Sairas murhaaja on vapaalla jalalla. Tuo tuntematon uhkaa pikkukaupungin rauhaa. Poliisi on tyystin neuvoton. Heitteillä olevalla kalenterittomalla nuorella miehellä on kuitenkin ratkaiseva vihje. Hän on törmännyt mahdolliseen tekijään, mutta kun ei oikein tiedä että minä päivänä. Ainoa, mitä nuorukainen muistaa on se, että parillakin eri ihmisellä oli tuolloin harmaata sotkua otsassaan. 

Onneksi neuvokas etsivä käytti aivojaan ja hoiti homman kotiin: kohtaamisen oli tietenkin täytynyt tapahtua tuhkakeskiviikkona! Tadaa! 

Äskeinen katkelma oli juonipaljastus eräästä Stephen Kingin romaaniin pohjautuvasta televisiosarjasta. Tuhkakeskiviikon ratkaiseva rooli huvitti minua. Vähän myöhemmin koin samanmoisen oivallushetken. Istuin autossa ja kuuntelin Spotifysta Parhaat kupletit -soittolistaani. Pian pyörähti soimaan Veikko Lavin Nälkälinna. ”Kunnan syytinkiläisten” arkea kuvaava ralli rakentaa vinhan mosaiikin talonröttelön arjesta: pojat syövät sammakoita ja yläkerran mummo trokaa. Ja jos naisten saunavuoroa vaklaa seinänraosta, saattaa nähdä ”enkeleitä suuren Rubensin”. Mielikuva on mainio – Rubensin rehevät rouvasenkelit kun ovat kristillisen taidehistorian peruskuvastoa. 

Oivallettuani Lavin nokkelan kielikuvan, muistin sen valtavan tyydyttyneisyyden, kun teininä tajusin että Pekka Ruuskan Rafaelin enkelihän on Rafaelin enkeli! Siis laupias taivas ja Herran jestas! Kristillinen kieli, kuvasto ja maailma on kaikkialla. 

YMMÄRRÄN NÄKÖKULMANI painottuneisuuden. Olen työkseni kirjoittava ja kulttuurin parissa työskentelevä teologi. Olen aina metsästänyt paikkoja, joissa uskonto ja kulttuuri kohtaavat. En silti lakkaa hämmästelemästä sitä, että tuo tulva tuntuu loputtomalta. Oli sitten kyse suomiräpistä, kauhuelokuvasta tai pop-taiteesta, on kristinuskon vähintäänkin välillinen vaikutus mainittava.

En ole radikaali väittäessäni, että koko länsimainen perintömme rakentuu tuon maailmankuvan- ja kuvaston varaan. Saman teesin ovat allekirjoittaneet monet. Huolenaiheeksi asia kuitenkin nousee siinä kohdin, kun uskonnonlukutaito heikkenee. Voi niitä sulkeutuneita ovia ja ikkunoita! 

Joku saattaa puolustuksena esittää, ettei evankeliumeja tarvitse tuntea nauttiakseen Mozartin requiemista tai Bachin passioista. Mielipide on hölmö. Jos musiikkiin todella haluaa eläytyä ja tahtoo kokea sen säveltäjän toivomalla tavalla, on kertomuksen oltava tuttu. Ristin ihmeeseen ei tarvitse uskoa, mutta tie Golgatalle ja tyhjän haudan luo täytyy tuntea. 

Eikä kaiken tarvitse olla edes niin korkeakulttuurillista. Voiko esimerkiksi Alien 3:sta kokea yhtä vahvasti, jos ei tunnista lopun Kristus-allegorista ulottuvuutta? Tai voiko vanhasta riemastuttavasta juomalaulusta nauttia, jos ei ymmärrä miten tarkoituksellisesti pieleen Matti Jurva kailottaa julistaessaan ”Jos Aatami ei häissään olis ollut päissään niin paratiisin poikia me oltaisiin”?

VANHAN TESTAMENTIN tarinat, Jeesuksen vertaukset ja kristillinen maailmankuva ovat eurooppalaisen kulttuurihistorian kovinta ydintä, halusi tai ei. 

Siksi uskonnonlukutaito on niin tärkeää. Kristinuskon historian, opin ja kristillisen maailmankuvan sisäistäminen on kuin oppisi kantamaan aina mukanaan pientä Sudenpentujen käsikirjaa Tupun, Hupun ja Lupun tapaan. Oivallusten määrä kasvaa ja asiat saavat ansaitsemaansa syvyyttä. Yhtäkkiä voi huomata käsittävänsä, miksi EU:n lipun tausta on sininen, kehen kertoja itseään peilaa PMMP:n Maria Magdaleena-laulussa ja minkä ihmeen takia David Bowien koskettavan jäähyväisballadin nimi on Lazarus.