Tiedäthän sellaiset tv-keskustelut, joissa studioon on tuotu kahdella eri tavalla ajattelevia ja sitten ”keskustellaan”. Siis puhutaan keskustelukumppanin päälle, jankataan tai jopa huudetaan, mutta ei varsinaisesti kuunnella.
Juuri tämänkaltaisiin keskusteluihin toimittaja ja kirkolliskokousedustaja Johanna Korhonen kyllästyi. Hänen mielestään yhteiskunnallisesta keskustelusta on viime vuosina tullut epäkeskustelua, jonka tavoitteena on oman näkemyksen huutaminen.
– Studioihin järjestetään kukkotappeluita. Sitten, kun osallistujat ovat huutaneet aikansa, tilanne päättyy siihen, että ohjelma-aika on ohi. Mikä järki tämmöisessä on?
Korhosen mielestä erityisesti talouspolitiikasta, maahanmuutosta ja seksuaali- ja sukupuolivähemmistöistä keskusteleminen on alkanut vaikuttaa mahdottomalta.
Mikä niitä riivaa? Korhonen kysyy juuri julkaistussa kirjassaan (Kirjapaja 2016). Tai oikeastaan: mikä meitä riivaa?
***
Oulusta lähtöisin oleva Johanna Korhonen on kolmilapsisen perheen esikoinen. Kirsti-äiti oli maantiedon ja biologian opettaja, ja Pentti-isä johti yliopiston tietohallintoa. Kotona yhteiskunnallisista kysymyksistä keskusteltiin, mutta kukkotappeluita ei järjestetty.
– Meillä sai aina olla kaikenlaista mieltä, eikä tarvinnut olla samaa mieltä kuin muut perheenjäsenet.
Kotiin tilattiin paljon lehtiä, mikä saattoi olla merkityksellistä myös ammatinvalinnan kannalta. Ylioppilaaksi kirjoitettuaan Korhonen pääsi ensin Tampereen yliopistoon lukemaan tiedotusoppia ja sitten Helsingin Sanomien toimittajakouluun. Sittemmin hän on työskennellyt muun muassa Journalistin päätoimittajana, toimittanut niin televisio- kuin radio-ohjelmiakin ja kirjoittanut kolumneja lukuisiin eri lehtiin.
Toiselta ammatiltaan Johanna Korhonen on kirkkolaulaja. Hän on opiskellut myös klassista laulua Oulun konservatoriossa.
Kirkkolaulun pariin hänet ajoi esiintymisjännitys. Hän kertoo myös inhoavansa klassisen musiikin maailmaa, jossa toinen toistaan parempia muusikkoja kilpailutetaan toisiaan vastaan beetasalpaajien voimalla.
1990-luvun taitteessa Korhonen löysi keskiaikaisen latinalaisen kirkkolaulun, jossa keskeistä ei ole esiintyminen saati kilpailu.
– Vaikka tilaisuuden nimi olisi konsertti, siinä ollaan yhdessä niiden ihmisten kanssa. Rukouslaulu ei ole luonteeltaan esiintymistä vaan rukousta, hiljentymistä ja meditaatiota. Ihmiset osallistuvat ja jakavat saman rukouksen äänettömyydelläänkin.
Rukouslaulun kautta Korhonen löysi myös Siionin virret, kun hän tapasi sattumalta Samuli Korkalaisen, jota Korhonen kuvailee käveleväksi Siionin virret -kirjaksi. Pian Korhosen ja Hilkka-Liisa Vuoren Vox Silentii -yhtye ja Korkalainen olivat jo tekemässä yhteistä levyä, joka yhdistää kirkkolaulun ja körttiveisuun.
Kohtaaminen oli merkittävä paitsi musiikillisesti myös hengellisesti, sillä Siionin virsien kautta Korhonen löysi oman herätysliikkeensä. Musiikkiperinteen lisäksi körttiläisyydessä Korhoseen vetoaa ihmiskäsitys: Jumala on suuri, mutta ihminen pieni. Toisiin ihmisiin tulee suhtautua ystävällisesti, lauhkeasti ja hyväksyvästi.
