Kolme muusikkoa ja itkijänaista muodostavat Surento-yhtyeen, joka julkaisi ensimmäisen albuminsa huhtikuussa. Itkuvirsissä on oma sanastonsa, joka on kulkenut sukupolvelta toiselle. Itkukieli on kuvailevaa, kaunista, alkusointuista proosarunoutta, jossa käytetään paljon vertauskuvia.

Itkuvirret ovat alkukantainen, eri puolilla maailmaa esiintyvä perinne, jonka Suomen juuret ovat Karjalassa.

– Itkuvirsien sisältö nousee ihmisten elämästä ja ajanjaksojen kiertokulusta, kertoo kansanmuusikko Liisa Matveinen.

Itkuvirret ovat ominaisia alkuperäiskansoille. Ne ovat yhä läsnä esimerkiksi Australiassa tai Irlannissa, joissa yhteisöt ovat tiiviitä. Myös Afrikassa kansat ovat tanssineet ja itkeneet elämää valituslaulujen äärellä.

– Euroopassa itkuvirsien vyöhyke kulkee Kreikasta Balkanin kautta Vienan Karjalaan aina kolttasaamelaisille saakka, Matveinen kertoo.

Ihminen itkee ilosta ja surusta. Itkuvirret liittyvät usein kuolemaan, mutta myös muihin kaipuuta aiheuttaviin erotilanteisin kuten naimisiin menoon tai sotaan lähtöön. Liisa Matveinen kertoo kuitenkin itkeneensä elämäkertaitkuja myös syntymäpäiväonnitteluiksi tai eläkkeelle jäävälle henkilölle.

Ilo ei suoranaisesti kuulu itkuvirsien sisältöön, vaan mukana on aina haikeus jostakin taakse jäävästä.

– Vaikka itkun taustalla olisi positiivinen kokemus, on ilmaisu aina kyynelille altistavaa, se kulkee apeuden kautta. Apeus ei suoraan tarkoita surua, mutta se herkistää sisältä tulevalle tunteelle, kertoo kansanlaulaja ja taiteilija Emilia Kallonen.

Itkuvirren tehtävä on henkisesti liikuttaa niin itkijää kuin sen kuulijaa.

– Itkijä ei kuitenkaan määrittele, mistä kuulija liikuttuu, mikä hänen tunteensa on tai mikä itkussa häntä herkistää. Ihminen saa rauhassa löytää ne tunteet, jotka itkuvirsi siinä hetkessä nostaa pintaan, Kallonen sanoo.

Itkuvirsi on kehollinen

Itkuvirsiä ei esitetä, vaan niitä itketään ja niiden äärelle antaudutaan koko keholla. Tärkeintä ei ole kyynelten väkinäinen pusertaminen, vaikka kokemus on aina fyysinen.

– Itkijä on kokonaisvaltaisesti läsnä hetkessä. Usein hän keinuttaa kehoaan ja näin koko ihminen on mukana itkun tulkinnassa, Kallonen sanoo.

Nykyään itkuvirsiä itketään toisinaan myös sanoitta, mutta Liisa Matveiselle ja Emilia Kalloselle sanat ovat olennainen osa itkuvirsien yhteyttä itkijän ja kuulijan välillä.

Matveisen mukaan on tärkeää, että itkut ovat lähtöisin omasta elämästä, itse tehdystä tekstistä.

Itkukieli on tärkeä osa itkuvirsiä. Se on kuvailevaa, kaunista, alkusointuista, vapaamittaista proosarunoutta, jossa käytetään vertauskuvia. Itkuvirsiin on olemassa oma sanastonsa, joka on kulkenut sukupolvelta toiselle.

– Itkuvirsissä voi itkeä muidenkin tekstejä, mutta ne täytyy tuntea omakseen, niihin täytyy löytyä kosketuspinta ja tunteet omasta elämästä. Aihe pitää sisäistää ja kehollistaa kunnolla jo ennen itkun hetkeä. Näin ne ovat totta ja myös kuulija voi paremmin samaistua niihin omien kokemustensa kautta, Matveinen sanoo.

Itkuissa pyhä on läsnä

Hengellisyys ja uskonto ovat varsinkin Karjalassa olleet luonteva osa itkuvirsiä. Surento-yhtyeen jäsenistä kaksi kolmesta on ortodokseja ja kaikilla ryhmän jäsenillä on elävä suhde kristillisyyteen.

