Aivan perustarina. Kaksi nuorta ihmistä eri maista kohtaa toisensa, rakastuu ja alkaa suunnitella yhteistä tulevaisuutta, kun lapsikin on tulossa.
Hankalan tilanteesta tekee se, että tapahtuma-aika on toisen maailmansodan melskeinen loppuvaihe. Lisäksi nuorten kotimaat ovat ystävyyden jälkeen päätyneet keskenään sotaan.
Lapissa oli jatkosodan aikana enimmillään jopa yli 200 000 saksalaissotilasta, joiden suhde alueen asukkaisiin oli pääsääntöisesti hyvä. Suomen käännettyä syyskuussa 1944 kelkkansa ja ryhdyttyä pakotettuna sotaan Saksaa vastaan kuvio muuttui dramaattisesti. Entisistä aseveljistä tuli katkeria vihollisia.
Tässä mutkikkaassa tilanteessa lähes tuhat suomalaisnaista lähti erilaisista syistä saksalaisten mukaan. Oulun tuomiorovastina monelle tutuksi tullut kulttuurihistorioitsija Satu Saarinen on kirjoittanut tietokirjan isoäidistään Annikista, joka oli yksi näistä naisista.
Annikin sota ja rauha (Otava 2023) kytkeytyy muihin puheenvuoroihin, jotka koskettelevat Saksaan lähteneitä naisia. Paljon kiitosta on saanut erityisesti Tommi Kinnusen romaani Ei kertonut katuvansa, josta on tehty myös useita teatterisovituksia. Keskeinen aiheeseen liittyvä tutkimus on Anu Heiskasen väitöskirja vuodelta 2018. Hän käy siinä läpi noin kuudensadan naisen kuulustelupöytäkirjat.
Heidän kertomuksissaan toistui halu solmia avioliitto saksalaisen miehen kanssa sodan jälkeen sekä Neuvostoliiton miehityksen pelko. Jotkut taas halusivat säilyttää hyväpalkkaisen työnsä saksalaisten leivissä.
Naisten lähteminen sota-aikana vierasmaalaisten miesten matkaan on kautta historian ollut hyvin arkaluontoinen asia.
– Suomessakin sota-aikana naisille oli varattu vain kapea rooli, mikä tuli hyvin ilmi valtiovallan propagandassakin, Satu Saarinen sanoo.
Annikin sota ja rauha ilmestyi Otavan kustantamana tänä syksynä.
SATU SAARISEN isoäidin tarina ei liity niihin kertomuksiin, joissa vaikeisiin elämänvaiheisiin liittyviä asioita tuodaan esille häpeän poistamiseksi. Annikki-isoäidin kohdalla asiat menivät toisin.
Kemiläinen nuori nainen lähti seurustelukumppaninsa, saksalaissotilas ”Peterin” – oikeasti Reinhold Rasche – perässä syksyllä 1944 Norjan kautta Saksaan ja palasi lapsen kanssa kotiin kaksi vuotta myöhemmin.
– Nämä Annikin vaiheet ovat olleet sukumme yhteistä ja itsestään selvääkin tarinaa.
Lienee aika tyypillistä, että viidenkymmenen ikävuoden paikkeilla ihminen alkaa toden teolla kiinnostua siitä, mistä hän on tullut. Vuonna 1974 syntynyt Satu Saarinen tunnustaa hymyillen kuuluvansa tähän joukkoon.
– Olin kerran Helsingissä muilla asioilla, kun sain äkisti ajatuksen. Tiesin, että isoäitiini liittyviä lähteitä on Kansallisarkistossa. Lähdin sinne suurin piirtein niiltä sijoiltani.
Arkistojen kätköstä löytyivätkin muun muassa Saksasta kotimaahan palanneiden kuulustelupöytäkirjat. Tätä joukkoa pidettiin n>Hangon Tulliniemen leirillä, kunnes jokaisen taustat saatiin varmistettua.
– Annikin kohdalla ei ollut mitään raskauttavaa ja hän pääsikin palaamaan kotiin Kemiin.