– Emme me ole täällä toisiamme tuomitsemassa. Tässä nyt koetetaan yhdessä rämpiä kuka milläkin tavalla, Korhonen kuvailee.
***
Suomalainen keskustelukulttuuri vuonna 2016 on körttien hyväksyvästä hengestä kaukana. Korhosen mielestä kirkollinen keskustelu on tuntunut mahdottomalta jo pitkään, mutta viime vuosina hän on alkanut huomata samanlaisia piirteitä myös talouspolitiikassa.
– Aivan viisaat, järkevät ja osaavat ihmiset eivät pysty keskustelemaan keskenään siten, että haettaisiin jotakin ratkaisua, Korhonen sanoo.
Miksi keskustelusta on tullut tällaista mesoamista juuri nyt? Korhosen mukaan taustalla vaikuttaa kolme tekijää.
Ensinnäkin julkiseen keskusteluun osallistuu nykyään paljon aiempaa suurempi joukko. Siinä missä aikaisemmin rivikansalainen saattoi yrittää osallistua lähinnä kirjoittamalla sanomalehden mielipidepalstalle, nykyään kuka tahansa voi julkaista näkemyksensä netissä.
Samaan aikaan hierarkiat ovat madaltuneet. Se näkyy Korhosen mukaan myös julkisessa keskustelussa, jossa kaikki kokevat olevansa samanarvoisia.
Lisäksi viime vuosina on tapahtunut nopeita yhteiskunnallisia muutoksia, kuten maahanmuuton äkillinen vilkastuminen.
***
Keskustelukulttuurin raaistumiseen Johanna Korhonen havahtui törmätessään erään ministerin Facebook-seinällä nykyaikaiseen tapaan puhutella valtioneuvoston jäsentä: ”sinä vitun ministeri”.
– Mitä on tapahtunut aivoissa, ennen kuin tällaisen kirjoittaa?
Kysymys ei ole retorinen. Vastauksen siihen Korhonen löysi yhdysvaltalaisen kognitiotieteen ja lingvistiikan professorin George Lakoffin ajattelusta.
Lakoff kiinnostui siitä, miksi usein samat ihmiset kannattavat Yhdysvaltojen kovaa ulkopolitiikkaa ja vapaata asekauppaa mutta toisaalta vastustavat abortteja. Mikä näitä aiheita muka yhdistää, Lakoff mietti, kunnes huomasi olevansa itse jokaisesta kysymyksestä tismalleen päinvastaista mieltä.
Johanna Korhonen kutsuu ajattelua nipputiedoksi. Sen perusteella on helppo valita kantansa mihin tahansa kysymykseen. Ajatusketju menee suunnilleen näin: Ryhmä a on kanssani samaa mieltä kysymyksestä x. Kysymyksestä z en tiedä mitään, mutta koska ryhmä a ajattelee siitä näin, ajattelen minäkin.
Samankaltainen leiriytyminen näkyy myös kotimaisessa keskustelussa. Miksi usein samat ihmiset vastustavat sekä maahanmuuttoa, sukupuoli- ja seksuaalivähemmistöjen oikeuksia ja koulujen kasvisruokapäiviä? Entä miksi jotkut puolustavat niitä kaikkia?
***
Nipputiedolla on George Lakoffin mukaan aivobiologinen pohja. Ajatteluamme ohjaavat kaksi erilaista aivojen syvärakennetta, jotka vaikuttavat meihin tiedostamattomalla tavalla. Lakoffin mukaan meillä kaikilla on molemmat, mutta useimmilla toinen malli on hallitseva.
Kaksi ajattelumallia Lakoff nimesi ankaraksi isäksi ja hoivaavaksi vanhemmaksi. Ankaran isän maailmassa toimiva yhteiskunta perustuu selkeille säännöille ja periaatteille, joita noudattamalla kuka tahansa voi menestyä. Tämän mallin sisäistänyt arvostaa ennalta määrättyjä hierarkioita, joiden avulla saavutetaan turvallisuuden tunne ja ennustettavuus.
