Kolumni: Ole uskon puolustaja

Kun muslimi kieltää Kristuksen todistelemalla sinulle, että Vapahtajamme ei ollut Jumalan poika, vaan vain profeetta ja vieläpä muslimi, mitä hänelle sanot?

Entä kun arvorelativismin kyllästämä agnostikko hymähtää, että kristittyjen totuus on vain yksi monista – eikä sen kummempi? Menetkö neuvottomaksi, jos ateisti lohkaisee, että Jeesuksen sanomiset evankeliumeissa ovat vain hänen seuraajiensa sepitelmiä? Harmittaako, kun sanomalehden toimittaja kirjoittaa kristinuskosta tietämätöntä hölynpölyä?

Yhtenäiskulttuurin murennuttua ja yhteiskunnan muututtua kristinuskon sisällön tai yhtä lailla luterilaisen kirkollisen elämän tuntemus on Suomessa entistä heikompaa.

Lisäksi luterilaisuus on saanut seurakseen myös muita maailmanselityksiä: välinpitämättömyyden lisäksi ateismia, muita kristinuskon tulkintoja sekä muita uskontoja.

Tässä arvojen kakofoniassa on entistä vaikeampaa perustella rauhallisesti sitä, miksi luterilaisuus – tai ylipäätään kristinusko – olisi kysyvälle relevantti vastaus.

Jokaisen kristityn ei voi olettaa kykenevän olemaan raskaan, tai edes minkään sarjan apologeetti, uskon puolustaja. Ei kaikista teologeista ja papeistakaan ole siihen – eikä onneksi tarvitsekaan olla. Sellainen vaatimus olisi vain kristittyjen riman kohottamista ja hieman armotonta, uutta kelvollisuuden vaatimista.

Mutta jonkinlaista apologeettistakin heräämistä kirkko kaipaisi. Sellaisille taidoille voi olla pian paljonkin käyttöä. Maailma muuttuu nopeasti.

2000-luvun apologetiikassa on kuitenkin lohdullista, että myös kristinuskoon suunnattu kritiikki kärsii aikamme yleisistä ongelmista: pinnallistumisesta, epäasiallisuudesta ja tietämättömyydestä. Kömpelön kritiikin kumoamiseksi ei tarvitse olla teologinen Einstein.

Luterilaisen kristityn aseet hänen uskonsa puolustamiseksi ovat Katekismukset, tarvittaessa muutama muu tunnustuskirja ja ylipäätään Raamatun todistus siitä, että meillä olisi tässä tällainen Jeesus. Tämän matkanjohtajan seuraan voi aina liittyä, myös kaiken pilkan, harharetkien ja kieltämisien jälkeen.

Niin on ennenkin käynyt.

Kuva: Olli Seppälä

Lue myös:

Kolumni: Piispuuden vai pappeuden kriisi?

Kolumni: Orjuudesta on tullut digitaalista

Kolumni: En minä elä, vaan kuolen

Kolumni: Oppi vai palvelu?

Edellinen artikkeli”Toivon Satakunnan seurakuntiin ympärivuorokautista nettipäivystystä”
Seuraava artikkeliKirkonkellari etsii uutta alkua

Ei näytettäviä viestejä