Vuonna 2018 Erkki Jokinen heräsi keskellä yötä. Hänen päässään oli lause: ”paljastaa paha ja sen inhottavat teot”. Se oli Jokisen mielikuvituksen tuotetta. Tai sitten ei.

Vähän aiemmin Jokinen oli jättäytynyt ”yhteiskunnan rakenteiden ulkopuolelle”. Tarve hiljaa olemiselle ja rukoukselle pakotti irtisanoutumaan Hämeenkyrön seurakunnan pastorin virasta.

– En ollut burnoutissa, pastori tarkentaa.

– Seurakunnassa ei ollut mitään vikaa, mutta koin, että oli lähdettävä.

Mitään suunnitelmaa ei ollut. Kotipihalla oli sata vuotta vanha hirsimökki. Jokinen meni sinne.

Hän oli siellä aamukahdeksasta viiteen iltapäivällä. Joka päivä. Rutiini on säilynyt tähän asti.

– Mökki on sieluni maja. Se on kammioni, vähän niin kuin tsasouna. Viideltä menen kiltisti vaimon viereen. Leenalla on hyvä sydän. Hän ymmärtää miehensä hulluuksia.

Leena Jokinen on psykoterapeutti. Ja kirkon perheneuvoja, Jokinen lisää.

– Päätimme pärjätä vähemmällä, ja hyvinhän me pärjäämme, kun talo lämpenee puulla samoin kuin mökki. Metsätyöt kuuluvat freelance-munkin elämään.

Freelance-munkki on tyttären keksimä titteli.

– Siinä on siemen totuutta. Aamun aloitamme rukoushetkellä, ja sitten menen mökkiin. Luen ja kirjoitan. Pidän ehkä toisen rukoushetken.

Jokisen eväät eivät välttämättä sopisi jokaiselle. Olla yksin mökissä joka päivä.

– En ole kaivannut sosiaalisia suhteita ollenkaan. Minulla on ystäviä, jotka ovat tottuneet siihen, etten vastaa.

On Jokisella kuitenkin kontakteja. Hän kiertelee seurakunnissa puhumassa.

– Sillä on myös toisille merkitystä, mitä rukoilen ja ajattelen yksinäisyydessä.

VIIMEISET VIISI vuotta Jokinen on miettinyt synkkiä juttuja. Pahuuden paljastamiseen liittyvä ajatus johti toiseen. Mökin munkki alkoi lukea yhdysvaltalaisen rabbin Abraham Heschelin teoksia. Heschel oli viimeisiä juutalaisia, jotka pääsivät pakenemaan Puolasta, kun natsit tulivat.

– Sitten perehdyin Auschwitz-kirjailija Elie Wieselin teokseen Yö. Se oli suuri pysäytys.

Lopulta Jokinen matkusti pimeyden sisäänkäynnille.

”Näin perille tulon jälkeenpäin unessa juuri sellaisena: astumisena pahuuden luolaan. Sen valoton piiri vihki tulijat osaksi tietoa, jota ihmiseltä on yritetty hänen omana varjonaan pimittää”, Jokinen kirjoitti.

Hän jatkoi runon muodossa:

– Hän on työssään erikoistunut väkivalta-kysymyksiin. Hän sanoi, että minulla on riski myötätuntotraumatisoitua, kun elän sietämättömien väkivaltakuvien kanssa.

Esimerkiksi tällaisten: Nuori valkovenäläinen tyttö, Basya Pikman, pakeni kylästä, kun natsit tulivat. Kun he olivat lähteneet, hän palasi katsomaan, oliko sukulaisia elossa. Äkkiä hän kuuli jonkun tulevan ja pakeni kellariin. Pienestä ikkunasta hän näki, kuinka saksalainen sotilas kuljeskeli kylän halki alle vuoden ikäinen lapsi aseensa pistimen päässä ja vihelteli kansanlaulua. Lapsi ei ollut kuollut, vaan hän valitti hiljaa. Sotilas oli nuori. Hän oli vähän aikaa sitten ollut tavallinen koululainen.

– Jos joku on kertonut tällaisen asian, voinko vaatia oikeutta olla kuulematta häntä? Voinko olla katsomatta sitä kuvaa? Jokinen kyselee mutta jatkaa, että hänen kirjansa ei välttämättä sovi kaikille, minkä hän sanoo ymmärtävänsä hyvin.