Hoivaavan vanhemman maailmassa moraali ja toimiva yhteiskunta perustuvat empatiaan. Mallia noudattava arvostaa itsenäistä ajattelua ennemmin kuin selkeitä sääntöjä ja joustavuutta enemmän kuin ennustettavuutta.
***
Sekä oman että keskustelukumppanin ajattelun taustalla vaikuttavat syvärakenteen tunnistamisesta voi olla hyötyä keskustelun etenemiselle.
– Voi olla, että hänen näkemyksensä ovat edelleen mielestäni ääliömäisiä. Keskustelua on kuitenkin helpompi jatkaa, jos pääsee yli siitä ensimmäisestä ajatuksesta, että tuossa ei ole mitään tolkkua ja hän on päästään pimeä.
Korhosen mielestä keskustelukumppania kannattaa ihan aidosti yrittää ymmärtää myös siksi, että vaikka keinoista ollaan eri mieltä, yleensä on löydettävissä yhteinen tavoite. Esimerkiksi talouspolitiikassa useimmat kai jakavat tavoitteen sellaisesta talouden tilasta, joka tuottaa hyvinvointia. Sitä paitsi, kun ymmärtää, miten toinen ajattelee, voi siihen yrittää vaikuttaa.
Kirkollisessa keskustelussa motiivi keskustelukumppanin aitoon kuuntelemiseen löytyy Korhosen mielestä kirkon olemuksesta.
– Kirkon olemukseen kuuluu, että meidän täytyy yrittää sietää toisiamme. Tai kärsiä toisiamme, kuten ystäväni Jaana Hallamaa sanoo.
***
Johanna Korhonen on joutunut kohtaamaan raa’an keskustelukulttuurin myös yksityiselämässään. Vihapostia tulee Korhoselle paitsi perinteisenä paperipostina myös sähköpostitse ja tekstiviesteinä, nykyään kuitenkin vähemmän kuin vielä muutama vuosi sitten.
– Väheneminen johtuu siitä, että viestit jakautuvat tasaisemmin. Niitä menee valitettavasti myös muille ihmisille, Korhonen toteaa lakonisesti.
Hetkittäin vihaposti tuntuu lamauttavalta. Tappouhkauksetkaan eivät kuitenkaan aiheuta hänessä pelkoa. Korhosen mukaan viesteistä näkee, etteivät niiden esittäjät ole aikeissa toteuttaa uhkaustaan. Rauhallisella pientaloalueella sijaitsevaa kotitaloa ei silti saa kuvata tunnistettavasti.
– Se ei ole hysteriaa vaan riskien minimoimista. Aina on yksittäisiä hulluja.
Korhonen vaikuttaa ihmiseltä, joka lähestyy useimpia asioita elämässä järki edellä. Niin hän suhtautuu myös saamaansa vihapostiin. Vuonna 2013 Korhonen haastatteli Olivia-lehden juttua varten neljää hänelle vihapostia lähettänyttä henkilöä.
– Se oli hyödyllistä. Ennen sitä olin ajatellut, että he lähettävät vihapostia, koska he ovat ääliöitä.
Haastatteluissa oli Korhosen mukaan kuitenkin kuultavissa, että taustalla ovat vallan rakenteet. Omasta mielestään näillä henkilöillä ei ollut valtaa riittävästi ja heiltä puuttui arvostusta.
– Sitä he yrittivät sitten tällä tavalla hankkia. On huojentavaa ajatella, että vihapostittajien problematiikka ei välttämättä liity ollenkaan minuun vaan heihin.
Vielä muutama vuosi sitten Korhonen arkistoi kaikki saamansa viestit siltä varalta, että niitä tarvittaisiin tutkimuskäyttöön. Nykyään ne lentävät suoraan paperikoriin, ja ällöttävimmät viestit hän polttaa.
– Tuo on aika hyvä nielu, Korhonen sanoo ja osoittaa olohuoneen keskellä olevaa takkaa.