Itkuvirsien kielessä pyhä on läsnä. Ne liittyvät aina elämän merkittäviin tapahtumiin ja ovat näin eräänlaista rukousta.

Jo ennen kristinuskon leviämistä maahamme on itkuvirsi ollut Karjalassa kytköksissä pyhiin toimituksiin kuten vainajan saattamiseen tuonpuoleiseen tai sukujen yhteen liittämiseen hääjuhlassa.

– Varsinkin kuolinitkuissa itkuvirsi voi kuljettaa kohti omaa hengellisyyttä. Se on puhetta tuonpuoleiseen, Emilia Kallonen sanoo.

Hän kertoo, että ortodoksisen kirkkolaulun sanotaan vaikuttaneen itkuvirsiin, mutta asia voi olla myös toisinpäin.

Jo ennen kristinuskoa itkuvirret ovat eläneet yhteisöissä, joissa itkijät ovat olleet eräänlaisia hengellisiä johtajia, joilla on kanava auki tuonpuoleiseen.

– Minulle on opetettu, että itkuvirret ja shamanismi ovat yhtä vanhoja. Kukaan ei kuitenkaan tiedä itkuvirsien todellista alkulähtökohtaa, Liisa Matveinen sanoo.

Ennen maailmansotia itkuvirret kuuluivat vielä varsinkin Suomen itäosissa kiinteästi elämään Ne eivät olleet eriytyneet muusta elämästä. On siis vaikea nähdä, koska pakanallisuus on muuntunut niissä enemmän kristillisyydeksi. Itkuvirsi on sekoittunut kulloiseenkin elämänmuotoon.

Itkuvirret kantavat ortodoksista kuolemakäsitystä

Liisa Matveisen mukaan itkuvirsiperinne elää tänä päivänä paljon ortodoksisen kirkon piirissä. Sen traditio on itkuissa läsnä.

– Itkuvirsien kuolemankäsitys yhdistyy minulla ortodoksiseen kuoleman käsitykseen.

Ortodoksit ajattelevat, että kun ihminen kuolee, hän jää välitilaan. Hän ei heti kuoleman jälkeen mene suoraan taivaaseen tai helvettiin, vaan jää odottamaan Kristuksen toista tulemista.

Samalla tavoin itkuvirsissä ajatellaan, että vainaja voi vielä tuoda terveisiä läheisilleen, vaikka kauniina perhosena tai taivaalla liitävänä lintuna.

– Tämä ajatus luo itselleni turvaa ja iloa. Luokseni lentävä siivekäs voi olla tuonpuoleiseen siirtynyt läheinen. Näin ikävä ei tule liian suureksi, Matveinen sanoo.

Myös Emilia Kallonen näkee yhtäläisyyksiä ortodoksisuuteen siinä, että itkuissa sukuyhteys jatkuu rajan toiselle puolelle. Ortodoksisessa kirkossa tässä maailmassa elää kilvoitteleva seurakunta, ja riemuitseva seurakunta on siirtynyt näkyvän toiselle puolelle.

– On tärkeää ymmärtää, että suku koostuu sekä tässä hetkessä elävistä että tuonpuoleiseen siirtyneistä, Kallonen sanoo.

– Me tässä maailmassa elävät olemme ikään kuin vastuussa siitä, että tuonpuoleiseen siirtyneet lähimmäiset voivat hyvin. Näin heidän ei tarvitse tulla häiritsemään täällä eläviä. Itkijät ovat ymmärtäneet, miten tulee itkeä, jotta vainajalla on turvattu sija tuonpuoleisessa.

Olennaista on myös ollut läheisten sovinnonteko vainajan kanssa. Se on yksi tärkeimmistä asioista hautausrituaalien keskellä. Itkijä puolestaan voi pyytää anteeksi vainajan puolesta.

– Vainaja ikään kuin irrotetaan itkuvirsien avulla tästä maailmasta, jotta hän saa rauhassa jatkaa eteenpäin, Kallonen kertoo.

”Silloin tuntuu siltä kuin itsekin kaunistuisi. On kuin kasvot olisivat lähdevedellä pestyt.”