KIRJOITUSPROSESSIN AIKANA Satu Saarinen pyrki eläytymään mahdollisimman hyvin Annikin retken eri vaiheisiin. Syksyllä 1944 isoäidin reitti kulki Kemistä Pohjois-Norjan Banakin lentokentälle ja sieltä edelleen Oslon kautta Saksaan.
Olot matkalla olivat pahimmillaan hengenvaaralliset, kun ympärillä raivosi maailmansota.
– Me seurasimme pari vuotta sitten hänen jälkiään. Banakissa olimme samana päivänä, kuin Annikkikin oli siellä ollut.
Annikki ei mennyt Saksaan vain oleilemaan. Siellä tarvittiin työvoimaa. Raskaana oleva nainen työskenteli muiden suomalaisnaisten ryhmässä muun muassa siivous- ja tulkkaustehtävissä.
Tilanne muuttui täysin, kun toukokuussa 1945 Saksa antautui. Peter joutui länsiliittoutuneiden sotavangiksi muutaman kuukauden ajaksi. Sitten hän vapautui ilmeisesti jonkin vamman takia.
– Äitini Gabi syntyi liittoutuneiden hallintoalueella, Delmenhorstissa elokuussa 1945.
Kun Annikki ja vauva pääsivät marraskuussa matkustamaan, nuori perhe asettui Castorp-Rauxeliin. Ruhrin alueella sijaitseva entinen hiilikaivoskaupunki oli Peterin kotikaupunki. Hänen vanhempansa ottivat suomalaisminiän sydämellisesti vastaan.
Satu Saariselle vierailu Castorp-Rauxelissa pari vuotta sitten oli hyvin merkityksellinen.
– Annikin ja Peterin entisellä rauhallisella kotikadulla oli vielä jäljellä jotakin samaa kuin vuonna 1945.
Ihmisten kohtalot ajassa kiehtovat minua, Satu Saarinen sanoo. Kuva: Jaani Föhr
”SEHÄN OLI niin vaikiaa siellä”. Näillä sanoilla Annikki myöhemmin perusteli lähtöään takaisin Kemiin.
Suursodan jälkeen tilanne hävinneessä Saksassa oli kirjaimellisesti katastrofaalinen. Pulaa oli oikeastaan kaikesta ja erilaisilla selviytymiskeinoilla oli käyttöä.
– Isoäitini hankki perheelleen elantoa maalaamalla kauniita tauluja. Hän ei ollut vaikealla hetkellä tahdoton, vaan tarvittaessa löytyi toimijuutta.
Jossakin vaiheessa nuori äiti teki sitten ratkaisunsa. Elämä pienen lapsen kanssa olisi kuitenkin kotimaassa helpompaa. Annikki ja Gabi lähtivät kesällä 1946 Lyypekin kokoamisleirille, josta he toivoivat pääsevänsä edelleen kotimaahan.
– Osin onnekkaan sattumankin ansiosta he saivat pitkän odotuksen jälkeen paikat Suomeen lähtevään laivaan.
Kirjaprojektin aikana Saarisen empatia myös Peteriä kohtaan lisääntyi. Hän jäi asumaan kotikaupunkiinsa ja kuoli jo 1970-luvulla.
– Peter menetti sodan seurauksena monien muiden saksalaisten sotilaiden tapaan niin paljon. Annikin myötä myös elämänsä rakkauden ja lapsen. Toisenlaisissa oloissa heistä olisi hyvinkin voinut tulla onnellinen perhe.
Kun kyseessä on toisen maailmansodan ajan saksalainen sotilas ja hänen perheensä, niin yhtä kysymystä ei voi ohittaa.
– Totta kai minäkin olen pohtinut sitä, tiesivätkö he natsi-Saksan kauheuksista ja kuinka paljon.
Kirjan pohjatöitä tehdessä ei voinut olla varma mitä sieltä löytyy.
– Onneksi Peterin taustasta ei mitään hirveyksiä tullut esille.
KRIISITILANTEESSA JOKAINEN pelaa omat korttinsa sen tiedon ja näkemyksen varassa, joka hänellä silloin on.
