Köyhyydessä pahinta on ollut se, etten ole voinut antaa lapselleni sellaista elämää kuin olisin halunnut, sanoo Minna Rautio (Yle 11.10.2020). Hän on antanut julkisuudessa rohkeasti kasvot lapsiperheköyhyydelle.
Raution tilanteen takana olevat syyt toistuvat usein köyhyystutkimuksissa: sairastuminen, työkyvyttömyys, ero ja velkakierre. ”En hakenut apua, sillä häpesin. Sen vuoksi luisua syvään päähän kesti pari vuotta”, kiteyttää Minna Rautio omat tuntemuksensa.
Samasta asiasta puhuu Itä-Helsingissä asuva Maarit-Elisa Virmajoki-Salmijärvi (Yle 18.8.2019). Hän on kahden teini-ikäisen lapsen yksinhuoltaja ja tietää, mitä pienituloisen perheen arki on. ”Päiväni alkaa sillä, että jonotan leipäjonossa. Ilman sitä emme pärjäisi taloudellisesti. Sieltä saamme tarvittavat elintarvikkeet. Leipäjono on myös yhteisöni ja siellä tapaa uusia ihmisiä”, sanoo Virmajoki-Salminen.
On arvokasta, että nämä kaksi rohkeaa naista puhuvat köyhyydestä omakohtaisesti. Se murtaa köyhyyden ympärillä olevaa vaikenemisen ja häpeän tunteiden kehää.
Kyse ei ole vähäisestä asiasta. Vuoden 2017 tilastojen mukaan Suomessa noin 150 000 alle 18-vuotiasta, eli 14 prosenttia kaikista alaikäisitä lapsista, elää pienituloisissa perheissä. Vaikka tämä köyhyys ei ole köyhimpien maailman maiden tapaan absoluuttista köyhyyttä, se on kuitenkin todellista vähävaraisuutta.
***
Molempien tässä kolumnissa lainattujen kokemusasiantuntijoiden puheissa tulevat esille diakoniatyö tai leipäjonot. Paitsi että monelle diakonian apu on ratkaisevaa arjessa selviämisen kannalta, monelle ihmiselle diakonia on myös tärkeä syy kuulua kirkkoon. Älköön tätä unohdettako, kun nyt monella taholla mietitään, mitä kirkon strategian uusi iskulause ”Ovet auki” käytännössä oikein merkitsee.
Tulevana joulunakaan kaikkien pöydässä ei ole parasta joulupateeta täyteläisen punaviinin kera tai jääkellarinlohta konjakkisinapilla. Eikä jokaisessa kodissa todellakaan availla papereista joulun trendikkäitä lahjoja, kuten kallis hajuvesi tai samppanjalasit ja viininjäähdytin. Monelle joulu rakentuu joulukeräysten kautta tai leipäjonosta saaduista yksinkertaisista joulun tarpeista.
Seurakuntien ja järjestöjen joulukeräykset eivät tietenkään ratkaise rakenteellista lapsiperheköyhyyttä. Siihen tarvitaan yhteiskunnan toimia ja meitä veronmaksajia. Silti tuskin kenelläkään meistä on syytä kulkea ohi Pelastusarmeijan keräyspadan antamatta sinne mitään tai olla lahjoittamatta omastamme joulukeräyksiin.
Jukka Keskitalo
Kirjoittaja on Oulun hiippakunnan piispa. Kolumni on julkaistu 4.12.2020 ilmestyneessä Kotimaa-lehdessä.
Lue Jukka Keskitalon muita kolumneja:
Kolumni: Visioita ja missioita on mietitty kirkossa menneilläkin vuosisadoilla
Kolumni: Korona on aiheuttanut hätähuudon tuntureilta
Kolumni: Voisiko joku kirjoittaa pari rukousta yrittäjien puolesta?
Kolumni: Pandemiassa esiin kuoriutui kirkko, joka on uskollinen, osaava ja rosoinen
Kolumni: Kuka saa ja mitä? – Kirkon sisäinen tasausjärjestelmä tulee ottaa luupin alle
Kolumni: Antaisitko rahasi suurseurakunnalle vai yhteisölle, jossa käyt messussa tai kerhossa?
***
Seuraa Kotimaata Facebookissa ja Twitterissä.
Jos et ole vielä Kotimaan tilaaja, voit tilata lehden tai näköislehden täältä.