Sureminen yhdessä puhdistaa

Ihmisen on hyvä ilmaista kaikkia tunteitaan. Ilo ilmentyy helposti, mutta suru jää usein suljettujen ovien taakse. Itkuvirret voivat yhä tänä päivänä olla kanava hoitaa surua.

– Itse ajattelen, ettei ole olemassa vain yhtä surun tunnetta, vaan suru on ikään kuin kimppu tunteita. Jos surua ei näytetä tai käsitellä, se kahlitsee elämää syvästi. Suremattomuus sitoo energiaa, eikä suru pääse ihmisestä ulos, Emilia Kallonen pohtii.

– Niin kauan kuin kannamme mukanamme suruja, kehomme on raskas ja patoutumien täyttämä. Hengitys ei virtaa kunnolla. Kun suru tulee näkyväksi ja purkautuu, se saa tilaa ja sen läpi voi ikään kuin hengittää. Ihminen alkaa voida paremmin, eikä suru enää estä elämästä omannäköistä elämää.

”Kaikki lähtee omasta sisimmästä. Tärkeintä itkuvirsissä on myötätunto, mukana eläminen ja elämän jakaminen.”

Liisa Matveinen kertoo kokemuksestaan, kuinka oma suru voi avautua yleisen tai toisen surun itkemisen kautta.

– Silloin tuntuu siltä kuin itsekin kaunistuisi. On kuin kasvot olisivat lähdevedellä pestyt.

Itkijän omasta surusta nousee myös toisia, jopa koko maailmaa koskettava suruja. Samoin muitten surun äärellä on aina mukana myös omaa surua. Myös maailman katastrofit voivat kuljettaa muistamaan omia poisnukkuneita läheisiä.

– Kaikki lähtee omasta sisimmästä. Tärkeintä itkuvirsissä on myötätunto, mukana eläminen ja elämän jakaminen. Itkun aikana voi asettua muiden ihmisten hädän keskelle, Kallonen ja Matveinen kertovat. He molemmat myös opettavat äänellä itkemistä.

Itkuvirsien kautta voi päästä lähemmäs omaa sisintä, mutta liian tuoreita omia suruja ei tulisi itkeä. Ne voivat olla itkijälle liian raskaita tulkittaviksi.

– Myötä itkeminen ja myötäeläminen ovat itkuvirsissä olennaista. On tärkeää, että itkijä löytää aiheen, joka koskettaa yleisesti kaikkia.

Yleisiä aiheita itkemällä puhdistuvat usein myös omat murheet. Itkuvirsi on aina yhteisöllinen, yhdessä koettu.

Surento-yhtye

Surento on kolmen kansanlaulajan ja itkijän Liisa Matveisen, Emilia Kallosen ja Emmi Kuittisen yhtye, joka sai alkunsa Koneen Säätiön rahoittamassa Kyynelkanavat-hankkeessa.

Hanke tutki vuosina 2021–2024 itkuvirsien muotoja ja merkitystä nykypäivän Suomessa. Hankkeessa folkloristiikan, etnomusikologian ja kulttuurintutkimuksen näkökulmat yhdistyivät. Lisätietoa löytyy Itä-Suomen yliopiston nettisivuilta.

Surento viittaa surevan tai kaipaavan ihmisen olemukseen ja sisäiseen tunnelmaan. Yhtyeen ensimmäinen albumi Sulatoin, joka merkitsee surevaa henkilöä, ilmestyi huhtikuussa.

Albumilla kuullaan karjalan ja inkerikon runo- ja itkukielen lisäksi kolmen itkijälaulajan itkutyylejä ja -sanoituksia. Säestyksettömän, moniäänisen laulun lisäksi yhtyeessä soivat kantele ja ukulele.

Sulatoin-julkaisukonsertteja on järjestetty vuonna 2026 eri puolilla Suomea. Ensi vuonna yhtye konsertoi myös Iso-Britanniassa. Lisätietoa yhtyeestä saa heidän instagram-sivuiltaan surentoband.

Juttu on julkaistu Askel-lehdessä 11/2026.

Lue myös:

Alkuvoimainen kaipaus vei kansanrunojen luvattuun maahan Vienan Karjalaan

Ilmoita asiavirheestä