Kirjailijalla itselläänkin teki tiukkaa.

– Minulla on ihana puoliso ja lapset sekä lapsenlapset, jotka irrottivat toiseen todellisuuteen.

Voimavarana oli myös kannettavana oleminen.

– Kun aloitan päivän ristin edessä ja rukoilen psalmeja, se muodostaa hyvyyden pohjavireen. Vaikka kävisin pimeässä, hän on mennyt edeltä. Auschwitzinkin syvimpään pimeyteenkin hän on mennyt, koska hän meni helvettiin asti.

”Holokausti näytti, että pahuus on kaikissa meissä. Piilevänä, mutta mahdollisena.”

JOKISEN MATKAN tuloksena valmistui 450-sivuinen kirja Ihmisen varjo – esseitä pahuudesta ja toivosta (Suomen Lähetysseura 2024).

”Olen katsellut ihmisen pahuuden kasvoja ennen muuta holokaustin peilistä. En ajattele, että se olisi ainoa pahuus, josta tulisi kirjoittaa, mutta olen halunnut katsoa pahuutta suoraan sen kasvoihin”, Jokinen kirjoittaa esipuheessa.

Kirjassa hän pohjustaa aihetta Genesiksen eli 1. Mooseksen kirjan ”suurilla arkkikertomuksilla”.

– Ne ovat eksistentiaalisia ja koskevat kaikkia.

Kainin toteuttama veljesmurha on pahuuden juuri. Kirjan nimi viittaa häneen.

– Myös Nooan aika ja Baabelin torni ovat tummia kertomuksia. Ne luovat perustaa sille, mitä ihminen on, eikä kuva ole ruusuinen. Enimmäkseen se on sellaista, että voi ei!

Jokinen sanoo alkaneensa kirjoittaa, koska ”havahtui toiveajattelusta todellisuuteen”.

– Suuri osa ihmisen identiteetistä näkyy kolmannen ja neljännen ihmisen elämässä.

Ihmisen varjo on kirja ”optimismin harhaa” vastaan. Optimismin harhalla Jokinen tarkoittaa käsitystä, jonka mukaan ”me ihmiset olemme parantumassa ja selviämme näistä pahuuden jäljistä omin voimin ja ihan kohta”.

Tällainen harhakuva esiintyy Jokisen mukaan kaikkialla ajassamme. Jos mietitään vaikka sellaisia ajattelijoita kuin Yuval Noah Harari, Rutger Bregman tai Esko Valtaoja. He sanovat, että tilastojen mukaan väkivalta vähenee ja ihmiskunta on paranemaan päin.

– Kyllä minäkin uskon Bregmanin tavoin, että ihmiset ovat enimmäkseen hyväntahtoisia.

Se ei kuitenkaan lohduta pimeyteen perehtynyttä pastoria. Enimmäkseen hyväntahtoiset ihmiset polttivat 1,3 miljoonaa alle 13-vuotiasta lasta tuhkaksi ilman järjellistä syytä.

– Miljoonat heidän ympärillään hyväksyivät asian vaikenemalla. Holokausti näytti, että pahuus on kaikissa meissä. Piilevänä, mutta mahdollisena.

JOKINEN ON seurannut pahuuden esiinmarssia myös Venäjän toimissa, Venäjän joka on hänelle rakas. Jokinen asui perheineen Venäjällä vuosina 1996–2000. Hän työskenteli tuolloin Inkerin kirkon koulutuskeskuksessa kouluttajana.

– Monet tuttuni, jotka ovat ihania ihmisiä, ovat sitä mieltä, ettei Venäjällä ole muuta mahdollisuutta kuin pysäyttää Ukrainan pahuus. Näin voi käydä ihmiselle, joka ei halua toiselle mitään pahaa.

Ehkä kaikki eivät edes tiedä, mitä Ukrainassa tapahtuu, Jokinen pohtii. Se on joka tapauksessa ihmiselle niin järkyttävä viesti, ettei hän pysty ottamaan sitä vastaan.

Sinä päivänä, kun Venäjä hyökkäsi, Jokinen lopetti kirjoittamisen ”surrakseen”.

– Minulla heräsi huoli Inkerin kirkon puolesta. Siellä on minulla rakkaita ihmisiä. En luovuta heitä Kremlille. En rupea suhtautumaan heihin epäihmisinä sen vuoksi, mitä Venäjä tekee.

