”Hoitokokoukset alkoivat riistäytyä käsistä vuoteen 1979 mennessä. Yhä räikeämmät ylilyönnit johtivat siihen, että liikkeestä erotetut ja sen kanssa tekemisissä olevat tahot olivat yhteydessä toistuvasti sekä mediaan että kirkkoon. Kriisi nousi kansalliseksi uutisaiheeksi ja yleensä varsin varovaisesti suhtautunut kirkkokin otti kantaa arkkipiispa Mikko Juvan suulla.”
Näin kirjoittaa Tieteessä tapahtuu -lehdessä filosofian maisteri Janne Metsänheimo. Hän analysoi artikkelissaan yleistajuisesti sitä, mitä vanhoillislestadiolaisuudessa tapahtui hoitokokouksiksi kutsutun ilmiön repiessä herätysliikettä joitakin vuosikymmeniä sitten.
Metsänheimo luonnehtii hoitokokouksia monella tapaa poikkeukselliseksi ilmiöksi niin Suomessa kuin lestadiolaisuuden sisällä. Lestadiolaisuus oli 1970-luvulle tultaessa jo yli satavuotias ja usein hajaantunut herätysliike, mutta Metsänheimon mukaan ”vuosien ajan järjestetyt, usein yöhön venyneet kokoukset syytöksineen seurakuntalaisia vallanneista henkivalloista oli sisäisiin ristiriitoihin tottuneessa yhteisöissäkin jotain, mikä herätti hämmästystä ja huolta liikkeen jäsenissä”.
Samoja piirteitä kuin Jehovan todistajilla ja mormoneilla
Metsänheimo vertaa artikkelissaan seurakunnan jäsenistön toimien ja uskon laadun käsittelyä oikeudenkäyntitapoihin ja toteaa sellaisen käsittelyn olevan tuttua muistakin uskonnollisista yhteisöistä. Jehovan todistajien ja mormonikirkon toimintatapoihin on Metsänheimon mukaan kuulunut kurinpidollisissa asioissa samankaltaisia piirteitä.
Artikkelissaan Metsänheimo käy läpi hoitokokouksiin johtanutta kehitystä ja sitä, miten niiden taustalla olivat herätysliikkeen pappishajaannus, liikkeen käpertyminen itseensä, suomalaisen yhteiskunnan modernisaatiokehitys ja maallistumisilmiöiden pelko.
Hoitokokouksiin liittyi Metsänheimon mukaan omalaatuinen henkioppi, jossa osaa liikkeen jäsenistä syytettiin ”väärästä hengestä”.
”Henkiopin huipennus eräänlainen tiivistelmä oli kososlainen henki, joka levisi käyttöön kulovalkean tavoin vuoden 1979 aikana”, Metsänheimo kirjoittaa. ”Kososlaisuudessa” yhdistyivät hänen mukaansa lähes kaikki väärien henkien kuvailuun aiemmin käytetyt oireet.
Metsänheimo luonnehtiikin artikkelissaan hoitokokouksia opilliseksi puhdistukseksi.
Hoitokokouksista muodostui Metsänheimon mukaan vanhoillislestadiolaisuudelle raskas taakka pitkäksi aikaa, vaikka intensiivinen hoitokokousaika olikin suhteellisen lyhyt.
Kirjoittaja mainitsee myös, että 2000-luvun alun vilkkaan aihetta koskeneen verkkokeskustelun ja lehtikirjoittelun myötä SRK:n johto kieltäytyi anteeksipyynnöistä pitkäksi aikaa vedoten siihen, että hoitokokousaika oli ollut pääosin siunauksellista ja väärinkäytökset olivat yksityishenkilöiden – ei liikkeen – vastuulla.
Tätä taustaa vasten on Metsänheimon mielestä yllättävää, että vuonna 2011 liike kuitenkin pahoitteli ensimmäistä kertaa hoitokokouksissa tapahtuneita väärinkäytöksiä ja sanoutui irti myös henkiopista, joka nyt määriteltiin ”harhaopiksi”.
Artikkelissaan Metsänheimo on tukeutunut varsinkin Aini Linjakummun tutkimuksiin sekä Päivämies-lehden artikkeleihin.
Lue myös:
”Jos yksilö ei alistu, hän tuhoutuu”
Piispa Salmi Kalevassa: Papit eivät voi osallistua hoitokokouksiin