Aloitin ”oikeassa” työelämässä varsin myöhään, 38-vuotiaana. Siihen mennessä olin ollut kirjoilla yliopistossa 19 vuotta. Opiskeluni eivät aina edistyneet tehokkaasti, mutta vuosien aikana syntyi neljä nahkakantista gradua eli lapseni, joita hoidin kotona. Siinä tilanteessa työnsaanti jännitti: ikää 38 vuotta eikä työkokemusta kuin satunnaisista sijaisuuksista.
Asiat järjestyivät lopulta varsin sujuvasti ja vauhdikkaasti. Sain pappisvihkimyksen, ja ensimmäinen työpaikkani oli puolen vuoden pesti vs. kirkkoherrana. Jännitys työnsaannista vaihtuikin vastavalmistuneelle varsin poikkeukselliseen tehtävään. Seurakunta vahvasti toivoi juuri minua, mutta ymmärrettävästi kapitulissa vähän yskittiin.
Luotin itseeni ja osaamiseeni, ja perustelin taitojani toteamalla muun muassa sillä, että ”mitä ei neljän lapsen kanssa ole hiekkalaatikon reunalla johtamisesta oppinut, sitä ei tarvitse osatakaan”. Tässä oli vähän uhoakin, mutta ennen kaikkea suuri vimma sanoa, etteivät kotona lasten kanssa vietetyt vuodet ole negatiivisia työssä osaamisen kannalta.
***
Esimiestehtäviä tuli tuon ensimmäisen jälkeen muutama muukin, ja huomasin viihtyväni niissä. Jonkin aikaa rakensin tietoisesti esimiesuraa. Sitten tuli tilanne, jossa halusin hetken hengähtää. Jälkeenpäin ajatellen olisi pitänyt hengähtää nopeammin ja palata taas takaisin urapolulle, josta olin innostunut. Mutta nyt hengähdys kesti liian pitkään, ja työurani suunta muuttui.
Kukaan ei tietenkään tiedä, miten asiat olisivat menneet, jos tauko olisi jäänyt lyhyeksi. Työurastani tuli toisenlainen kuin olin alun perin suunnitellut. Tämä kokemus on muuttanut ajatteluani ja toimintaani parin viime vuoden aikana.
***
Nykyisin rohkaisen nuorempia naiskollegoita etenemään urallaan. Kysyn heidän toiveitaan ja suunnitelmiaan, ja vastauksen saatuani tuupin pohtimaan, miten tavoitteita olisi mahdollista saavuttaa. Rohkaisen heitä etsimään oman mentorin. Rohkaisen olemaan aktiivinen. Mielestäni ei ole mitään syytä peitellä haluaan kehittyä ja edetä. Jostain syystä naisen aktiivisuus usein nähdään negatiivisempana kuin miehen. Edelleen.
Miksi kannustan naisia? Eivätkö naiset ja miehet ole urakehityksessä tasa-arvoisia ja samalla viivalla? Eivät ole. Tarinat epätasa-arvosta eivät mahtuisi yhteen eivätkä kahteen kolumniin. Muutos ei tapahdu vahingossa eikä sattumalta. Se tapahtuu, kun sitä aktiivisesti tehdään.
Kirjoittaja on mummu ja pappi.
Kuva: Jukka Granström
Lue myös Aija Pöyrin muut kolumnit:
Kolumni: Sängyn petaaminen on minulle rukousta, minuutin meditaatio
Kolumni: Isoäitinä minulla on paikka oudosti keskellä kaikkea ja silti hyvällä tavalla sivussa
***
Seuraa Kotimaata Facebookissa ja Twitterissä.
Jos et ole vielä Kotimaan tilaaja, voit tilata lehden täältä.