Jokista hämmentää se, että sodan karnevalisoituminen on edennyt siihen asti, että tunnetut henkilöt saattoivat kirjoittaa Ukrainalle ostamiinsa ohjuksiin vitsejä. Siis ohjukseen, jolla on tarkoitus tappaa ihminen.

Kun sota Ukrainassa oli jatkunut lähes kaksi vuotta, terroristijärjestö Hamas hyökkäsi Israeliin.

– Silloin teksti tiheni käsissäni ajankohtaisemmaksi kuin olisin milloinkaan aavistanut.

”Israelissa ja Gazassa puhkesi verenvuodatus, ja sen mukana alkoi historiallinen, globaali antisemitismin nousu”, Jokinen kirjoittaa.

Juutalaisvihan lisääntyminen on Jokisen mukaan ”absoluuttinen fakta”. Ranskassa on ollut kolmen viime kuukauden aikana kolmetuhatta väkivaltarikosta juutalaisia kohtaan. Saksassa viranomaiset ovat kehottaneet välttämään juutalaisten tunnusten käyttämistä, Jokinen luettelee.

– Tässä on yhtymäkohta holokaustiin: sinua ei uhata siksi, mitä olet tehnyt vaan siksi, mitä olet.

Jokinen näkee antisemitismissä lopun aikoihin liittyvän merkityksen.

– Viha lisääntyy Ihmisen Pojan paluun edellä. Yhä useampi juutalainen löytää turvapaikan ainoastaan Israelista. Heidän paluunsa Israeliin liittyy eskatologisiin kuviin sekä evankeliumikirjoissa että Vanhan testamentin profeettojen puheissa.

”Ilon aiheisiin kannattaa tarttua. Saarnaaja sanoo, että syö leipäsi ja juo viinisi iloisin mielin, sillä tulevat ne päivät, kun se on ohi.”

KIRJASSAAN JOKINEN kirjoittaa myös toivosta, vaikka se ei ollut helppoa.

– Kaikki siihen liittyvät esseeni olivat pitkään torsoja.

Hanat aukaisi Roomalaiskirje, jossa Paavali kertoo Abrahamin toivoneen ”vaikka toivoa ei ollut”.

– Toivo alkaa siitä, kun tunnustan, ettei ihminen voi luoda toivoa. Toivo on lahjoitettu valo, joka loistaa silmiini, kun käännyn siihen päin. Ihminen on luomakunnan ainoa olento, joka voi katsoa pelkästään pimeään. Minäkin katsoin sinne, mutta koetin pitää mielessä, missä päin valo on.

Raamatun kuvaama toivo näyttää Jokisen mielestä alkavan siitä, mihin ihmisen mahdollisuudet päättyvät.

– Elämme pitkäperjantain ja pääsiäisen välistä lauantaita, vaikka ylösnousemus on jo tapahtunut. Toivo on olemassa, mutta näemme sen vain pimeässä.

Jokista alkaa naurattaa, kun kristinuskon toivo on niin ”järjetöntä”.

– Ei sieltä haudasta pitäisi mitään nousta. Tämä on hulluuteen uskomista, ollaan nyt rehellisiä!

Hulluus voi johdattaa elämästä nauttimiseen.

– Olen viime aikoina ohjautunut Saarnaajan kirjan kuviin. Ilon aiheisiin kannattaa tarttua. Saarnaaja sanoo, että syö leipäsi ja juo viinisi iloisin mielin, sillä tulevat ne päivät, kun se on ohi.

Alun perin Jokinen kirjoitti vain itselleen, mutta nyt kirjan julkaisun kynnyksellä hän toivoo, että teos synnyttäisi keskustelua ”sekä ihmisessä itsessään että ihmisten välillä”.

– Jospa kirjani olisi peili, jota katsomalla heräisi toivon nälkä. Rukoilen ihmisten löytävän toivon samalta suunnalta, josta olen sen itse löytänyt, mutta minä en ole siitä päättämässä.

– Minulle toivo on sitä, että katselen jokaista päivää Kristuksen paluun päivänä. Jos rakas ystävä on tulossa illalla kylään, teen ruokaa ja hoidan arjen askareita, mutta samalla on koko ajan mielessä, että tänään hän tulee.

Ilmoita asiavirheestä