”Kuollut Lenin ei saanut levätä rauhassa.” Näin kirjoittaa brittiläinen historioitsija Robert Service tunnetussa Lenin-elämäkerrassaan, joka julkaistiin suomeksi 2004.
Kun Venäjän lokakuun 1917 vallankumouksen – oikeammin vallankaappauksen – pääarkkitehti 21. tammikuuta 1924 kuoli, päättivät muut nuoren neuvostovaltion johtajat, että Lenin syväjäädytetään ja palsamoidaan näytteille. Leninin puoliso Nadežda Krupskaja vastusti suunnitelmaa, mutta varsinkin Iosif Stalin halusi tulevasta mausoleumista koko maailman kommunistien yhdistävän symbolin. Ehkä teologin koulutusta saanut georgialaissyntyinen tuleva diktaattori tajusi myös Leninin hahmon näennäisuskonnolliset, poliittisesti hyödynnettävät ulottuvuudet?
Tiettyä historian ironiaa on ollut siinä, että uskontoa marxilaisittain harhana ja huijauksena pitänyt, kirkkoa vastustanut ja vainonnut Lenin päätyi itse Neuvostoliitossa ja muissa sosialistisissa maissa todellisuudessa marxismi-leninismin ideologian – liki uuden uskonnon – pyhimyksen asemaan. Hänen muistoaan palvottiin monin tavoin kulttuurissa, hänen opetuksiaan toisteltiin politiikassa ja propagandassa kuin mantraa ja niitä opetettiin koululaitoksessa nouseville polville. Nuorisolle Leninistä tehtiin myös jonkinlainen lasten ystävän, suuren opettajan ja joulupukin risteymä.
Leninin mausoleumi Moskovan Punaisella torilla muodostui pyhiinvaelluspaikaksi, jossa Leninin muumio lepäsi arkussaan kuin jokin ihmeitätekevä punainen reliikki.
MAAILMANHISTORIAAN SYVÄN jäljen piirtänyt venäläinen vallankumouksellinen ja Neuvostoliiton perustaja Vladimir Iljitš Uljanov syntyi porvarilliseen perheeseen Volgan varrella sijaitsevassa Simbirskissä 22. huhtikuuta 1870. Kasteessa nuori Uljanov liitettiin pari päivää myöhemmin Venäjän ortodoksiseen kirkkoon kaupungin Pyhän Nikolauksen katedraalissa.
Paljon myöhemmin Venäjä ja maailma oppi tuntemaan hänet nimeltä Lenin. Takana olivat oikeustieteen opinnot, vuosikymmenien vallankumousjuonittelut, vilkas poliittinen toiminta, marxilaisen filosofian kehittely ja ahkera kirjoittaminen, Siperian-vankeus, pitkät pakolaisvuodet Euroopassa ja Venäjän verinen sisällissota. Tässä ahjossa taottiiin se Lenin, joka lopulta valtaan päästyään pääsi kokeilemaan teorioitaan myös kirkkoon ja uskontoon.
”Uskontoa marxilaisittain harhana ja huijauksena pitänyt Lenin päätyi itse Neuvostoliitossa ja muissa sosialistisissa maissa pyhimyksen asemaan.”
KAPITALISMIN KIMPPUUN filosofian, retoriikan, aseiden ja terrorin voimalla hyökänneelle Leninille uskonto ja kirkko eivät ehkä olleet niitä ensimmäisiä asioita. Mutta marxilaisittain uskonto kuului luokkayhteiskunnan ylärakenteeseen. Se palveli valtaapitävien luokkien etuja ja oli ”kansan oopiumia”, joka esti näkemästä työtätekevien luokkien riistoa selkeästi.
Toki Lenin ymmärsi hyvin myös kirkon merkityksen uskoville ja kirkkoinstituution vallan, myös sen vallan ihmismieleen. Kristinusko oli Leninille myös kilpaileva ideologia, jota vastaan piti taistella. Mutta ilmeisesti uskonto oli hänelle pohjimmiltaan myös jonkinlainen arvoitus. Joidenkin tutkijoiden mukaan Leniniä ei voitaisi pitää erityisen militanttina ateistina.
