Kirjoitus on julkaistu Kotimaa-lehdessä 7.1.2016.
Lapsuudestani 1980-luvulta muistan ruokaympyrän. Koulun ruokalasta, terveyskeskuksen seinältä.
Kuvassa lautanen oli jaettu lohkoihin. Jokainen niistä oli täytetty erilaisella ruualla. Kasviksia, viljaa ja maitotuotteita. Lihaa ja kalaa. Perunalle oma sektorinsa, ja pikkiriikkinen siivu rasvoille. Kuvan avulla kansa opetettiin syömään tasapainoisesti.
Taannoin törmäsin kuvioon pitkästä aikaa. Nyt se tosin oli ruokakolmio. Kasvikset, viljat ja rasvat nököttivät yhä omissa lohkoissaan, mutta ruoka-aineiden suhdetta oli vuosikymmenten varrella päivitetty.
Ruokakolmio edustaa virallisia suomalaisia ravitsemussuosituksia. Se tuntui kuitenkin jotenkin vanhanaikaiselta. Vähän niin kuin kello kymmenen jumalanpalvelus luterilaisessa kirkossa.
Kansa ei usko enää niin kuin viralliset ruokakuviot opettavat. Kansa kuitenkin uskoo ja vahvasti. Sen hengellisyys vain versoo aivan muualla.
Osa ruokavalioista pitää sisällään kaikuja siitä puhtauden ja epäpuhtauden erottamisesta, joka on kuulunut uskontoihin kautta historian.
Ruuasta on nyt olemassa monta oppia. Ruoka yhdistää ja erottaa myös hyväosaisia.
Iso osa ihmisistä noudattaa ruokavalinnoissaan maalaisjärkeä. Kaikki eivät. Tämä aika suorastaan ruokkii syömiseen perustuvien ryhmittymien syntymistä. Ne hyödyntävät ravinnosta tehtävää tutkimusta, mutta osa levittää siitä myös huhuja, joita on helppo käyttää surutta omiin tarkoituksiin.
Ryhmittymien välille muodostuu ruokasotia, jotka käydään tietenkin internetissä.
Ruokailijat jakautuvat moneksi. Vanhat kunnon kasvissyöjät, joita vielä muutama vuosikymmen sitten kutsuttiin yleisesti vegetaristeiksi. Vegaanit, jotka eivät käytä mitään eläinkunnasta peräisin olevaa. Karppaajat, jotka suosivat lihaa ja välttävät hiilihydraatteja.
On dieettejä, joissa keskitytään syömään ravinnerikkaimpia ruokia tai joissa jäljitellään kivikautisen ihmisen ruokavaliota. Niitä, joissa ei kypsennetä ruokaa tai joissa ruokavalio valitaan veriryhmän perusteella.
Niitä, joissa syödään tiettyihin kellonaikoihin tiettyjä ruoka-aineita ja niitä, joissa joitain ruoka-aineita ei syödä koskaan. Pannassa voivat olla vaikkapa sokeri tai jauhot.
Rasvasodan osapuolet taas ovat täysin erimielisiä siitä, millaisia rasvoja ihminen tarvitsee ja kuinka paljon.
Osa ruokavalioista pitää sisällään kaikuja siitä puhtauden ja epäpuhtauden erottamisesta, joka on kuulunut uskontoihin kautta historian.
Epäpuhtauden välttäminen ei ole ainoa asia, joka saa ruokavaliot kuulostamaan uskonnoilta. On pari muutakin ominaisuutta: Ruokavalioilla tavoitellaan ikuista elämää. Eikä niistä voi puhua ilman, että joku suuttuu.
Synti on tuttu sana nykyisissä ruokakeskusteluissa. Arkisessa kielenkäytössä syntiä ovat niin suklaa kuin pitsakin.
Raamatussa ruokakieltoja riittää. Syy on juuri juutalaisten tavoittelema uskonnollinen puhtaus.
Vanhassa testamentissa monet kielloista liittyvät juhlien viettämiseen. Pääsiäisenä syötiin happamatonta leipää. Ohrantähkäjuhlana leipää, paahdettuja jyviä tai vastakypsynyttä viljaa ei saanut syödä ennen kuin niistä oli uhrattu Jumalalle.
Enimmäkseen ruokasäännöt koskevat eläinten syömistä. Niin Vanhassa kuin Uudessa testamentissa kehotetaan karttamaan lihaa, josta ei ole laskettu verta.
