Elina Jokipaltio on tehnyt aina papin työtä vähemmistöjen ja yhteiskunnan laidalla elävien ihmisten parissa. Hän ei mene kenenkään luo valmiin viestin kanssa, vaan odottaa, mitä ihminen kertoo itsestään ja kuulostelee, mitä tämä tarvitsee.
Pyhä tanssi ja sen ohjaaminen on Jokipaltiolle tärkeää. Siinä koko ruumis rukoilee. Kun luovun sanoista, rukous putoaa sydämen tasolle, hän sanoo.
Tämä juttu on osa Kotimaan syntymäpäivähaastattelujen sarjaa.
Millainen oli lapsuutesi ja nuoruutesi hengellinen maisema?
– Olen kotoisin espoolaisesta lähiöstä eikä perheeni ollut erityisen uskonnollinen. Pyhäkoulua kuitenkin kävin, kun kaveritkin kävivät. Nuorena kiinnostuin uskon vaikutuksesta ihmiseen. Lukioiässä ryhdyin käymään Helsingin Tuomasmessussa ja aloin ymmärtää, mitä messussa tapahtuu. Messua oli tekemässä iso ihmisjoukko ja kirkon penkit olivat tupaten täynnä. Ihana musiikki ja tavallisten ihmisten sanoitukset uskosta puhuttelivat. Tuntui myös hyvältä, että kirkossa sai liikkua messun aikana. Yhteyden kokemus oli vahva. Selkeät juonnot rentouttivat, ei tarvinnut jännittää, osaanko toimia messussa oikein. Aloin ajatella, että voisin itsekin tehdä jotakin. Olin pitkään mukana esirukoussolussa. Tuomasmessu rohkaisi minua osallistumaan myös oman kotiseurakuntani toimintaan.
Juttu jatkuu kuvan alla.
Elina Jokipaltio noin 3-vuotiaana.
Kuva: Jokipaltion kotialbumi
Miten päädyit papiksi ja millaisten ihmisten parissa olet tehnyt työtä?
– Kävin kuvataidelukiota ja minusta piti tulla isona kuvataiteilija. Lähdin kuitenkin opiskelemaan teologiaa. Seurakuntaharjoittelussa vahvistui tunne siitä, että voisin toimia pappina. Opiskelin myös viittomakieltä ja aloin hengata kuurojen seurakuntalaisten kanssa. Valmistuin riemuvuonna 2000 ja sain Lucian päivänä vihkimyksen Itä-Suomen kuurojenpapin virkaan Mikkelissä.
– Olen ollut koko työurani pappina diakonian kentällä, työskennellyt vähemmistöjen ja yhteiskunnan laidalla elävien ihmisten kanssa. Itä-Suomesta siirryin kuuden vuoden jälkeen Helsingin piirin kuurojen papiksi, jossa työskentelin seitsemän vuotta. Vuonna 2014 siirryin Diakonissalaitokselle yhteisöpapiksi. Tein töitä esimerkiksi päihdesairaiden ja pitkäaikaisasunnottomien parissa ja kävin samalla sairaalasielunhoidon erityiskoulutuksen. Muutosten myötä Diakonissalaitoksen sielunhoitotiimi pieneni ja jäin yksin papin hommiin. Tajusin, etten pysty enää hoitamaan tehtävääni ja hakeuduin diakoniapapin sijaiseksi Vantaan Korsoon vuonna 2019.
– Syyskuusta 2020 alkaen olen työskennellyt Uudellamaalla kehitysvammaistyön pappina. Minun ja kollegani Sanna Ylä-Jussilan työnantaja on Mäntsälän seurakunta, mutta palkkamme maksaa 19 sopijaseurakuntaa. Olen kehitysvammaisia ja autismin kirjolla olevia ihmisiä sekä heidän omaisiaan varten. Käyn alueen toimintakeskuksissa ja asumisyksiköissä sekä HUSin kehitysvammapsykiatrian yksikössä Keravalla. Tuen myös henkilökuntaa.
Millaista työsi kehitysvammatyön pappina käytännössä on ja mitä olet siinä oppinut ihmisistä, elämästä ja uskosta?
– Menen ihmisten luokse ja olen läsnä heidän arjessaan. He saavat tulla juttelemaan kanssani heille merkityksellisistä asioista. Sovittuihin tapaamisiin otan joskus koiran mukaan ja saatamme käydä vaikka lenkillä. Kotikäyntejä teen tarvittaessa. Seurakuntien kanssa yhteistyössä pidämme kerhoja, selkomessuja ja kehitysvammaisten kirkkopyhiä. Kehitysvammaisten ihmisten kanssa tärkeää on visuaalisuus, konkreettisuus ja toiminnallisuus. Esimerkiksi hartaushetkessä työntekijä voi pukeutua enkeliksi ja jaan hartauteen osallistuville höyheniä. Sitten voimme kokeilla, miten hyvältä ja pehmeältä enkelin kosketus tuntuu.
– Tärkeä osa työtäni ovat myös erityisrippikoulut ja yhteistyö erityisen tuen pienluokkien kanssa. Opiskelen parhaillaan neuropsykiatriseksi valmentajaksi voidakseni palvella vielä paremmin esimerkiksi nepsy-nuorten ripareilla.
– Erityislasten vanhempien tukeminen on lähellä sydäntäni. Olen kouluttautunut kognitiiviseksi lyhytterapeutiksi ja hyödyntänyt tätä osaamista vertaistukiryhmien ohjaamisessa. Ryhmissä nousevat esiin erityisesti vanhempien jaksamisen kysymykset sekä vaikeus päästää irti aikuisesta lapsesta, vaikka hän asuisi hyvässä ryhmäkodissa.
