Sisällissodan satavuotismuisto on tuottanut kirjoja, näytelmiä, seminaareja, analyyseja ja kolumneja. Kansakunta käy läpi traumaansa. Se on tarpeellista ja helpottavaa. Mutta aiempiin muisteluihin verrattuna jotain on muuttumassa.
Omakohtaisia kokijoita ei ole enää kertomassa, ja suvuissa säilytetyt muistot asettuvat uuteen valoon. Sadan vuoden etäisyys ja koettu kehitys antavat parempia mahdollisuuksia luottamuksen ja tulevaisuuden rakentamiseen. Uusi kansainvälinen ja kotimainen poliittinen ilmapiiri auttaa katsomaan tapahtumia pikemminkin yhteisen historian kuin välienselvittelyn ja katkeruuden näkökulmasta.
Muutoksen huomaa siitä, että parikymmentä vuotta sitten moni piispa kävi pyynnöstä eri puolilla toimittamassa punaisten vainajien hautojen siunaamisia. Nyt en ole sellaisia pyyntöjä kuullut, sen sijaan yhden muistomerkin paljastukseen olen osallistunut.
Aiemmin olin huolissani, että siunaamispyynnöt toistuvat, kun sukupolvet vaihtuvat eikä toimituksista jää kaikkien mieleen elävää muistoa. Pyynnöt kertoisivat edelleen avoimista haavoista.
***
Turusta muuttanut tuttavani ihmetteli, miksi Tampereella aina vain muistellaan sotaa. Myönnetään, tässä kaupungissa on luodinreikiä niin tehtaitten, koulujen kuin kirkkojen seinissä. Niitä on myös ihmisten sielussa, vaikkei olisi itse osumaa saanutkaan. Se vain on lähtemätön osa kaupungin ja sen asukkaitten historiaa.
Sodan 90-vuotismuiston aikoihin vierailin parilla suurella Yhdysvaltain sisällissodan taistelupaikalla. Siitä sodasta oli tuolloin 150 vuotta, ja taistelupaikoille tehtiin bussiretkiä hyvin varusteltuihin opastuskeskuksiin. Turistit tutkivat muistomerkkejä, karttoja ja eri yksiköitten operaatioitten kuvauksia.
Silloin ymmärsin, ettei sisällissodan muistelu lakkaa Suomessakaan. Mutta se voi muuttaa muotoaan. Vuodesta 1918 tulee Suomen historian, sotahistorian ja paikallishistorian ainesta. Toki se säilyy osana poliittista historiaa ja sukuhistoriaa, mutta henkilökohtainen paatos heikkenee.
Nykypäivän koululaiset ovat tästä jo ennakkona, useimmilla ei ole tietoa esivanhempiensa sijoittumisesta tapahtumiin, eikä sillä edes olisi luokittelevaa merkitystä. Sukua on jo molemmilta puolin.
Tampereella on toteutettu useita kävelyretkiä Pohjoismaiden suurimman kaupunkitaistelun ratkaisupaikoille. Samoin kuin hautausmaakävelyt, ne auttavat kysymään, keitä me elävät olemme ja mihin meidän pitäisi yhdessä pyrkiä.
Kirjoittaja on Tampereen piispa.
Kuva: Jukka Granström
Lue myös:
Kolumni: Lähetystyön iskulauseet ovat muuttuneet ajan haasteiden mukaan – nyt on puhe muutoksesta
Kolumni: Kirkolliset vaalit eivät ole vain hallintoa, vaan osa kirkon lähetystehtävää
Kolumni: Lutherin teesien merkkivuosi meni – pysähtyikö puhdistus?
***
Seuraa Kotimaata Facebookissa ja Twitterissä.
Jos et ole vielä Kotimaan tilaaja, voit tilata lehden täältä.