Puhtaat ja saastaiset eläimet listataan Raamatussa yksityiskohtaisesti. Maaeläimistä saa Vanhan testamentin mukaan syödä nelijalkaisia, joilla on kaksijakoiset sorkat ja jotka märehtivät ruokansa.
Syötäväksi kelpaavilla vesieläimillä on evät ja suomut. Muiden tulee olla ihmisille iljetys, Kolmas Mooseksen kirja paaluttaa.
Kirjan yhdestoista luku on nimeltään Puhtaat ja saastaiset eläimet. Siinä luetellaan iljetyksiä enemmänkin. Sellaisia ovat lukuisat nimeltä mainitut siivekkäät. Parinkymmenen lintulajin luetteloon kuuluvat korpit, haikarat ja strutsi.
Siivekkäistä nelijalkaisista pikkueläimistä syötäviä ovat maassa hyppivät lajit, joiden reidet nousevat muuta ruumista korkeammalle. Esimerkkinä tällaisesta otuksesta mainitaan muun muassa heinäsirkka.
Sosiaaliantropologi Mary Douglas huomauttaa, että niin sanottuja iljetyksiä yhdistää eräs asia. Raamatun luomiskertomuksessa tehdään jako kolmeen luokkaan: maahan, vesiin ja taivaankanteen. Kaikilla näillä elementeillä on niihin kuuluva eläinkunta. Eläimet, jotka eivät kuulu selkeästi johonkin kolmesta luokasta – kuten lihaa syövät linnut – ovat epäilyttäviä.
Ne ovat epäpyhiä, sillä pyhyys vaatii sitä, että luokkia ei sekoiteta keskenään.
Enää ihmiset eivät tarvitse ruokavalioihinsa ja -kieltoihinsa uskontoja. Moni maallistunut tai uskonnottomana itseään pitävä tekee nyt ruokavaliostaan itselleen ikioman kosherin tai halalin.
Kun tarkkaan katsotaan, ruuasta syttyy riita jo Raamatun alkulehdillä. Jumala kieltää ihmistä syömästä puusta, joka sijaitsee keskellä paratiisia. ”Älkää syökö sen hedelmiä, älkää edes koskeko niihin, ettette kuolisi”, Ensimmäisessä Mooseksen kirjassa kirjoitetaan.
Ja niin vain ihminen syö, sillä ihminen haluaa Jumalan kaltaiseksi. Ihminen lankeaa syntiin.
Synti on tuttu sana myös nykyisissä ruokakeskusteluissa. Arkisessa kielenkäytössä syntiä ovat niin suklaa kuin pitsakin. Todellisuudessa synnin käsite on mutkikkaampi asia. Kristinuskon teologiassa ruoka-aineilla ei ole suoraa vaikutusta ihmisen mieleen. Ruokaan liittyvillä asenteilla sen sijaan on väliä.
Jeesus sanoi Matteuksen evankeliumin mukaan, ettei ihmistä saastuta se, mikä menee suusta sisään, vaan se, mikä tulee suusta ulos.
Ruuasta ei saa tehdä itselleen jumalaa.
Tiukkojen ruokavalioiden taustalla voi nähdä kuolemanpelkoa. Maailma on niin monimutkainen, ettei sitä voi hallita. Siihen, mitä panee suuhunsa, voi vaikuttaa edes vähän.
Monessa uskonnossa erilaisia ruokasäädöksiä noudatetaan edelleen.
Juutalaisuudessa ja islamissa ruokailu on tarkoittanut Jumalalta lainaamista. Veren vuodattaminen on merkinnyt suoraa yhteyttä elämän henkeen. Tämä yhteys on ollut sekä pyhä että vaarallinen.
Uskonnollisesti hyväksyttävää juutalaista ruokaa kutsutaan kosheriksi. Sianliha ja veri ovat kiellettyjä, ja liha pitää teurastaa tietyllä tavalla. Liha- ja maitotuotteita ei saa sekoittaa tai valmistaa keskenään. Islamilaiset halal-säädökset ovat samantyyppisiä. Islamissa myös alkoholi on kiellettyä.
Monissa Aasian uskonnoissa ruuan on nähty vaikuttavan ihmisen sielulliseen tasapainoon. Hindulaisuudessa ruokatyypit on jaettu ryhmiin todellisuuden tasojen mukaan. Mielentyyneyden ruokia ovat esimerkiksi riisi, hunaja ja makeat hedelmät.
Uskonnoissa ruokailulla on myös yhteisöllinen merkitys. Tarjoamalla ruokaa on harjoitettu vieraanvaraisuuden ja myötätunnon ihanteita.