Suomen ja Saksan välien katkettua syyskuussa 1944 pieni osa suomalaisista lähti maanpetoksen synkälle polulle eli jäi Saksan rinnalle. Myös Saksaan siirtyneitä tai ajautuneita suomalaisnaisia kuului tähän joukkoon.
Satu Saarinen pääsi perehtymään jonkin verran myös tähän teemaan, kun hän kävi läpi Hankoon sodan jälkeen palanneiden naisten kuulustelupöytäkirjoja.
– Epäilyjä herätti esimerkiksi se, jos naisella oli jossakin valokuvassa päällään saksalaisen sotilaan vaatekappaleita.
Kun sota päättyy, alkaa toinen kova urakka, jälleenrakennus. Se ei ole vain aineellisten tuhojen korjaamista, vaan myös särkyneen mielen kanssa on tehtävä ankarasti töitä.
Tämä mentaalinen jälleenrakennus oli Annikin edessä hänen palattuaan kotikonnuilleen Kemiin. Suhde saksalaisiin oli Lapin tuhoamisen jälkeen radikaalisti erilainen kuin pari vuotta aikaisemmin.
– Useimpien ihmisten strategia tällaisessa tilanteessa on keskittyä rakentamaan sitä, mikä on sinua ja pientä lastasi lähinnä. Ruokaa ja suojaa pitää saada ensin. On selviydyttävä.
ANNIKIN KALTAISIA onnekkaita palaajia oli paljon muitakin. Lapissa ymmärrettiin usein oikein hyvinkin niitä, jotka lähtivät eri syistä entisten aseveljien mukaan.
– En usko, että kenellekään paluu kuitenkaan olisi ollut helppo. Jokainen heistä joutui varmasti tuolloin kokoamaan kaikki voimavaransa.
Saarinen huomauttaa yhdestä näkökulmasta. Jos tällaisilla totuuden hetkillä löytyy yksikin ihminen, joka ottaa sinut tuomitsematta ja avosylin vastaan, niin jo se saattaa riittää selviytymiseen.
– Annikin otti koko lähipiiri lämpimästi vastaan. Esimerkiksi hänen hyvin vasemmistolainen isänsä kutsui työkaverinsa kahville juhlistamaan tyttären paluuta.
Elämä kulkee eteenpäin kuin Kemijoen virtaus. Peterin jäätyä taakse Annikki avioitui myöhemmin suomalaisen miehen kanssa.
– Vuosien mittaan he matkustelivat paljon myös Saksassa. Mitään traumoja tai häpeän tunteita ei siis jäänyt.
TIETOKIRJAPROJEKTINSA sivutuotteena Satu Saariselle jäi pöytälaatikkoon vielä tekstinivaska, johon hän on kirjoittanut Annikin vaiheita pienoisromaanin muotoon. Sen julkaisua ei ainakaan vielä ole suunnitteilla.
– Katsotaan, tapahtuuko sille koskaan mitään.
Saarinen on tyytyväinen yhteisestä matkasta isoäidin kanssa. Samalla hän sai arkistolähteiden kautta kurkistaa moneen muuhunkin kiehtovaan ja ainutlaatuiseen ihmiskohtaloon.
– Tämä aika tuottaa onneksi sellaista historiantutkimusta, joka lähestyy erilaisia aiheita myötätunnon katseella. Ymmärretään entistä paremmin epäsovinnaisia ja jopa virallisesti tuomittavina pidettyjä tekoja. Tämä antaa meille ehkä lisää ymmärrystä koko ihmisyydestäkin.
Saarinen ajattelee, että meitä ihmisiä ohjaavat ajasta toiseen muutamat yhteiset teemat. Ne erottuvat myös Annikin ja Peterin tarinassa.
– Kaikkein tärkeintä on pyrkiä selviytymään kaaoksen keskellä. Tähän liittyy rakkaus, joka sitten vie elämää eteenpäin.
* * *
Haluatko tutustua Kotimaa-lehteen?
Tilaa Kotimaan näytelehti ilmaiseksi täältä. Lähetämme PDF-lehden sähköpostiisi. Näytelehden tilaaminen ei edellytä jatkotilausta. Näytetilauksen voi tehdä vain kerran.
Antoisia lukuhetkiä!
Ilmoita asiavirheestä