoitokokoukset. Ne eivät ole 70–80-luvuille jäänyt ilmiö, vaan niitä pidetään edelleen. Kalevan tekemissä haastatteluissa hoidettavaksi joutuneet olivat kertoneet tilanteen olleen heille vastentahtoinen, kielteinen ja epäoikeudenmukaiselta tuntunut kokemus, jossa heitä itseään ei kuultu. Aloitteen hoitamiseen oli yleensä tehnyt paikallisen rauhanyhdistyksen puheenjohtaja tai joku sen kokeneista puhujista.
Toki on niin, että Raamattu muutamassa kohdassa kehottaa nuhtelemaan väärin tekevää, ja jos ei kahden kesken usko, niin sitten useamman voimin. Epäilenpä, että Jeesuksen ja apostolien ajan keskustelukulttuurissa tällaisissa tilanteissa on huudettu molemmin puolin ja isoon ääneen. Meikäläisittäin on toisin.
***
En ole koskaan ollut vanhoillislestadiolaisessa hoitokokouksessa, mutta kuvausten perusteella tunnistan niistä saman ilmiön ja mekaniikan kuin omista kokemuksistani. Kyse on pohjimmiltaan rajattomuudesta ja vanhanaikaisesta autoritaarisesta kasvatuksesta, jostain sellaisesta, josta hyvin tiukka uskonnollinen kulttuuri tai hurmoksellinen karismaattisuus ei auta kasvamaan aikuisuuteen ja vahvoihin rajoihin: Ei sitä lapsen syitä kuunneltu, kun vitsaa ennen vanhaan annettiin. Kyllä aikuinen tiesi.
Miksi siis kuunnella minun mielestäni hairahtuneen uskovan näkemystä, kyllä minä tiedän mitä väärää hän tekee ja miten väärin ajattelee! Sitä paitsi väärin ajattelu voi tunkeutua minun rajojeni yli ja olemassaoloni joutuu kriisiin tai tuon toisen sielu vaaditaan minun kädestäni ja joudun helvettiin! Ja näin on lupa ylittää toisen ihmisen fyysisen tai henkisen koskemattomuuden raja.
Se, jonka rajaa loukataan, onkin sitten vaikeassa asemassa. Ei ole helppoa koota itseään ja panna vastaan, jos on rajattoman uskonnollisen kulttuurin sisällä kasvanut. Hengelliseen väkivaltaan alistuu kuin itsestään – tottumuksesta, turtuneesta kaipuusta olla hyväksytty tai ihan vaan, koska hyvä käytös tuntuu vaativan tilanteen sietämistä. Lopputuloksena on hyvin paha olo.
***
Mitä tähän nyt sitten ohjeeksi sanoisi? Ei pidä olettaa toisen sisäisestä maailmasta ja uskosta mitään, ellei ole ensin kysynyt. Jos on rukoiltava toisen parannuksenteon puolesta, sen voi tehdä hiljaa kammiossaan kenenkään näkemättä. Jumalaankin voi luottaa näissä asioissa.
Omia rajojaan kannattaa pohtia, tunnustella ja ryhtyä vahvistamaan niitä. Eräänä päivänä voi vielä oppia sanomaan rajojen tallojille: EI.
Lue myös:
***
Seuraa Kotimaata
Facebookissa ja Twitterissä.
Jos et ole vielä Kotimaan tilaaja, voit tilata lehden tai näköislehden täältä.