Maailma on niin monimutkainen, ettei sitä voi hallita. Siihen, mitä panee suuhunsa, voi vaikuttaa edes vähän.
Enää ihmiset eivät tarvitse ruokavalioihinsa ja -kieltoihinsa uskontoja. Moni maallistunut tai uskonnottomana itseään pitävä tekee nyt ruokavaliostaan itselleen ikioman kosherin tai halalin.
Se sopii kuvaan nykyajan uskonnollisuudesta. Länsimaisissa yhteiskunnissa uskonnot eivät tarjoa enää kaikille yhteistä maailmankuvaa. Uskonnollisuus on irtautunut instituutioista ja yksityistynyt.
Tämä ei kuitenkaan merkitse, että uskonnollisuus olisi heikentynyt. Se saa vain yhä uusia muotoja. Kaikki muodot eivät liity perinteisiin uskontoihin. Silti ne voivat olla varsin fundamentalistisia.
Ruokavaliot vaikuttavat uskonnoilta, jotka on valittu itse. Se ei ole koko totuus.
Toimittaja Eve Mantu kirjoitti ilmiöstä osuvasti Ylen nettisivuilla tammikuussa 2015: ”Ruokablogit ovat ruokauskonnollisen kulttuurin saarnapuhetta – niin väkevää ja kiivasta, että ei todeksi uskoisi. Tulisieluiset profeetat keräävät seuraajia, opetuslapsia, jotka kiiruhtavat kauppaan hankkimaan sen tuotteen, jota itseoppinut guru on ylistänyt.”
Useat ehdotonta ruokavaliota noudattavat seuraavat kulttia ja tavaavat sen sääntöjä samanlaisella kiihkolla, jolla innokkaimmat uskovat lukevat katsomuksensa pyhiä kirjoituksia.
Vaikka ihminen luulisi vain syövänsä, hän ottaa tietoisesti tai tiedostamattaan kantaa niin ilmastokysymyksiin, ruuantuotannon globaaliin etiikkaan kuin tuotantoeläinten hyvinvointiinkin.
Kuten kaikki uskonnot, myös suhde ruokaan kätkee sisäänsä opin ja etiikan. Ruokavalio voi tähdätä oikeudenmukaisen maailman rakentamiseen. Yksilö voi noudattaa ruokavaliota myös yksinkertaisesti voidakseen itse hyvin.
Henkilökohtaisen pelastuksen ja yhteiskunnallisen vaikuttamisen näkökulmat voivat yhdistyä tai joutua vastakkain. Jälkimmäisessä tapauksessa on kyse siitä, halutaanko pelastaa ennemmin luomakunta vai oma keho.
Valinnat ja vastuu ovat monin tavoin läsnä, kun puhutaan ruuasta. Ruoka tuottaa elämää, terveyttä, sairautta ja identiteettiä. Kuten uskonto, oikeanlainen ruokavalio auttaa voimaan hyvin.
Ruokavalio on välttämättömyys, joka myös velvoittaa. Vaikka ihminen luulisi vain syövänsä, hän ottaa tietoisesti tai tiedostamattaan kantaa niin ilmastokysymyksiin, ruuantuotannon globaaliin etiikkaan kuin tuotantoeläinten hyvinvointiinkin.
Jos etiikka asetetaan tärkeämmäksi kuin oppi, ruokavalio voi tuottaa paljon hyvää. Toinen vaihtoehto on, että ruokavalio kompastuu oppiinsa tavalla, joka on tyypillinen muillekin uskonnoille. Silloin ihminen keskittyy omaan pelastukseensa enemmän kuin parempaan maailmaan tai rakentaa parempaa maailmaa nostaen itsensä jalustalle.
Joskus käy niinkin, että tähän maailmanaikaan kuuluvat eettiset ratkaisut sopivat yhteen muinaisten uskonnollisten totuuksien kanssa.
Vanha testamentti salli ravinnoksi heinäsirkat. Nyt hyönteissyönnistä on tulossa ruokavalio, jonka toivotaan ratkaisevan maailman ruokaongelmat.
Kirjallisuus: Douglas, Mary: Puhtaus ja vaara. Ritualistisen rajanvedon analyysi; Lehmijoki-Gardner, Maiju: Askeettien pidot. Uskonnot ja syömisen etiikka.
Kuva: Päivi Karjalainen
Kirjoitus on julkaistu Kotimaa-lehdessä 7.1.2016.