Jokaisella lapsella, ikään katsomatta, on oikeus saada vanhemmiltaan hyväksyviä katseita ja halauksia.
Tulevana lauantaina välittävän vanhemman katseita ja halauksia on tarjolla Helsinki Priden puistojuhlassa. Ne on tarkoitettu niille lapsille, jotka omat vanhemmat ovat torjuneet sen jälkeen, kun ovat kuulleet lapsensa kuuluvan seksuaali- ja sukupuolivähemmistöön. Lapsen ikää, sukupuolta tai seksuaalista suuntautumista ei kysellä. Kenellekään halausta ei myöskään tuputeta. Jollain hylkäämisen haava voi olla niin syvä, että vie oman aikansa, ennen kuin uskaltaa luottaa ja päästää toisen ihmisen lähelle.
Ajattelin mennä halaamaan. Ymmärrän hyvin, että vanhemmalle voi olla hämmentävää ja pelottavaakin kuulla, että oma lapsi kuuluu seksuaali- ja sukupuolivähemmistöön. Sitä hämmennystä ei kuitenkaan pidä ryhtyä käsittelemään niin että hylkää ja torjuu oman lapsensa. Halaamalla en esitä olevani mitenkään erityisen hyvä ihminen. Vaikka miten yrittää olla hyvä vanhempi, väistämättä me joitain säröjä lapsiimme teemme. Tietoisesti niitä säröjä ei kuitenkaan pidä aiheuttaa.
***
Moni lapsi kelpaa vanhemmalleen tai isovanhemmalleen niin kauan, kun on heidän toiveidensa ja ajatustensa mukainen. Yhdessä hetkessä lapsi, jota on katsottu rakastaen ja halattu hellästi, muuttuu iljettäväksi, omituiseksi, ei-toivotuksi. Mikä saa vanhemman sanomaan ”et ole enää tervetullut kotiin, et ole enää minun lapseni”? Miten sukupuoli tai seksuaalinen suuntautuminen voi olla syy hylätä oma lapsi? Miten kukaan voi sanoa, että Jumalankin edessä olet nyt iljettävä irstailija eivätkä taivaanportit sinulle aukea.
Jos on vaikea ymmärtää vanhemman tietoista hylkäämistä, vielä vaikeampi minun on ymmärtää sitä, että isovanhempi kieltää lapsenlapsensa kuultuaan tämän olevan homoseksuaali. Yhtäkkiä lastenlasten lukumäärä vähenee yhdellä. Käsittämätöntä ja surullista.
Olen paljon miettinyt Jeesuksen sanoja ”Ei kai kukaan teistä anna pojalleen kiveä, kun hän pyytää leipää”. Kun lapsi pyytää hyväksyntää, kun hän kaipaa oikeutta olla se, mikä on, voiko vanhempi silloin tarjota hänelle torjuntaa, inhoa ja hylkäämistä?
***
Voisiko vanhemman suhde seksuaali- ja sukupuolivähemmistöihin kuuluvaan lapseensa olla sellainen, että vanhempi unohtaa olevansa ”sellaisen lapsen” vanhempi. Että kun jossain puhutaan vähemmistöihin kuuluvien vanhemmista, se vanhempi vasta seuraavana päivänä tajuaa kuuluvansa siihen joukkoon. Kas kun lapsi on hänelle lapsi. Ei ”sellainen”, ei ”niitä”, ei mitenkään sen kummempi kuin kukaan muukaan tämän vanhemman lapsista.
Kirjoittaja on mummu ja pappi.
Kuva: Jukka Granström
Lue myös Aija Pöyrin muut kolumnit:
Kolumni: Kannustan nuorempia pappisnaisia etenemään urallaan, sillä muutos ei tapahdu vahingossa
Kolumni: Sängyn petaaminen on minulle rukousta, minuutin meditaatio
Kolumni: Isoäitinä minulla on paikka oudosti keskellä kaikkea ja silti hyvällä tavalla sivussa
***
Seuraa Kotimaata Facebookissa ja Twitterissä.
Jos et ole vielä Kotimaan tilaaja, voit tilata lehden täältä.