Niin tai näin, sukupolvensa kristillisen yhtenäiskulttuurin kasvattina Lenin aikakauden muiden ateistien tavoin ainakin hyvin tiesi, mitä kirkko opetti ja mitä hän kirkossa vastusti. Tässä varhaiset bolševikit ilmeisesti poikkesivat nykyisestä niin sanotusta uusateismista.
BOLŠEVIKKINA LENIN piti pitkään uskontoa yksityisasiana. Kirkko piti täydellisesti erottaa valtiosta – ja esimerkiksi koulut kirkosta. Vielä vuonna 1905 kirjoittamassaan Sosialismi ja uskonto -pamfletissa Lenin kannatti myös yksilöiden uskonnonvapautta – mutta suhteessa puolueeseen näin ei ollut: puolue ei voinut suhtautua välinpitämättömästi ”uskomusten muodossa esiintyvään tiedottomuuteen, sivistymättömyyteen tai pimentolaisuuteen”.
Kun vallankumous koittaisi, ”tässä keskiaikaisesta homeesta puhdistetussa poliittisessa järjestelmässä proletariaatti ryhtyy laajaan, avoimeen taisteluun hävittääkseen taloudellisen orjuuden, joka on ihmiskunnan uskonnollisen pimittämisen todellinen alkulähde”.
Kirkko ja papisto olivat Leninille vain hallitsevien luokkien osa. Ne luokat piti tuhota. Siksi kirkonkin tuhoaminen oli bolševikkien asialistalla.
Lenin ilmaisi uskontokritiikissään tahattomasti myös koko kommunistisen aatteen pseudouskonnollisen ja -kiliastisen luonteen: sorretun luokan taistelu kapitalismin mustia voimia vastaan oli ”taistelua paratiisin luomiseksi maan päälle”.
AJAN RIENTO kuohuvalla Neuvosto-Venäjällä (1917–1922) ja 1922 syntyneessä Neuvostoliitossa oli kuitenkin raju. ”Punainen terrori” vastustajien hävittämiseksi hyväksyttiin neuvostovaltion linjaksi syyskuussa 1918. Sisällissodan aikana sen uhriksi joutui ehkä miljoona ihmistä. Samoin miljoonia ihmishenkiä olemassaolonsa aikana vaatinut työ- ja keskitysleirijärjestelmä Gulag aloitti toimintansa jo 1918.
Riippumatta siitä, mitä Lenin oli aikaisemmin uskonnosta ehkä kirjoittanut, alkoivat poliittisiin ja muihin vastustajiin kohdistuneen terrorin ohessa jo hänen elinaikanaan myös uskonnonvastainen propaganda, vainot, kirkkojen tuhoaminen sekä pappien vangitseminen ja murhaaminen.
Ensimmäisiä uhreja olivat jo vuodesta 1921 alkaen kymmenet ortodoksiset piispat ja tuhannet ortodoksisen ja muiden kirkkojen papit ja saarnaajat. Terrori noudatti neuvostovaltion perustajan oppeja. Myöhemmin Stalin vain lavensi sitä, minkä Lenin oli perustanut.
V. I. Leninin luoma hirviömäinen poliittinen järjestelmä eli Neuvostoliitto päättyi mahdottomana vasta 1991. Sen ytimessä olivat ateistinen kommunistinen diktatuuri sekä demokratian, vapauden ja oikeudenmukaisuuden murskaaminen.
Yhden kiteytyksen Venäjän vallankumouksen kauheiden seurauksien juurisyistä antoi paljon myöhemmin Nobel-kirjailija, itsekin Gulagin kauhut kokenut Aleksandr Solženitsyn: Kaikki tapahtui, koska ”ihmiset ovat unohtaneet Jumalan.”
Jutun lähteinä on käytetty verkkolähteitä sekä teoksia Robert Service: ”Lenin” (WSOY 2004), Lenin: ”Über die Religion” (Dietz Verlag Berlin 1988), jossa erityisesti: Sosialismi ja uskonto (1905, myös suomennettu Vladimir Lenin, ”Teokset”, 10. osa, s. Karjalais-suomalaisen SNT:n valtion kustannusliike, Petroskoi 1956).
Ilmoita asiavirheestä