Kolumni: Oppi vai palvelu?

Vierailin toissa viikolla Kuopion Aholansaaressa, jossa vietettiin perinteistä teologikokousta. Minua oli pyydetty siellä alustamaan ja aiheekseni olin valinnut Kansankirkon hautajaiset sekä aikamme kielletyt puheenaiheet.

Tekstiä tehdessäni huomasin puuttuvani aiheeseen, joka on jo kauan ollut aika keskeinen jakava tekijä länsimaisten kirkkojen, ehkä varsinkin eurooppalaisten kansankirkkojen itseymmärryksessä. Jos ylipitkää tekstiäni yrittäisi tiivistää, käsittelin siinä paitsi kirkon tulevaisuutta myös kirkon opin ja sen palvelun suhdetta.

Vuosien mittaan toimittajana ja pappina kertyneen kokemukseni perusteella väitin, että Suomen luterilaisella kirkolla on ongelma: sen julkisuuskuvassa korostuvat yksipuolisesti puhe ihmisoikeuksista, oikeudenmukaisuudesta, palvelemisesta, luonnonsuojelusta, politiikasta (toki aivan tiettyyn sävyyn) ja ylipäätään yhteiskunnallisista kysymyksistä. Tässä kirkkomme on ollut Ruotsin kirkon uskollinen oppilas.

On huomattava, että todellisen kirkon on toki puhuttava oikeudenmukaisuudesta, palvelemisesta ja sen sellaisesta. Ellei se niin tee, jotakin on pahasti vialla.

Varsinainen ongelma onkin se – ja tätä yritin Aholansaaressakin sanoa – että Suomen kirkon julkisuuskuvassa ja usein sen oppineiden edustajien retoriikassa oikeudenmukaisuus- ja ihmisoikeuspuhe tuntuu peittävän alleen kristinuskon todellisen ytimen: sanoman siitä, että uskomalla Ristin Miehen päälle saadaan synnit anteeksi ja iankaikkinen elämä.

Toisin sanoen, kirkollamme tai ainakin monilla sen edustajilla on opillinen kriisi. Kirkko ei enää puhu entiseen tapaan julkisuudessa kristinuskon pääasioista: synnistä, parannuksesta, lunastuksesta, kuolemasta ja ylösnousemuksesta. Jeesuksen radikaali tämän maailman valtojen kukistaminen ja syntisen ihmisen pelastaminen ei silloin saa sille kuuluvaa tilaa. Julistuksessa tämän tilan vievät yhä enemmän nyt toiset, sittenkin vasta pääasioiden jälkeen ja niiden seurauksena tulevat asiat.

Kirkko tarvitsee sekä opin että palvelun. Toisen puuttuessa toinenkaan ei ole uskottavaa.

Kuva: Noora Wikman-Haavisto

Edellinen artikkeliVapaaehtoistyö Kroatiassa avasi silmiä: ”Pieni seurakunta oli kuin perhe”
Seuraava artikkeliParasta tiekirkossa -kilpailun kuvasatoa

Ei näytettäviä viestejä