– Surun ja kuoleman kohtaaminen on iso osa työtäni. Kehitysvammaiset ihmiset kuolevat nuorempina kuin muu väestö. Pidän muistohetkiä asumisyksiköissä ja toimintakeskuksissa. Lisäksi vanhemman kuolema on yleensä kehitysvammaisille ihmisille todella suuri suru, koska heidän suhteensa vanhempiin on usein samantapainen kuin pienellä lapsella. Olen lähellä ja juttelen, annan surulle ja itkulle luvan tulla, katselen valokuvia yhdessä vanhempansa menettäneen kanssa ja vakuutan, että hän ei ole jäänyt maailmaan yksin. Esimerkiksi hautajaisia käyn läpi ihmisten kanssa sekä etukäteen että jälkikäteen, myös kuvien avulla. Voimme kuunnella yhdessä myös lohdullista musiikkia. Toimin aina asiakkaan vakaumusta kunnioittaen enkä käytä käsitteitä, jotka eivät ole hänelle tuttuja.
– Olen oppinut paljon siitä, että minun ei tarvitse ymmärtää kaikkea. En liitä ihmiseen tulkintoja, vaan hän saa olla salaisuus ja ihme juuri sellaisena kuin hän on. Ihmisen salaisuudessa on jotain pyhää.
Mikä on ydinviestisi pappina?
– En koskaan mene ihmisen luo valmiin viestin kanssa. Odotan, mitä ihminen kertoo itsestään ja kuulostelen, mitä hän tarvitsee. Olemuskielisten kanssa etsin yhteyttä myös heidän lähi-ihmistensä avulla. Työssäni huomioiva läsnäolo on aivan keskeistä. Olen yhdessä ihmisten kanssa Jumalan edessä ja viestin: Sinä et ole yksin, sinusta välitetään. Myös jokainen vammainen ihminen on osa Kristuksen ruumista ja sen arvokas jäsen. Haluan rakentaa kirkkoa, jossa kaikki voivat osallistua.
Olet ohjannut 10 vuotta pyhää tanssia ja kehittänyt siitä myös tuoliversioita esimerkiksi iäkkäitä ja muistisairaita varten. Mikä pyhässä tanssissa kiehtoo ja mitä se voi antaa ihmisille?
– Pyhä tanssi on sanatonta, yhteistä rukousta piirissä. Siinä koko ruumis rukoilee. Kun luovun sanoista, rukous putoaa sydämen tasolle. Piirin keskelle rakennan alttarin, jossa voi olla esimerkiksi kiviä, kukkia ja risti. Yhteisen liikkeen kautta syntyy vahva yhteyden kokemus. Muita ei tarvitse katsoa, vaan katseensa voi keskittää alttariin. Usein tanssiessa pidetään muita kädestä. Erityisesti yksinäisille turvallinen kosketus voi olla tärkeää. Musiikkina käytän esimerkiksi Taizé-lauluja, klassista musiikkia, virsiä ja kansanmusiikkia. Pyhässä tanssissa sekä ohjaaja että muut osallistujat saavat myös mokata. Kyse ei ole suorituksesta.
– Pyhä tanssi auttaa purkamaan kipeitä asioita, joita ihminen säilöö kehoonsa. Tanssin myötä kaikkia tunteita voi viedä Jumalalle ilman sanoja ja saada oloonsa helpotusta. Pyhä tanssi on myös uskontodialogista. Mukana on ollut muslimejakin.
– Mieleeni on jäänyt erityisesti kerta, jolloin eräs ihminen tuli tanssiin suoraan lähiomaisensa kuolinvuoteelta. Hän sai itkeä tanssiessa. Tunnin mittainen tanssihetki päättyi yhdessä luettuun Herran siunaukseen, jossa pidimme piirissä käsiä toistemme päiden päällä. Tämä ihminen koki saaneensa tanssin myötä niin levollisen olon, ettei hänellä ollut tarvetta jäädä juttelemaan kanssani enää tilaisuuden jälkeen, vaikka toki tarjosin hänelle mahdollisuutta siihen. Kokemus oli pysäyttävä.
Mistä ammennat voimaa työhösi?
– Muutimme kaksi vuotta sitten Helsingin keskustasta Hyvinkäälle metsän laitaan. Täällä luontoyhteyteni voi hyvin, jolloin minäkin voin hyvin. Kävely metsäpolulla koirien kanssa on kuin miniretriitti. Arki on minulle todella arvokasta. Arjen rutiineissa ja kotoisassa yhdessäolossa puolison ja koirien kanssa on elämän koossa pitävää voimaa.
Miten juhlit 50-vuotispäivääsi?
– Juhlapäiväni osuu maanantaille. Toivon, että puolisoni vie minut sen kunniaksi syömään. Ystävien ja sukulaisten kanssa juhlitaan sitten pitkin kevättä sopivissa kohdin. On hiukan hämmentävää olla 50-vuotias, mutta en haluaisi olla yhtään nuorempi.
* * *
Haluatko tutustua Kotimaa-lehteen?
Tilaa Kotimaan näytelehti ilmaiseksi täältä. Lähetämme PDF-lehden sähköpostiisi. Näytelehden tilaaminen ei edellytä jatkotilausta. Näytetilauksen voi tehdä vain kerran.
Antoisia lukuhetkiä!
”Ihminen saa olla salaisuus, siinä on jotain pyhää” – kehitysvammaistyön pappi Elina Jokipaltio täyttää 50 vuotta